kulttuurinen virkistystoiminta

Hämeen ammattikorkeakoulun Ohjaustoiminnan koulutusohjelmassa järjestettiin 3.10.2003 toista koko lukuvuoden kestävää teemaa tukeva seminaari Juuret.

Seminaarissa luennoi historioitsija Anna-Maria Vilkuna, yliopettaja Riitta Metsänen, kuvanveistäjä Olli Larjo ja filosofi Eero Ojanen. CuRec esittelee tässä numerossaa Juuret-seminaaria ja luennoitsijoita. Meheviä lukuhetkiä kiinnostavan aiheen parissa löytyy niin tästä osastosta kuin Käden jäljestä ja Ideatoriltakin.

Seuraavassa numerossa esittelemme toista koko lukuvuoden kestävää teemaa eli sosiaalista valtaa ja kerromme koulutusohjelmamme Valta-seminaarista.

Historioitsijan näkemys juuriin

"Elämme taas jatkuvien muutosten aikaa. Ihmiset kaipaavat kiinnekohtiia näiden muutosten keskelle. Tämä on todellinen tarve ja se vaikuttaa ihmisten toimintaan. Juuret luovat pientä turvallisuutta omaan olemiseen ja auttavat ihmistä ymmärtämään olevana osa laajempaa kokonaisuutta".
Vilkunakin on huomannut, miten monet muuttavat takaisin kotiseudulleen oltuaan pitkäänkin poissa. He konkreettisesti etsivät juuriaan ja hakeutuvat menneisyydestä muistuttavien paikkojen ja esineiden luo. Vilkuna on myös nähnyt, miten nuorten keskuudessa kiinnostus historiaan on kasvanut. Globalisaation, EU:n ja median maailmassa nuoretkin kaipaavat kiinnekohtia johonkin todellisen henkilökohtaiseen. Vilkuna ei pidä juurettomuutta onnettomuuden merkkinä, vaan uskoo, että yksilö pystyy rakentamaan oman elämänsä ja juurtumaan, vaikkei menneisyys juuri eväitä tarjoaisikaan.

Euroopplaiset juuremme

"Keskiajalla Hämeen linnassa oli fatabuuri-torni, käsityölaisten oma linnanosa. Siellä työskenteli seudun ammattitaitoisimpia kutojia ja heidän tuotoksiaan vietiin Ruotsin hoviin", Vilkuna kertoo. Suomi on ollut - niin kauan, kuin siellä ihmisiä on asunut, osa eurooppalaisen kulttuurin vaikutuspiiriä. Myös kristinusko tuli tänne varhain, joskin sen leviäminen vei monia vuosisatoja. Suomessa on monia paikkoja, joissa törmää pitkään historiaan. Hämeenlinnan seudun pienet kylät kertovat yhä ajasta, jolloin asuttiin tiiviissä rykelmissä, kiemurtelevan Härkätien varrella.

Ihmisen kannattaa ilman muuta arvostaa juuriaan. Omien juurien tuntemus ja arvostus luo tervettä itsetuntoa ja ehkä vasta vahvan itsetunnon avulla voi alkaa katsella, mihin elämässään asettuu. Vilkuna korostaa tässä yksilöiden omintakeisuutta. Historioitsija varmasti tietää, mistä puhuu, kun sanoo: "On niin monta tapaa rakentaa elämänsä". Saagat ovat tarinoita, ajatusleikkejä, mutta todellisen historian kuva ei niistä ilmene. Esineet ja paikat ovat jotain todellista, joiden kautta juuriaan voi mietiskellä. "Ympäristö avautuu uudella tavalla, kun katselee sitä ajan perspektiivissä. Tätä kautta oma arkikin saa uusia ulottuvuuksia. Kyky nähdä ympärillemme auttaa meitä kiinnittymään tähän päivään ja löytämään juuremme", Vilkuna kiteyttää.

Mitä ihmisen juuret ovat ja mitä ne voivat olla? Ojanen yhdistää tämän ongelman kysymykseen siitä, mitä on ihminen ja mitä on ihmisyys. Se, mitä ajattelemme juurista ja juurettomuudesta, on voimakkaasti sidoksissa omaan ihmiskäsitykseemme. Monien mielenkiintoisten pohdintaketjujen jälkeen Ojanen päätyi filosofisesti siihen, että juuret ovat ihmisyydessä, ihmisenä olemisessa - siinä mikä meissä on inhimillistä. Ihmisen juuren ei myöskään tarvitse olla paikallaan pysyvä, yksi yhtenäinen juuri. Se voi olla juurakko, jonka yksi haara saattaa olla aivan toisaalla kuin toinen tai toiset.

