Ikkkuna luontoon
Juuremme rytmeissä
Minun juureni - esineiden kertomaa
Lennä kivi, aukee lukko - saviuunin ympärillä
Manifesto 003 -pukutaideproduktio

Ikkuna luontoon

TÄSSÄ ON IKKUNA LUONTOON Tässä taikaikkuna luontoon. Siellä on kaikkea kivaa. Yksi kiva asia on siinä on kaikkia kivoja värejä. Ikkunasta voi kurkkia luontoon. Tässä on tarina taikaikkunasta! Olipa kerran taikaikkuna joka oli hyvin vanha. Mutta siinä oli kivaa kun siinä oli taikaa. Taikaikkunasta näki hyvin ulos joka oli kivaa koska siellä oli paljon kukkia. Milla
	Millan taideteos taiteilijan itsensä kuvaamana

Marika Majamäki, Kerttu Kahila ja Aimon opetusryhmä 3

Ikkuna luontoon on käsityökoulu Aimon ja ohjaustoiminnan opiskelijoiden ympäristötaiteeseen liittyvä yhteisprojekti. Projektissa mukana olivat opiskelijat Kerttu Kahila ja Marika Majamäki sekä Aimon perusopetusryhmä kolmosen 9 - 10-vuotiaat lapset.

Projektin tarkoituksena oli tutustuttaa lapset ympäristötaiteeseen tekemisen kautta. Kantavana ideana oli antaa lasten tehdä alusta loppuun asti itse, luonnon ehdoilla. Tutustuminen ympäristötaiteeseen alkoi kuvakollaasin kokoamisella käsityökoululla. Jokainen sai koota oman unelma ympäristönsä. Ympäristöön puolestaan tutustuttiin aistipolun avulla, joka toteutettiin Aistipolulla -runon pohjalta. Runossa oli 5 eri aistia, joista ryhmätyönä oli ideoitu ja rakennettu aistipolun eri osat. Jokainen pääsi testaamaan polun silmät sidottuna ja kokeilemaan omia aistejaan.

Itse ympäristötaidetta kokoonnuttiin tekemään Varikonniemeen luonnon ehdoilla. Paikkana Varikonniemi oli oiva valinta; löytyyhän sieltä kollegojenkin, Hämeenlinnan taiteilijoiden, ympäristötaidetta. Toisin kuin Hämeenlinnan taiteilijoiden, lasten materiaalit taideteoksiin löytyivät paikan päältä eikä mitään otettu kotoa mukaan. Varikonniemen aukiolta löytyi paljon ajan jättämää jälkeä. Vain Luonnonhoito toimistolta tilatut risukasat olivat luonnonmukaista ekstraa varikonniemen omaan materiaalivarastoon.

AIKA JÄTTI JÄLKENSÄ HYVIN Tässä nyt näette sen! Tämän taideteoksen arvoa ei voi rahassa mitata! Jos voisi, saisi sitä paljon kitata. Sen arvellaan olevan Ropeliuksen työtä.' Jonka nimi on kaksitoist yötä. Johanna löys tämän työn arvokkaan hänelle siis maljaa nostetaan. Siinä on hiiltä, kukkia ja lehtiä. Täytyis tää museoon viedä ehtiä. Väistykää nyt ihmiset hyvät, tästä jää taiteeseen arvet syvät. Museon johtaja huudahtaa, voi kuinka ihanaa saada tuo työ tänne! Johanna Johanna olen ikuisesti ystävänne! Tuo on kaunein työ minkä ikinä oon nähnyt mä! Ja olenhan suuri taiteen ystävä. Jos tuo työ olisi ihminen vain, hän voittais miss suomi nimen, ainiaaks ain. Johanna, työn paljastus päivästä iloitsen ja mä, koska saapuu moni taiteen ystävä. Tää teos historiaan jää jos ei jää hajoo pää!!!! Riikka

Riikan taideteos taiteilijan itsensä kuvaamana.

Projekti huipentui käsityökoululla järjestettyyn taidenäyttelyyn, johon lapset itse olivat kuvanneet oman taideteoksensa. Jokaisen kuvan vieressä oli pieni tarina, joka johdatteli katsojan teoksen maailmaan. Tarinoista paistoi läpi aito innostus tekemiseen ja kirjoittamiseen. Projekti innostaa varmasti jatkossakin lapsia tekemään löytöretkiä lähiympäristöön.

