Miksi
sanataidetta?
Mitä on kirjallisuusterapia?
Sanatyö
vanhustyössä
Kuperkeikkakyydillä saduttamisen maailmaan
Suussa oleva kaiku - sadutuksesta Hämeenlinnassa
Rottaprinsessa ja puoli valtakuntaa
Psykiatrisen päivätoiminnan runoryhmä
Tankoja ja tarinoita - luovan kirjoittamisen kurssi
Kirjallisuusluettelo sanataiteesta ja -työstä
Ohjaustuokiosuunnitelmia
Ideoita kaunokirjallisuuteen perustuvaan
ohjaustuokioon
Luentomateriaali
"Kaunokirjallisuus ohjaustoiminnassa" -
Saija Honkala, pidetty vanhustyön seminaarissa 6.4.2002
Miksi sanataidetta?
Seuraavassa on referoitu Anne Mari Rautiaisen kirjoitelmaa, jonka hän on julkaissut omalla kotisivullaan. Vaikka Rautiaisen tekstissä on vahva pedagoginen näkökulma, sen sanomaa voi soveltaa myös terapeuttiseen ohjaustoimintaan. Näin voi tehdä erityisesti Oma minä rakennuskohteeksi -osion alla. Rautiaisen mukaan sanataide kehittää ajattelutaitoa, itsetuntemust sekä kykyä havainnoida itseä ja ympäristöä. Teksti on tapa ajatella: antaa havainnoille, ajatuksille, mielikuville ja kokemuksille sanallinen muoto. Siihen liittyy myös merkityksenantoprosessi: miten minä tämän asian tulkitsen, minkä merkityksen sille annan. Välittämisen, vuorovaikutuksen taitoja pyritään sanataiteessa oppimaan. Yksi osa tätä oppia on myös palautteen antamisen ja vastaanottamisen taito.
Maailma kodiksi
Anne Mari Rautiainen lainaa tekstinsä aluksi Georg Henrik von Wrightin sanoja: "Ihminen voi tulla ihmiseksi vain rakentamassaan kulttuurissa." Kulttuuriperimän tunteminen on näin ollen välttämätön osa oman identiteetin rakentamista.
Rautiainen jatkaa, että sanataide tutustuttaa kirjalliseen perimään ja opettaa käymään vuoropuhelua tuon tradition kanssa, luomaan vanhasta uutta. Monipuolinen perehtyminen kirjallisiin teksteihin antaa kulttuurihistoriallisen näkökulman, sillä se opettaa tuntemaan sitä kokonaisuutta, jonka parissa sanataiteessa toimitaan ja ohjataan ymmärtämään suomalaista ja eurooppalaista kulttuuria sekä suvaitsemaan kaukaisempia kulttuureja.
Mitä kulttuuri sitten on? Rautiainen lainaa Veikko Litzenin sanoja, joiden mukaan kulttuuri käsittää ihmisen keksimät ratkaisut ja toimintatavat ympäristöstä saamiinsa haasteisiin. Kulttuuria ovat ihmisen jättämät henkiset ja aineelliset kädenjäljet. Sanataide on yksi hyvä tapa tutustua näihin jälkiin: se on itsekin yksi jälki muiden joukossa, mutta kertoo paljon myös muista jäljistä. Kirjallisuus, kuten muukin taide, on hyvin selkeästi oman aikansa ja kulttuurinsa kuva.
Rautiasen mielestä huolestuttavaa on se, että kirjallisuuden lukeminen vähenee koko ajan. Kokonaiskuvaa kulttuurista on nimittäin vaikea hahmottaa ilman lukemista ja kirjoittamista. Monipuolisten sanataiteellisten kokemusten kautta voi maailma alkaa vähitellen tuntua kodilta: omalle itselle löytyy paikka kulttuurillisesta kaaoksesta.
Sanataiteen perinteet ovat pitkät: historiallinen aika lasketaan alkavan kirjoitustaidon keksimisestä. Rautiaisen mukaan psykiatri Tor-Björn Hägglund toteaakin, että "eri keinoin ilmaistu sana ja puhe on ehkä kaikkein merkittävin luovuuden väline, koska koko kulttuurimme pohjautuu sen olemassaoloon". Vaikka siis "alussa oli sana", on kovin vaikea lähteä arvioimaan erilaisia luovuuden ilmenemisalueita keskenään. Sanataiteella on sijansa niin kuin muillakin taiteilla.