Nykyaikana paljon puhuttu juurettomuus voi olla myös hedelmällistä etsikkoaikaa tai vapautumista paikalleen kahlitsevista juurista. Se ei siis välttämättä ole aina kielteistä. Toisaalta: jos päädytään siihen, että juuret ovat ihmisyydessä, tuntuu juurettomuus pelottavalta tilalta. Pitänee siis sallia monitahoinen ajattelu ihmisen juurista: ne ovat ihmisyydessä oleva monihaarainen juurakko, mutta juuri voi olla myös paikallaan jämähtänyt pökkelö, joka ei päästä ihmistä liikkumaan avarasti. Tällöin juurettomuus voi olla sopivampi tila, joka antaa ihmiselle mahdollisuuden istuttaa (uudet?) juurensa avarammin ja hedelmällisempään maaperaan. Juurettomuus - sikäli kun katsotaan, että juuret ovat ihmisyydessä - voi kuitenkin olla myös ahdistava ja pelottava tila, joka saattaa johtaa monenlaisiin ongelmiin niin ihmisen arkielämässä kuin ihmisen kasvussa ja kehittymisessäkin.

Ojanen tarkasteli kriittisesti myös sitä, millä tavalla juuret kytketään aikaan ja paikkaan. Hänen mukaansa ei ole hyvä, jos juuret kytketään aina menneisyyteen. Ennen Ojasta oli seminaaripäivän aamuna puhunut historioitsija Anna-Maria Vilkuna, joka monin tavoin osoitti, miten historia näkyy kulttuuriympäristössä ja miten historia voi auttaa meitä oivaltamaan enemmän itsestämme ja yleensä ihmisyydestä. Vilkunan kuulijana tunsin, miten sisimmässäni jokin vastaa tähän. Historialliset teokset, historialliset paikat, historialliset tapahtumat ovat aina kiehtoneet mieltäni - kuten varmasti monia muitakin. Joitakin vuosia sitten kävelin Turun Aboa Vetus -museossa muutamia metrejä nykyisen maanpinnan alla olevalla tiellä, jota ovat aikanaan käyskennelleet keskiajan ritarit, neidot, munkit, aseenkantajat, talonpojat. Tunsin, miten joka askeleella kaiku vastaa sielussani. Tähän kohtaan on joku minun ikäiseni neito/piika/emäntä/rouva astunut jalkansa. Jokin tomuhiukkanen, joka pinnasta nousee, saattaa tarttua ihooni. Minä kannan menneiden suomalaisten naisten sielunelämästä palasta sielussani.

Minulle juuret ovat siis ehdottomasti myös menneeseen sidottuja: omaan lapsuuteeni ja esi-isien historiaan kauas menneisyyteen. Aikanaan suomen kielen opinnoissa luin kantasuomen kurssilla siitä, miten muutamia sanoja voidaan suomen kielestä johtaa 6000 vuoden päähän rekonstruoituun kantauraliin. Maistelin sanoja mielessäni - ne olivat viesti vuosituhansien takaa. Kun haltioituneena kerroin tästä kokemuksesta aviomiehelleni, hän kohautti olkapäitään tyyliin "voi hurja, kylläpä kiinnostaa". Hänen juurensa ovatkin ehdottomasti enemmän tässä päivässä ja kenties tulevaisuudessa, mihin mahdollisuuteen Ojanen esityksessään viittasi. Juuret voidaan liittää myös tulevaisuuteen. Juurakon haaroja on kenties sielläkin.

Juurien sitominen aikaan/paikkaan ja toisaalta juurien sitominen moninaisuuteen/inhimillisyyteen eivät ole kuitenkaan Ojasen mukaan toisensa pois sulkevia näkökulmia. Ihmisellä on monenlaisia juuria monessa ajassa, monessa paikassa, monenlaisissa asioissa. Ojasen "varoituksen" ymmärsi kyllä: on vaarallista ajatella, että juuret aina kytkeytyvät vain yhteen paikkaan ja aikaan. Monet ihmiset palaavat juurilleen esimerkiksi eläkepäivillään eivätkä aina löydä sieltä sitä, mitä lapsuudessa kokivat. Juurilleen palaaminen voi siis olla myös traumaattinen kokemus, ei aina eheyttävä. On tarpeellista ajatella, että ihminen voi istuttaa juurensa uudestaan ja että ihmisellä voi olla juurakko, jonka haarat yltävät monelle taholle. Ihminen on siis kykenevä juurtumaan uudelleen, vaikka se useasti lienee tuskallista.