Taidenäyttely kuvataidekoulu Aimolla 8.10.2003	Pieniä taiteilijoita

Teksti ja kuvat: Alma Korhonen

Takaisin sivun alkuun

Juuremme rytmeissä

Seisomme kolmensadan metrin mittaisen jonon päässä, jossa ihmisiä on neljä rinnakkain, odottaen Helsingin Olympiastadionin porttien avautumista ja Bruce Springsteeniä. Rock-konsertit stadioneilla eivät oikeastaan ole minun juttuni, mutta minuun on tarttunut oma innostukseni musiikkia kohtaan ja seitsemän kuukauden odotus.

Siitä asti, kun jouduin lainaamaan kiikarit nähdäkseni Bob Dylanin Earls Courtilla Lontoossa 1980-luvun alussa, olen tuntenut vastenmielisyyttä SUURTA kohtaan. Siihen aikaan ei ollut jättiläismäisiä valotauluja, joten ilman kiikareita ei voinut muuta kuin kuunnella ja katsella edessäni olevaa mustien siluettien merta, joka aaltoili musiikin tahdissa kuin merilevä likaisessa akvaariossa.

Mustat pilvet väijyvät taivaalla katsomon takana jonon alkaessa liikkua, uhkaavan näköisinä. Jumalat tahtovat leikkiä. En halua kastua, joten lausun rukouksen kenelle tahansa, joka sattuu kuuntelemaan. Olemme perheretkellä. Lapset ovat jo niin vanhoja, että heitä huvittaa minun haluni saada heidät mukaani kokemaan jotakin sellaista, johon heidän kuuntelemansa yhtyeet eivät ikinä kykenisi. Onnittelen itseäni saatuani heidät näin pitkälle.

Yli puoli vuotta aikaisemmin jonottaessamme helsinkiläisessä tavaratalossa tietokonejärjestelmä oli kaatunut kellon lyödessä yhdeksää, ja seurauksena oli kaaos. Kun se viimein oli saatu kuntoon ja meidän jonotusnumeroamme kuulutettiin, kaikki istumapaikat oli myyty ja me jouduimme kentälle. 45 000 henkeä vetävä stadion oli myyty loppuun alle tunnissa.

Nyt kun edessämme oli yleinen ryntäys parhaille paikoille, seurasimme ihmisvirtaa turvatarkastuksen läpi katsomon alitse nurmelle. Aikaa oli vielä kaksi tuntia, ja kenttä kuhisi väkeä. Pystytimme leirimme aika eteen ja odotimme.

Esiintymislava kohosi edessämme mustanharmaana, jykevän tyylikkäänä, kaiutinjärjestelmät riippuivat kuin massiiviset, jaokkeiset viiniköynnökset valtavassa virtaa nielevässä high tech-viidakossa. Äänen toimittaminen stadionin toiseen päähän saakka on totista hommaa. Iltakahdeksalta yleisö alkoi työntyä eteenpäin, ja me nousimme jo valmiiksi seisomaan. Muutaman minuutin kuluttua kajahtivat The Rising-laulun ensi säkeet saaden aikaan suosionosoitusten aallon yleisössä ja kihelmöivän tunteen minun selkäytimessäni. Mies tuolla lavalla on legenda. Minuun tekee valtavan vaikutuksen, ei suinkaan legenda vaan mies ja hänen musiikkinsa. Karismassa on kyse kommunikaatiosta.

Kaksikymmentä vuotta elämästäni välähtää mielessäni kuin minikuolemassa, ja sekavat tunteet laukkaavat villeinä. Silmissäni on kyyneleitä. Musiikissa on voima, joka saa sen aikaan; se viittaa aikaan ja paikkaan. Se liittää ihmisiä yhteen. En ole syntynyt USA:ssa, mutta vietin varhaisvuoteni samalla mantereella, ja sanat herättävät vastakaikua hyvin syvällä.

Katson ympärilleni ihmisjoukkoa, olkapäillä istuvia lapsia, ylhäällä heiluvia käsiä, säteileviä kasvoja ja musiikin tahdissa tanssivia vartaloita rumpujen ja basson jyskyttäessä alkuasukasrytmejä. Tämä on pikkukaupunki sulloutuneena nurmien ympäröimään betonilaatikkoon kuuntelemassa yhden ihmisen elämän sähköistettyä runoutta. Sanoman välittämiseen tarvitaan mahtava määrä teknologiaa ja energiaa. Hänen maailmankiertueensa logistiikka ja kustannukset käyvät yli ymmärrykseni.