Parhaimmillaan sanataide kehittää ajattelutaitoa ja itsetuntemusta antaen sillä tavoin varmuutta huomiseen: kriittisellä ja luovalla ihmisellä on hyvät mahdollisuudet pärjätä tulevaisuuden yhteiskunnassa.
Oma minä rakennuskohteeksi
Yhteys toisiin ihmisiin ja kulttuuriin on välttämätön minäkäsityksen synnylle. Omaa minäänsä ihminen luo koko elämänsä ajan. Anne Mari Rautiainen lainaa Ilkka Heiskasta, joka puhuu psyykkisestä työstä. Se on ihmisen keino määrittää identiteettiään, paikantaa itseään ja määrittää subjektiivista todellisuuttaan. Psyykkisessä työssä ihminen käyttää hyväkseen ja tulkitsee itsensä ulkopuolelta, kaikesta kohtaamastaan ja kokemastaan saamiaan aineksia. Sanataide voi olla yksi tapa luoda omaa minää. Luku- ja kirjoitustaidon voi oppia niin syvästi, että se tukee yksilön persoonallista kehitystä.
Sanataide on kielitaitoa - ei kielitietoa. Kirjoittamisen määrittelyissä on painotettu - tutkijan taustasta riippuen - tietojen jäsentymistä, sanomaa, ongelmanratkaisua tai toimintaa. Itse painotan kokemuksen viestintää: "kirjoittaminen on kielenkäyttämisprosessi merkityksen löytämiseksi kokemukselle ja sen kommunikoimiseksi."
Sanataide kehittää kykyä havainnoida itseä ja ympäristöä. Teksti on tapa ajatella: antaa havainnoille, ajatuksille, mielikuville ja kokemuksille sanallinen muoto. Se on siten myös tapa oppia, sillä siihen liittyy merkityksenantoprosessi: miten minä tämän asian tulkitsen, minkä merkityksen sille annan. Tekstin avulla kaikki tämä välitetään toisille. Näitä välittämisen, vuorovaikutuksen taitoja pyritään sanataiteessa oppimaan. Yksi osa tätä oppia on myös palautteen antamisen ja vastaanottamisen taito.
Inkeri Heikkilä ja Aulikki Holma ovat löytäneet fiktiosta paljon muutakin opittavaa, muistuttaa Rautiaine. Fiktio antaa tietoa omasta ajastaan, mutta se myös saattaa laittaa arvomme ja asenteemme uudelleen arvioitaviksi kyseenalaistamalla tavanomaisia käytänteitä. Fiktio voi tarjota myös strategisia ja intellektuaalisia taitoja: selviytymisen keinoja sekä ajattelemisen ja havaitsemisen tapoja. Fiktio antaa lisäksi empaattista tietoa, sillä eläytymällä saamme tietoa mitä moninaisimmista kokemuksista. Kirjailija Leena Krohn onkin sanonut, että lukeminen on hänelle ennen kaikkea elämänkokemusten hankkimista.
Tekstin kautta voi oppia kirjoittamaan ja samalla myös käsitteellistämään asioita. Inkeri Savan ajattelun mukaisesti muuttamaan aisti- ja tunne-elämyksiä tietoisuudeksi ja ymmärrykseksi. Näin ollen sanataiteessa yhdistetään mielekkäällä tavalla tunteen ja järjen käyttö, mutta ylletään myös muihin tiedon ulottuvuuksiin. Kun teksti on taiteellinen ja prosessi tarpeeksi syvä, se tuottaa transformaatiovaikutuksen ja laajentaa siten tietoisuutta. Kirjailija Asko Martinheimo pitää kirjoittamista maailman jäsentämisenä ja järjestämisenä - ei jäljentämisenä: "Kirjoittaja luo vallitsevasta todellisuudesta sanataiteen illuusion, mikä parhaimmillaan on todempaa kuin tosi." Taiteellisen oppimisen alkutaipaleella illuusiot ovat vielä suhteellisen vaatimattomia, mutta tiedon ja taidon karttuessa entistä merkittävämpiä yksilön kehityksen ja kasvun viitoittajia.