Minun juurakostani yksi juuren haara on ehdottomasti Italiassa. Kun matkustin sinne teinityttönä ensimmäisen kerran, koin ihmeellisen kotiintulon tunteen. Italialaisessa kulttuurissa ja elämäntavassa löysin itsestäni täysin uusia puolia ja uuden tavan elää, mikä on säilynyt läpi elämän sen jälkeen. Vaikka en todennäköiseti milloinkaan muuta fyysisesti ja jokapäiväisesti asumaan Italiaan, voin yhdellä juurakon haarallani aina imeä mettä ja elämäneliksiiriä toisenlaisesta kulttuurista. Tällä tavoin saan voimaa kestää sellaisia asioita, jotka kylmän pohjolan kulttuurissa ovat minulle raskaita - niin paljon kuin juureni toisaalta kuitenkin ovat vakaasti pohjolassa, suomalaisten naisten elämänketjussa. Ojasen esityksen aikana ymmärsin, miten tärkeää on miettiä, mitä minä ammennan juuristani ja millä tavalla omat juureni antavat juuri minulle voimaa.

"Ihminen itse on oman itsensä juuri", totesi Ojanen esityksensä loppupuolella. Juuret ovat koko kulttuurissa ja ihmisyydessä. Juuret ovat ihmisen henkinen suhde itseensä. Juuret ovat aktiivinen käsite: ne liittävät ihmisen yhteen/useampaan paikkaan, aikaan ja asiaan; ne antavat voimaa; ne suuntautuvat johonkin. Juuriltaan ihminen ponnistaa siivilleen.

Minun juureni

- Mietin pitkään erityisesti sitä, voiko juuria aktiivisesti kasvattaa vai voiko vain yrittää luoda niille hyvät kasvuolosuhteet ja toivoa parasta, pohti päivän aihetta Marjo Viitanen. Olivatko juuret alkuaan tai miten niitä oikein tulee lisää? hän kysyy ja jatkaa, että juuret eivät toimi tahdon varassa. Ihminen voi itse antaa juurille tilaa ja hoivaa ja siten mahdollisuuden hyvään kasvuun.

Ajattelen, että juuret ovat lisääntyvä tai kuihtuva luonnonvara, sanoo Marjo ja ihastelee käsissään päivän aikana koottua Juuret-kollaasia. - Silloin tuntuu että on juurillaan, kun "ei ole mistään pois", kokoaa hän ajatuksensa ja kiiruhtaa jatkamaan seminaarin kuuntelua saliin.

juureni ovat kiinni maisemissa, mauissa, hajuissa, äänissä, sävelissä, esineissä, kuvissa, sanoissa ja ilmeissä, joita nyt en osaa selittää. - Kai voisin sanoa, että juureni ovat sydämeni multaan piiloutuneet. Ne ovat haarautuneet sisältöineen sen eri osiin kuin pyörivä mobile, joka kantaa milloin mitäkin, pohti Rina mietteliäänä päivän aihetta.

Espoon serkun luona kaikki tuntui olevan hirvittävän suurta ja tapahtumia niin paljon, ettei niitä oikein voinut seurata. - Maalla näki, mitä oikein tapahtui, Heikki sanoi ja jatkoi: - Kaikista hienointa, mikä liittää minut juuriini on kokemus Lapin sinisestä hetkestä. Muistan pari kokemusta tuosta hetkestä, kun talvinen päivä taittuu illaksi ja kaikkialla on aivan sinistä.
Se on jotakin hyvin rakasta ja omaa, sanoo Heikki ja laittautuu ulos kirkuvan keltaiseen syysilmaan.