Alitajunnassani avautuu vielä toinen ovi; huomaan ajattelevani Afrikkaa muutaman vuoden takaa, pientä kylää lähellä Ndandan kaupunkia eteläisessä Tansaniassa. Ajettuamme päiväkausia maastoautolla syville urille kuluneita hiekkaisia teitä pysähdyimme tauolle. Jätin muun ryhmän ja kuljin kohti lähistöltä kuuluvien rumpujen ääntä. Pähkinäpuun varjossa joukko lapsia musisoi.

Rummut olivat ikiaikaiset, mutta lyömäsoittimet oli tehty teräsvanteista ja rikkoutuneista koneista pelastetuista ruosteisista osista. Olin lumoutunut, ja vartaloni heilui rytmin mukana. Hetken päästä aukio puun alla kuhisi kaiken ikäisiä kyläläisiä, jotka tanssivat piirissä, lauloivat, taputtivat käsiään ja nauroivat viettäessään spontaania juhlaa. Tällä stadionilla kaikki oli mahdollisimman erilaista, mutta rytmit olivat samoja. Kaikki se tulee Afrikasta, huomasin ajattelevani. Kaiken tämän teknologian ja sähkövirran ansiosta maailmamme eivät voisi olla erilaisempia, mutta juuremme ovat silti Afrikassa.

Teksti: Gary Vornell, © Gary Wornell 2003 (julkaistu kirjoittajan luvalla)
www.garywornell.com

Takaisin sivun alkuun

Minun juureni - esineiden kertomaa

Juu juu juurille. Juuret teeman ja Juuret-seminaarin innoittamana kokosimme
muutamalta opiskelijalta ja opettajalta esineitä, jotka kertoisivat jotakin heidän juuristaan.
Esineitä, jotka olisi ehkä kulkenut sukupolvelta toiselle perheessä. Tai esineen tuomia
kokemuksia omista juurista. Näiden tarinoiden ja kuvien myötä, voimme omalta
kohdaltamme miettiä, millaisen esineen olisimme itse valinneet ja millaista tarinaa
tämä tavara meistä kertoisikaan...

Rottinkia rottinkia Kuvassa on isoisän rottinkikori ja Sannan punoma kaunis rottinkirasia. Koulutusohjelman myötä Sanna on palannut juurillen kädentaitajaksi, onhan isoisä tehnyt elämäntyönsä rottingin parissa. Taitaapa rasia olla punottu isoisän vanhoista rottingeista, joita pienä tyttönä tuli ihmeteltyä mummolan vintillä. Sanna Huttula, ohjaustoiminnan toisen vuosikurssin opiskelija
Jeremiaksen voilautanen Lasilautasta on käyttänyt voilautasena isoisäni isä Jeremias Järvinen. Lautanen oli käytössä samassa tarkoituksessa vielä lapsuudessani. Olen ihmetellyt sitä miten lasilautanen on kestänyt arkikäytössä kaikkien näiden sukupolvien ajan, vaikka se onkin paksua puristelasia. Lautasen historia on myös kotipaikkani historian mittainen. Nyt se ei ole käytössä, koska lääkäri on kieltänyt voin käytön. Muotoilun opettaja Jouni Järvinen, Jeremiaksen pojan pojan poika
Perunakappa Kukkaruukun korokkeena nurinpäin käännettynä on tämä perunakappa nykyään, kaupungissa kun asun. siihenhän menisi 5 litraa perunoita, mutta kun kaupoissa on elektroniset vaa'at nykyään, ja onhan se vähän hankalan kokoinen kantaa kauppaan ja takaisin. Perinteitä kunnioittaen siis ja puun kaunista pintaa katsellen kuluvat illat kotoani nykyään. Isäni on kapan tehnyt 1964 rippikouluikäisenä kansakoulu- poikana, ja vaikken maanviljelijäperheestä olekaan, silti kappa symboloi minulle tuota mukavaa Savon maaseutua, jonne juureni juontaa. Veljeni on puuseppä, ja äiti viherpeukalo, eli en tarvitse kuvia muistaakseni perhettäni, ainoastaan tämän hassun neliömäisen esineen. Kati Turunen, ohjaustoiminnan toisen vuosikurssin opiskelija
Isovanhempien kahvimukit Mukit ovat minun isoisäni isän ja äidin mukit. Niistä näkee, että niitä on käytetty paljon, ja siksi ne ovat minulle erityisen rakkaat. Ne löytyivät sattumalta isoäitini muuton yhtey-dessä, kun hän oli niitä heittämässä pois ajatuksella "kuka tuollaisia vanhoja mukeja enää haluaa säilöä". Onneksi satuin paikalle pelastamaan kalleudet! Ajatus siitä, että kodissani on läsnä jotain, mikä on kuulunut isoisovanhempieni arkeen luo omaan elämääni syvyyttä. Kuulun johonkin ketjuun, jonka pienen pientä osaa voin säilyttää itselläni. Ehkä jonain päivänä voin tuoda nuo mukit taas elämään ja juoda niistä puolisoni kanssa kahvia aamulla. Virpi Harju, Ohjaustoiminnan media-assistentti
Nalle Ennen oli laivat puuta ja nallet villaa..hiiohei. Puhdasta villaa olevaa nallea on ollut ihanaa rutistaa. Kun sen mahasta painaa, se juttelee. Ikää on ainakin saman verran kuin minulla eli kohta 24v. Näkee, että sitä on rutistettu. Esine liittyy siis lapsuuteeni ja sitä kautta juuriini. Monet leikit sillä on leikitty ja paljon se kantaa mukanaan muistoja minusta ja niistä, jotka sen pehmoista turkkia ovat silittäneet. Sympaattinen pikku kaveri herättää hymyn huulille ja houkuttelee rutistamaan. Mitä sitä pikkutyttö olisi enempää aikoinaan tarvinut. Katja Kokko, Ohjaustoiminnan assistentti