Rautiainen päättää tekstinsä tiivistämällä Jaana Venkulan sanoin: "taide rakentaa meitä, lisää persoonallisuuttamme, mutta ei itse siitä kulu tai muutu". Rautiaisen mukaan näin tekee myös sanataide sekä tehden että kokien. Sosiologi Kimmo Jokisen mukaan nuoret eivät viihdy koulussa, koska koulu ei tarjoa paikkaa, johon ankkuroitua eikä se anna elämyksiä. Sanataide voi olla yksi tapa saada pysyvä side kulttuuriin, jotakin johon tarttua kiinni. Sitä saa ottaa vastaan sellaisina paloina kuin haluaa, mutta ennen kaikkea sitä saa tehdä itse - molempia juuri niin persoonallisesti kuin haluttaa. Saa luvan eläytyä, tarrautua, jäädä koukkuun. Sanataide tarjoaa pintoja, joihin kiinnittyä.
Lähde:
Anne Mari Rautiainen: Miksi sanataidetta?
http://webmail.nic.fi/~amrautia/sanataide/sanataide.htm#alku
Rautiainen on 37-vuotias filosofian maisteri, suorittanut perustutkintonsa
Turun yliopistoon taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelmassa
pääaineena yleinen kirjallisuustiede ja pitkänä sivuaineena kulttuurihistoria.
Maisterin tutkintoa hän on täydentänyt myöhemmin opettajaopinnoilla
ja opetushallinnon tutkinnolla. Hän on myös suunnitellut,
kokeillut, toteuttanut ja kehittänyt Jämsänjokilaakson sanataiteen perusopetusta.
Kahtena vuonna hän on ollut ideoimassa ja toteuttamassa Satuverstasta
Jämsän Kivipankkiin. Satuverstaat ovat olleet aikuisten ja lasten yhteisiä
satuseikkailuja, joiden taidekasvatus perustuu verstaissa tekemiseen.
Vuosi 2001 oli Kirjaseikkailu-vuosi, jolloin Rautiainen kiersi kaikki
Jämsän päiväkodit ja ala-asteet Lorureissujen merkeissä.
Referoinut: Saija Honkala
Mitä on kirjallisuusterapia?
Seuraavassa on referoitu Pertti Sillanpään kirjoitusta Kirjallisuusterapiasta, joka on julkaistu hänen omilla kotisivuillaan. Sillanpään mukaan kirjallisuusterapiassa tapahtuu kuntoutumista tai parantumista luovan kirjoittamisen tai lukemisen avulla. Päämääränä on myös kehittää persoonallisuutta, auttaa kriisin läpikäymisessä tai ehkäistä ennalta mielenterveyden häiriöitä. Lisäksi tuetaan henkistä kasvua, kykyä ratkaista henkilökohtaisia konflikteja ja autetaan ymmärtämään itseä paremmin.
Sillanpää korostaa, että kirjallisuusterapiassa on etäännyttämismahdollisuus eli kipeimpiä asioita voidaan lähestyä kiertotietä. Oman ongelman sijasta voidaan ensin käsitellä kirjailijan luoman henkilön vaikeuksia ja hänen kauttaan päästä keskustelemaan ongelmasta yleisellä tasolla ja näin vähitellen päästään keskustelemaan ihmisten omista arkaluontoisistakin asioista. Sillanpää muistuttaa, että kirjallisuusterapia on muiden luovuusterapioiden tavoin ennen kaikkea ryhmäterapiaa. Turvallisuudentunne ja luottamus ryhmään on ensiarvoisen tärkeää terapian onnistumisen kannalta.