Elämät tarinoiksi akatemiassa

Elämäntarina-akatemia on vuodesta 1999 Kärsämäellä, Oulun läänissä, toiminut ainutlaatuinen keskus, jonka tavoitteena on kannustaa henkilökohtaisen historian esittämiseen sekä nostaa "tavallisten" ihmisten elämäntarinoiden arvostusta. Elämäntarina-akatemian tärkein toimintamuoto on koulutus. Elämät tarinoiksi -kirjoittajakoulutus antaa pohjan oman tai läheisen henkilön, suvun tai kotiseudun tarinan kertomiseen. Tarinoita saatetaan kirjalliseen muotoon ammattitaitoisen kouluttajan opastuksella.

Elämäntarinoiden kirjoittajakurssia on kehitelty pitkään ja se soveltuu niin aloitteleville kirjoittajille kuin kirjoittamista jo harrastaneille. Elämät tarinoiksi -kurssilla käsitellään mm. kaunokirjallisuuden ja elämäkertakirjallisuuden suhdetta, faktan ja fiktion suhdetta elämäkerrallisessa kirjoittamisessa, muistia ja miten se toimii, aikatasoja, eläytymistä ja etäännyttämistä, tyyliä ja editointia. Kurssi kesää noin kolme kuukautta ja sen aikana kokoonnutaan kolme kertaa lähiopetusjaksoille. Väliaikoina kukin opiskelija työstää omaa tarinaansa. Opetus on henkilökohtaista ja ryhmät ovat pieniä, noin kymmenen opiskelijaa ryhmässä. Kouluttaja antaa palautetta opiskelijoiden teksteistä sekä neuvoo ja kannustaa, antaa vihjeitä kuinka kirjoitusta voi viedä eteenpäin. Myös opiskelijat lukevat työpajoissa toistensa tekstejä ja antavat palautetta toisilleen.

Elämäntarina-akatemian erityisosaamisena on myös elämäntarinallisuuden hyödyntäminen työyhteisöissä sekä työssä sosiaali- ja terveysalalla. Elämäntarinallisuutta hyödynnetään työyhteisöjen työkykyä ylläpitävässä toiminnassa, ikääntyvän väestön hoitotyössä ja taideterapeuttisessa koulutuksessa.

Elämäntarina-akatemia kehittää jatkuvasti opetusmateriaalia sanataide- ja ammatilliseen täydennyskoulutukseen sekä työkykyä ylläpitävään toimintaan. Akatemia julkaisee myös elämäkerralliseen kirjoittamiseen perustuvaa kirjasarjaa nimeltään Epookki ja järjestää Kärsämäellä kaksi päiväisen Elämäntarina -festivaalin Heinäkuussa.

Miksi muistellaan ja mitä merkitystä muistelmilla on?

Muistelu on ihmiselle tärkeää, sillä muisteluprosessissa ovat läsnä paitsi menneisyys myös nykyisyys ja tulevaisuus. Joidenkin mielestä muistelulla kompensoidaan modernisaation ja nopean teknologisen kehityksen haittavaikutuksia. Ihminen joutuu elämään niin pirstoutuneessa maailmassa, että hän tarvitsee taustalleen laajempia kokonaisuuksia ja eheyttäviä tekijöitä. Oman elämänkaaren hahmottaminen vaikkapa kirjoittamisen kautta voi auttaa tässä. Ihmiset tarvitsevat myös juuria.

Suomessa on eletty rajuja rakennemuutoksia. Maaseutu ja kotipaikka on pitänyt jättää. Uusissa nopeasti rakennetuissa asuinympäristöissä ei ole löytynyt samanlaista yhteisöllisyyttä kuin aiemmin maaseudulla. Perinteiset perheyhteisöt ovat myöskin hajonneet. Ihmiset haluavat tietää enemmän taustoistaan. Tämä näkyy sukututkimuksen suosiossa.

Yleistäen voidaan todeta, että mitä enemmän kerrotut asiat ovat yksityisiä ja salaisia, sitä enemmän ne ovat myös yleisiä. Tämän ovat huomanneet mm. he, jotka ovat julkaisseet päiväkirjojaan. Toisten ihmisten muistojen kohtaaminen saattaa herättää omia muistoja. Lukijalla on myös kyky löytää rivien välistä hyvin merkityksellisiä asioita. Kun lukee jonkun toisen kirjoittamaa omaelämäkertaa voi käydä niin, että lukee samalla itseään. Muistelun arvo näkyy siinä, että sillä vahvistetaan yhteistä muistia. Meillä on yhteinen menneisyys.

Mitä laukustasi löytyy, ohjaaja Eija Saarinen?