Toimittanut ja kuvat: Alma Korhonen

Takaisin sivun alkuun

Lennä kivi, aukee lukko - saviuunin ympärillä

Lennä kivi, aukee lukko. Älä ole turhan tukko. Näillä sanoilla otetaan rautakautinen kivikylä haltuun Lusissa. Valitsemani kaunis kivi lentää kädestäni kohti isoa kivikasaa, johon niin moni ennen minua on heittänyt oman kivensä, ennen alkukantaiseen miljööseen saapumista.

Palaamme juurillemme - olemme valmiit primitiiviseen työskentelyyn luonnon armoilla. Yhdeksän naisen ryhmämme muovaa savesta makkaroita metsän keskellä. Kokoamme niistä primitiivisen saviuunin käsin rakentamalla. Liikuttavan kaunis uuni saa valmistuttuaan nimekseen Babuska. Muovaamme sille vielä kukin oman savihengettären suojelemaan sitä.

Heimopäällikkö Erkki ja hengettäret

Kuivuessaan yksin metsän keskellä, tunteisiin vetoava uunimme kaipaa läheisyyttä ja lämpöä. Neitsytpoltossa, kaksi viikkoa myöhemmin, nämä hengettäret sekä heimopäällikkö Erkki, sitten auttavat Babuskaa täyttämään tehtävänsä. Sen on kyettävä pysymään kokonaisena romahtamatta koko seitsemäntuntisen polton ajan.

Babuskan viereen kaivamme halkaisijaltaan n. 1,5 metriä pyöreän kuopan, jonka syvyys on noin 40 cm.  Kivenmurikat sekä muu maa-aines saavat kyytiä kun lapiot ja rautakanki heiluvat tämän naisporukan käsissä. Kuopan pohjalle asetamme vielä isoja kivenlohkareita varastoimaan lämpöä polton aikana.

Kaunis syksyinen perjantaipäivä on kääntymässä hämärtyvään iltaan kun ryhmämme hyvästelee Babuskan. Jäämme odottelemaan sen kuivumista, päivää jolloin palaamme jälleen primitiivisille juurillemme - jännittävää päivää jolloin suoritamme Babuskan neitsytpolton.

Vihdoin tuttu kivikasa tervehtii kahden viikon tauon jälkeen meitä. Kukin vuorollaan heittää kivensä. "Lennä kivi, aukee lukko. Älä ole turhan tukko." hokema kaikuu kerta toisensa jälkeen metsäpolun varrella. Olemme ottamassa kivikylän jälleen haltuumme.