Työmatkaa Eijalla on nelisen kilometriä. Matka taittuu parhaiten jalkaisin, ja selässä on tukevasti reppu, johon mahtuu hyvin omat henkilökohtaiset tavarat, harrastusvälineet ja työhön liittyvät esineet.

Nauraen Eija penkoo reppuaan ja kertoo samalla sen sisällöstä. Meikkipussi on aina repussa! "Ulkonäkö on siis aina mukana, peilistä voin tarkistaa onko kaikki kohdallaan, ja ottaa vaikka sen avulla roskan pois silmästä. Vasta seuraavaksi tärkeät kännykkä ja silmälasit kulkevat myös matkassa, ja tietenkin rahapussi. Rahapussi on tärkeä pankkikorttien takia, mutta sieltä löytyvät myös kuvia perheestä."

Harrastusintoa Eijalta löytyy vielä muiden ohjaamisen lisäksi. Lasituspensselit ja keramiikkakaapin avain kertovat keramiikkaharrastuksesta, ja pyöriipä repun pohjalla vielä erilaisia lasihelmiä… Kysyessäni, mitä erityisesti työhön liittyvää Eijan reppu on halukas kantamaan, hän kertoo sieltä aina löytyvän ison kasan erilaisia kyniä, sakset ja monen värisiä tusseja. Niillä päästään helposti alkuun, useasti kirjoitellaan esimerkiksi kortteja.

Niin työssä kuin harrastuksissakin niska ja hartiat ovat koetuksella, joten päänsärkytabletitkaan eivät ole suotta mukana. Eija Saarinen sanoo, ettei hänellä ole juuri mitään turhaa mukanaan, vaan nämä perustarvikkeet, joita sitten voi hyödyntää tavalla tai toisella.

"Ei mutta onhan täällä minun Adidaksen jumppapusero, joka on roikkunut mukana tämän viikon. Piti mennä jumppaan, mutta en sitten ehtinytkään", Eija harmittelee. Ehkä ensi viikolla?!

Ripsut - Elämän leipää kaikille

Ei ryppyotsaisille, vaikka iäkkäitä ollaankin, naureskelee Airi Immonen teatteriryhmä Ripsusta. Ryhmäläisten keski-ikä on kunnioitettavat 80 vuotta ja senioriteatteria on Hämeenlinnan Uppsala-talon palvelukeskuksessa harrastettu jo viitisen vuotta.

Reipas ja aikaansaava ryhmä on tehnyt n. 5 isompaa esitystä ja koko matkan ryhmää on luotsannut toiminnanohjaaja Ritva Tähti. Alun perin oli kysytty esitystä läheiseen päiväkotiin, ja sittemmin ryhmä on ilostuttanut muutakin lähiseutua Tamperetta myöden.

Uusi, vajaan tunnin kestävä Taikakuvastin avasi lokakuun ensimmäisellä vanhusten viikon. Hämeenlinnan kaupungin teatterin päänäyttämö täyttyi Ripsuista, ja katsomo yleisöstä.Useat esitykset on muokattu jostakin valmiista, Taikakuvastimenkin pohjalla on satu. Prinssit ja prinsessat ovat siis tuttu näky näytelmissä! Aiheet yleensä napataan jostain tutusta asiasta.

"Runko on oltava, mutta omat visiot laitetaan mukaan, joka tapauksessa juttu muuntuu aina miljoonaan kertaan" Ritva Tähti kertoo innostuneena ryhmänsä projekteista. Ripsut harjoittelevat kahdesti viikossa. Ja jos joku ei ole kiinnostunut teatterista, palvelukeskuksessa voi harrastaa jumppaa, kuoroa, senioritanssia tai vaikka kädentaitoja. Kaikille löytyy siis tekemistä, ja jos ei halua olla mukana, voi seurata muiden tekemistä. Yksin ei tarvitse jäädä.

Tämä on tällaista hullunhauskaa touhua, saattaa jännittää niin ettei omaa nimeään meinaa muistaa, Airi Immonen kertoo pilke silmäkulmassaan. Rohkeasti on lähdettävä mukaan, kotoa ei tule kukaan hakemaan. Airi Immonen kuvailee myös ryhmähengen hyväksi, kaikki tekevät parhaansa. " Tämä on mielenvirkistystä, ja aina sitä oppii jotakin - puolin ja toisin!". Tästä positivismista kannattaa ammentaa! Naisten nauru raikuu palvelukeskuksen kotoisassa huoneessa, ja melkein yhdestä suusta he sanovatkin: Jos voidaan tuottaa iloa muille - niin sitten tuotetaan!

Työsarkaa Bosniassa

"Meillä oli todella onnistunut ja monipuolinen kahden kuukauden ulkomaan harjoittelu Bosniassa. Suomalaisen lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Fida Internationalin nuorisotoimintojen koordinaattori Maikki Kuittinen järjesti meille paikan Tuzlan kaupungista ja Bosniassa projektisihteeri Ulla Tepponen järjesti harjoittelupaikkamme. "

Tervetullutta ohjaustyötä

Tytöt aloittivat harjoittelun vammaisten lasten päiväkeskus Koraci Nadessa eli Toivon Askelissa ja olivat siellä huhtikuun ajan. "Työtehtäviimme kuului päiväkeskuksen toimintaan tutustuminen, askarteluhetkien järjestäminen ja seuraaminen. Lauantaisin pidimme tyttökerhoa harjoittelun ohjaajamme Ulla Tepposen luona." Kerhossa Sini ja Minna ohjasivat erilaisia kädentaitoja. Toukokuussa he toteuttivat kädentaidoista kurssikokonaisuuden eri järjestöjen edustajille sekä opettivat kädentaitoja Tuzlan yliopiston defentologian laitoksen opiskelijoille. "Vammaisten lasten päiväkeskuksessa, kuten vähän kaikkialla, oli talous tiukalla. Työntekijät eivät saaneet aina palkkaansa eikä lapset päivittäistä ruokaansa. Lapset ja työntekijät olivat meistä innoissaan, kun saivat tehdä uusia juttuja. Nukketeatteri oli tosi super, kuten bosnialaiset sanoivat. Opetimme siitä eri tekniikoita ja varjoteatterimme pääsi televisioonkin!", Sini kertoo.

Jatkosuunnitelmia

Minna ja Sini ottivat Bosnian omakseen kahden kuukauden harjoittelun aikana. Heille ei riittänyt pelkkä työharjoittelu, vaan he suorittivat aktiivisesti jo siellä myös kuluvan lukukauden opintoja: "Harjoittelumme ohjasi tulevia opintojamme ja toimenkuvaamme. Suoritimme Bosniassa myös tutkimusprojektin, jossa kartoitimme bosnialaisten kädentaitoja ja tarvetta ohjekirjalle. Havaitsimme kädentaidot valtavaksi kehittämisalueeksi ja tarvetta olisi mm. ohjaajakoulutukselle, ideoille ja materiaaleille. Päätimme alkaa kehittämään kädentaitojen ohjekirjaa bosnialaisten tarpeisiin opinnäytetyönämme. "

Vapaa-aikaakin jäi

Paikallisten tapaan Minnan ja Sinin päivään kuului paljon pitkiä kahvitaukoja. Ilmojen lämmettyä huhtikuun lopussa yli +30 asteen, he viettivät vapaa-ajat katukahviloissa cappuccinosta ja jäätelöstä nautiskellen. "Kävimme myös Kroatiassa merellä lomailemassa. Kiertelimme Bosniassa mm. Sarajevossa ja sodan vuoksi surullisen kuuluisassa Screbrenicassa", kertoo Minna ja jatkaa: "Liikuimme taksilla harva se päivä, kun se oli niin halpaa. 50 sentillä pääsi kaupungin päästä päähän!"

Myös paikallinen musiikki jätti jälkensä uusiin faneihinsa: "Ollaan ihan rakastuttu bosnialaiseen turkkilaisvaikutteiseen musaan. Kuunnellaan jatkuvasti ja lauletaan mukana. Ollaan ihan fiiliksissä vieläkin koko Bosniasta!"

Tyttöjen puheesta saa sen kuvan, että sodan runtelema Bosnia tarjosi heille koskettavia ja mieleenpainuvia kokemuksia, mutta kaikesta huolimatta koko kaksi kuukautta muotoutui heille ennalta arvaamattoman suureksi, upeaksi seikkailuksi!