Olemme juurillamme jälleen. Ahkeran aamuaskaroinnin jälkeen täytämme Babuskan purulla, puilla ja primitiivisyyttä henkivillä saviesineillämme. Se kietoo esineemme kosteaan syleilyynsä. Sytytämme vähitellen tulet Babuskan ympärille, riittävän etäälle siitä. Pyrimme estämään liian nopeaa lämpöpiikkiä ja ehkäisemään siten sen lohkeamista. Varovasti lämmitämme sitä sopivalta etäisyydeltä ja odotamme, että se kuivaisi riittävästi.Saviesineidemme poltto primitiivi sessä saviuunissa, Babuskan neitsytpoltto, on alkanut.

Reilun tunnin palamisen jälkeen siirrämme tulet lähemmäksi Babuskaa. On aika sytyttää myös uunin pohjassa sijaitsevien kolmen ilmareiän suulla olevat puulastut. Kun ne ovat palaneet jonkin aikaa syttyy myös uunin sisällä oleva palava materiaali. Saviuunin sivuissa olevien ilma-aukkojen avulla säätelemme palamisen etenemistä uunin sisällä. Seuraamme aluksi tarkasti miten tuli palaa ja pyrimme säätelemään sen voimakkuutta tukkimalla tarpeen mukaan ilma-aukot niihin sopiviksi muovatuilla savitulpilla. Kun uunimme on riittävän hitaasti lämmennyt ja kuivunut sekä sen syleilyssä olevat esineemme vähitellen lämmitetty, on aika päästää tuli valloilleen. Babuska alkaa hieman repeillä, mutta luotamme että se pysyy ehjänä neitsytpolton loppuun saakka. Jännitys sen romahtamisesta on ilmassa.

Primitiivinen polttouuni Baabuska

Kauniisti tuli loimuaa Babuskan seinämiin syntyneistä halkeamista ja ilma-aukoista. Sitä katsellessa kohtaa luovuuden ja primitiivisyyden tunteisiin vetoavan voiman. Feelistelyä ei voi estää. Olemme tulen lumoissa keskellä kaunista luontoa. Aurinko koskettaa säteillään puiden kosteita lehtiä. Syksyn kostea usva saa auringon helmeilemään sen utuiseen pintaan.
Tuoksuu kostealle savulle, tuli leimuaa ja räiskyy.

Babuskan läheisyyteen kaivamaamme maakuoppaan olemme ripotelleet kivien päälle paksun purupeitteen. Sen päälle ladomme esihistoriallisia esineitä jäljitteleviä saviesineitämme. Niiden päälle asetetaan metrin pitkiä kuusihalkoja kasaksi. Kasapoltto aloitetaan sytyttämällä kasan ympärille sopivalle etäisyydelle tulet. Näin esineemme lämpenevät vähitellen ja estetään niiden halkeaminen nopean lämpöshokin ansiosta. Sopivan ajan kuluttua tulet työnnetään kasaa kohti ja annetaan niiden sytyttää varsinainen poltettava puu ja puruseos. On huolehdittava lämmön tasaisesta noususta. Kun kasa palaa ilmiliekeissä sen läheisyydessä vallitsee runsas kuumuus. Lisäämme puita sopivin väliajoin. Estääksemme esineiden kolhimisen, uusi puukeko asetetaan edellisen päälle ennen kuin se on palanut liian hauraaksi. Puiden lisäys on tehtävä riittävän läheltä pitkien rautapihtien avulla. Lämpö kasan läheisyydessä lähentelee 800 celsiusastetta. On varottava kulmakarvojen, hiusten ja vaateiden syttymistä. Puuha vaatii erittäin tarkkaa keskittymistä  ja raskaaksi sen tekee polttava kuumuus. Jo lyhyen työskentelysession jälkeen, huomaa hengästyneensä, nihkeä kosteus on kivunnut kasvojen pinnalle ja kaipaa pientä levähdystaukoa. Ryhmädynamiikkamme toimiikin loistavasti. Vuorotellen huolehdimme parityönä tulesta.