Maija Vilkkumaa on omalla alallaan

Reilun tunnin kestäneen keikan ja puolen tunnin nimmarinjakosession jälkeen järjestysmies johdattiMaijan ja viisi innokasta onnekasta ilmaislippulaista back-stagelle. Alkoi armoton kyselytuokio, jonka aikana energisen rokkitähden kasvoilta ei voinut havaita pienintäkään väsymyksen häivähdystä, vaan Maija jaksoi jakaa ajatuksiaan ja vastailla kysymyksiimme kärsivällisesti.

Bändin taustaa

Maijalle musiikki on ollut harrastus alle kouluikäisestä, jolloin hänet vietiin musiikkileikkikouluun. Myöhemmin ohjelmaan tuli klassiset pianotunnit, ja vaikka klassinen musiikki ei Maijaa ole koskaan pahemmin säväyttänyt, jatkoi hän soittoa aina 16-17-vuotiaaksi saakka. Maija Vilkkumaa on pohjustanut rokkiuraansa käymällä mm. pop-jazz-konservatorion laulutunneilla ja näppäilemällä sointuja myös kitarasta, mikä antoikin ensimmäisen potkun kohti tähteyttä.

Ennen nykyistä bändiä Maija Vilkkumaa oli yksi helsinkiläisen neljän tytön kokoonpanon Tarharyhmän jäsenistä. Suoraa vastausta Maija ei antanut, kun kysyin milloin nykyinen bändi on perustettu, mutta ensimmäinen levy "Pitkä ihana leikki" julkaistiin 1999. Alkuperäisestä kokoonpanosta jäljellä Maijan lisäksi on enää rumpali Jan Pethman, muut muusikot ovat Mikko Kosonen, kitara, Niko Kokko, basso sekä koskettimia soittaa Tero Pennanen. Tämä jengi on nauttinut suomalaisten suosiota 1,5 vuoden ajan.

Maija ja hänen juurensa

Yllätin Maijan kysymällä, mitä hänelle tulee mieleen sanasta juuret. "Juuret? Se TV-sarja! Kauhee, mä oon ihan TV-addikti.. No jos nyt jotain, niin afroamerikkalainen kulttuuri, sitähän se sarjakin käsitteli." Maija Vilkkumaan omat juuret on äidin suvun mukaisesti Helsingissä. Maija on myös asunut Helsingissä koko ikänsä (kohta 30 vuotta!). Isän suku on Kuusankoskelta lähtöisin, mutta sinne Maijalla ei ole paljon yhteyksiä, vaan hän myöntää, ettei edes ole koskaan käynyt Kuusankoskella. Kulttuurillisesti Maija sanoo juuriensa olevan pop- ja rockmusiikissa, joka on aina ollut lähellä sydäntä ja tuntunut luontevalta.

Unelma ammattina

Kirjoittaminen on aina ollut Maijalle rakas harrastus. Päiväkirjaan hän on lapsena tallentanut tärkeiden tapahtumien lisäksi kertomuksia ja tarinoita, joita voi vieläkin huomata kumpuavan laulajan alitajunnasta. Maija Vilkkumaa säveltää ja sanoittaa kaikki biisinsä, joissa esiintyy mielenkiintoisia henkilöitä ja kertomuksia. Maijan rakkaudesta kieleen kertoo myös se, että hänellä on suomen kielen tutkimuksen opinnot meneillään Helsingin yliopistossa, keikkailun takia pahasti kesken tosin.

Kun kysyn, mitä Maija haluaisi tehdä jos ei olisi rokkilaulaja, menee naisen ilme mietteliääksi. "Kyllä se on tää", hän sanoo viitaten musiikin tekemiseen. Hän paljastaa kirjoittaneensa pikkutyttönä päiväkirjaan haluavansa olla isona rokkilaulaja, mutta ei myönnä väkisin pyrkineensä lapsuuden unelmaan: "Kun katsoo taaksepäin, niin kaikki on mennyt jotenki itsestäänselvästi."
Enkä minä yhtään ihmettele, jos unelmastaan haluaa tässä vaiheessa pitää kiinni.

Valokuvat väylänä rooliin

Ohjaaja Hannu Matti Tyhtilä sekä näyttelijät toivat harjoitusten alkaessa mukanaan vanhoja lapsuuden kuvia. "Osa toi vain muutaman kuvan ja osa kokonaisia albumeja. Niitä sitten katseltiin yhdessä ja kerrottiin niistä tarinoita toisille." kertoo Tyhtilä. Työskentely kuvien kanssa alkoi pienryhmissä ja eteni siitä kattamaan koko näytelmän työryhmän. "Kerroimme toisillemme tarinoita kuvistamme ja ne lähtivät elämään, sillä kuvasta nähty tarina on kuulijan helpompi sisäistää, kuin pelkkä puhuttu tarina."

Merkittävimmäksi hyödyksi kuvien käytölle Tyhtilä mainitsee niiden ryhmäyttävän vaikutuksen. Kuvien ja niihin liittyvien tarinoiden avulla luotiin ryhmään keskinäistä yhteyttä ja me-henkeä. Kuvat hyödyttivät näyttelijöitä myös sisäistämään roolinsa nopeammin, koska valokuvien avulla saatiin omakohtaista kokemusta roolihenkilöiden pohjaksi. Näyttelijöillä oli siis lupa ottaa omaan rooliinsa materiaalia omista ja toisten tarinoista ja valokuvista. "Erityisen hyvin valokuvat toimivat yhteyden luomisessa, sillä niiden avulla päästiin tutustumaan ryhmän muihin ihmisiin pintaa syvemmältä. Ryhmän uudet jäsenet pääsivät hyvin niiden avulla ryhmään sisään ja vanhat oppivat toisistaan uusia asioita." sanoo Tyhtilä. Osaltaan tässä oli varmasti myös vaikuttamassa se, että työryhmän kesken jaettiin kipeitäkin muistoja ja kokemuksia. Näytelmä itsessään käsittelee rankkaa teemaa, äiti-tytärsuhdetta, joten siihen liittyvät erilaiset muistot kuuluivat luonnollisena osana kuvien käytön prosessiin.

Ohjaaja Tyhtilän mielestä valokuvien käyttäminen oli kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus. "Niiden avulla päästiin vähemmällä teoretisoinnilla lähelle teosta ja sen sisään. Valokuvat toimivat myös hyvänä virittäjänä, sillä niiden avulla porukka pysyi kasassa ja keskittyi helpommin samaan aiheeseen.". Tyhtilä kertoo käyttäneensä ennenkin valokuvia teatterityöskentelyssä, mutta tämä kerta erosi muista kuvien henkilökohtaisuudella. "Yleensähän teatterin tekemiseen kuuluu runsas taustatietojen etsiminen ja aiheeseen virittäytyminen. Usein tätä tehdään juuri erilaisten kuvien avulla. Esimerkiksi lehdistä ja museoiden kuvakokoelmista saadaan tuiki tarpeellista faktatietoa eri aikakausista."

Musiikkia ohjaaja on käyttänyt niin tässä näytelmässä, kuin useissa aikaisemmissakin näytelmissä. Tässä näytelmässä käytettiin erityisesti lastenlauluja ja iskelmiä. Niiden mukanaan tuomia tunnelmia ja muistoja käytettiin samoihin asioihin, kuin valokuviakin. Porukka selaili erilaisia laulukirjoja, etsi niistä tuttuja, muistoja herättäviä lauluja ja kertoi niistä työryhmälle. Myös lauluista muistot lähtivät liikkeelle ja lähes kaikilla oli niistä jotain kerrottavaa toisille.

Valmiissa tuotoksessa valokuvat eivät varsinaisesti näy, vaan niiden vaikutus näkyy eniten näyttelijöiden työskentelyssä roolityön tekemisessä. "Valokuvien vaikutus on ollut prosessissa ehkä enemmän vaistonvaraista, kuin konkreettista. Ne ovat olleet taustavaikuttajina koko ajan." sanoo Tyhtilä.

Juuret -seminaari

Historioitsijan näkemys juuriin

Euroopplaiset juuremme

Minun juureni

Elämät tarinoiksi akatemiassa

Miksi muistellaan ja mitä merkitystä muistelmilla on?

Mitä laukustasi löytyy, ohjaaja Eija Saarinen?

Ripsut - Elämän leipää kaikille

Mukavaa ajanvietettä ja mielenvirkeyttä keräävät Ripsulaiset harrastuksestaan.

Työsarkaa Bosniassa

Tervetullutta ohjaustyötä

Jatkosuunnitelmia

Vapaa-aikaakin jäi

Maija Vilkkumaa on omalla alallaan

Bändin taustaa

Maija ja hänen juurensa

Unelma ammattina

Valokuvat väylänä rooliin