Vihdoin seitsemän tunnin palamisen jälkeen annamme tulen hiipua. Peitämme kytevän maakuopan hiekalla ja Babuska jätetään jäähtymään muutamaksi päiväksi. On jo pimeä ilta, kun lastaamme tavaramme maitokärryihin ja poistumme paikalta. Olemme savuntuoksuisia ja väsyneitä. Meillä on ainutlaatuinen uusi elämys, jonka kultaamme muistoksi. Kokemus, joka koskettaa juuriamme, aikaa jolloin esi-isämme ovat puuhastelleet.

Viiden päivän kuluttua kaikuu jälleen"ÿlennä kivi, aukee lukko, älä ole turhan tukko". Kohtaamme Babuskan hengettärineen ja kasan, jonka syleilyssä on saviesineemme. Primitiiviset juuremme saavat siivet näystä, joka aukeaa kasan uumenista. Olemme onnistuneet, astiamme ovat säilyneet ehjinä. Nostamme vielä Babuskan hatun ja kurkistamme varovasti sen uumeniin. Onnellisuus lisääntyy ihaillessamme esineitä, joita sieltä nostamme. Savi on muovannut meille uudet luovuuden siivet, juurista, jotka syntyi tuhansia vuosia sitten.

Kirsi Vuorinen	Marja Neuvonen	Susanna Palovaara	Kirsi Vuorinen

Teksti ja kuvat: Kirsi Vuorinen,
ohjaustoiminan toisen vuosikurssin opiskelija

Takaisin sivun alkuun

"Vaatteet on mun aatteet"
MANIFESTO 003 -pukutaideproduktio

Vyborna-Turusen näyttely on pukutaiteeseen liittyvä kokonaisuus, joka koostuu kuudesta vaateteoksesta, eräänlaisista pukuveistoksista. Teoksen muotokieli ja materiaalit ilmentävät sodan vastaista filosofiaa. Materiaalina on käytetty käsin tehtyä paperia, joka on työstetty muun muassa armeijan puuvillaisista alusvaatteista. Muina materiaaleina on armeijan käyttämiä tekstiilejä ja teknisiä kankaita. Lopputyössä taiteilija on ottanut armeijan käyttämät materiaalit rauhanomaiseen tarkoitukseen.

Sotilaiden käytössä olleet vaatteet on näin saaneet uuden elämän Janan käsittelyssä, jossa menetelminä on käytetty paljon puhuvasti muun muassa polttopintaa tai lipeäkylpyä. Aggressiivisen oloisilla tekniikoilla on siten symbolista merkitystä kuten myös kuviona käytetyllä sääriluukuviolla. Sen taiteilija poimi 1600- luvulta peräisin olevan Kunta-Horan kirkon luuhuoneesta. Kokoelman vaatteet ovat ryhmävaatteita, jotka on koottu eri osista siten, että pukeakseen ne käyttäjän päälle on käyttäjät sidottava vaatteen avulla yhteen. Samaan vaatteeseen pukeutuneiden on hyvin vaikea tappaa toisiaan. Jana Vyborna-Turunen: Kaksoset

Työn antimilitaristinen lähtökohta on Janan henkilöhistoriassa, sillä hän syntyi 1969 juuri miehitettyyn Tsekkoslovakiaan. Vuonna 1989 hän osallistui Prahan Kaarlen yliopiston opiskelijana Samettivallankumoukseen. Janan isä palveli armeijan korkeana upseerina ensin sosialismissa ja myöhemmin Naton palveluksessa.

Univormuajattelun voi myös laajentaa sotilaselämän ulkopuolelle. Esimerkiksi pukeutumalla liikeketjujen univormuun sitoudumme kannattamaan sen arvoja joko tietoisesti tai tietämättämme. Myös muoti edustaa eräänlaista univormuajattelua. Ihmisillä on tarve olla persoonallisia, mutta toisaalta osoittaa kuuluvansa johonkin joukkoon ja tulla sitä kautta hyväksytyksi. Univormun problematiikka on oikeastaan monimutkainen asia, Jana toteaa.   Jana Vyborna-Turunen: Muumio

Tämä näyttely on taiteilija Jana Vyborna-Turusen tapa ottaa kantaa maailmaan, jossa tälläkin hetkellä soditaan. Manifesto 003 -pukutaideproduktio on esillä Hyvinkään taidemuseossa 31.10. 2003 asti.

Teksti: Malla Kaartinen
Kuvat: © Jana Vyborna-Turunen, julkaistu tekijän luvalla

Takaisin sivun alkuun