Kirjallisuusterapia (biblioterapia, runoterapia) on lähtöisin Yhdysvalloista. Ensimmäinen artikkeli aiheesta julkaistiin 1800-luvun puolivälissä. Kirjallisuusterapia yleistyi terapiamuotona 1930-luvulta lähtien. Suomeen se tuli 1970-luvulla. Lukemisen terapeuttisen merkityksen tiedostaminen on paljon vanhempaa perua. Kirjallisten dokumenttien mukaan jo 1200-luvulla kairolaisessa sairaalassa on luettu potilaille koraania hoitotarkoituksessa. Keskiajalla luettiin Raamattua luostareihin perustetuissa sairaaloissa. Kuitenkin vasta 1700-luvulla Keski-Euroopan maissa alettiin järjestelmällisesti hankkia sairaille kirjoja.
Lukeminen terapiana
Luova lukija arvioi kriittisesti lukemaansa, keskustelee siitä, löytää erilaisia näkökulmia, kehittelee uusia assosiaatioita, jopa uudenlaisia kokonaisuuksia luetun pohjalta. Hän joutuu pohtimaan tekstin merkitystä itselleen, käsittelemään sen esiin nostamia omia ongelmiaan uudella tavalla. Luovan lukemisen anti on sekä älyllistä että emotionaalista, henkistä terveyttä tukevaa.
Kaunokirjallisuuden ensisijainen tehtävä on tyydyttää esteettisiä tarpeita. Myönteiset nautinnon ja mielihyvän elämykset ylläpitävät osaltaan henkistä terveyttä: ne ovat ilon ja virkistyksen lähde. Mieleinen kirja on oiva tapa paeta huolia, suruja, yksinäisyyttä, jopa pientä kipua. Lukemisen avulla voi korvata todellisuuden tarjoamia niukkoja tunne-elämyksiä. Yksinäisyyden tunne lievittyy lukijan kokiessa yhteyttä kirjailijaan ja hänen kuvaamiinsa henkilöihin. Lukija löytää sanat sillekin, mistä ei aiemmin ole ollut tietoinen.
Sillanpään mukaan samastumisen kautta ihmisen tunneasteikko laajenee ja kyky ymmärtää itseä ja toisia lisääntyy. Ihminen rohkaistuu näkemään uusia piirteitä itsessään ja oppii käyttämään hyödyksi toisen elämänkokemusta omien ongelmien selvittelyssä. Sillanpää puhuu esimerkiksi runosta apuvälineenä, joka auttaa puhumaan tunteista. Se antaa sanat sille, mikä on ollut mykkää, puhumatonta ja tekee mahdolliseksi näin myös tunteiden jakamisen ryhmässä. Tällöin runo toimii nimenomaan vuorovaikutuksen välineenä. Nuorilla erityisesti musiikki ja laulujen sanat voivat toimia paremmin.
Lapset
Sillanpää lainaa englantilaista psykiatria D.W.Winnicottia, jonka mukaan äidin ääntely, puhe ja laulu ovat hyödyksi lapsen henkiselle terveydelle ja erityisesti myöhemmälle kyvylle nauttia taiteesta ja itsekin luoda sitä. Kehtolaulut, runot ja lorut, niiden äännemaalailu, riimit ja rytmi lohduttavat ja rauhoittavat itkevää, levotonta tai sairasta lasta.
On myös yleisesti tunnettua, että sadut kehittävät lapsen mielikuvistusta. Sadut ja erityisesti kansansadut ovat välttämättömiä lapsen henkiselle kasvulle ja terveydelle. Satu kertoo elämän perustotuudet symboleina, jotka ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Se on samaa kieltä, jota unet ja runous käyttävät, ja lapsella on synnynnäinen kyky ymmärtää sitä. Sen vaikutus piilee siinä, että se puhuu suoraan piilotajunnalle. Tällä tavoin lapsi oppii järjestämään vielä kaaosmaista sisäistä maailmaansa.
Kansansatujen julmuus, jota aikuiset kauhistelevat, kertoo lapselle, että hyvä ja paha ovat kaikissa ihmisissä ja hänessä itsessäänkin aina olemassa. Satujen avulla lapsi voi oppia kohtaamaan ja kestämään tämän tosiasian. Omat kateelliset, vihamieliset tms. "pahat" tunteet on mahdollista ilman syyllisyyttä siirtää vaikka noidan tai ilkeän äitipuolen hahmoon. Satuun perinteisesti kuuluva onnellinen loppu antaa lapselle uskoa tulevaisuuteen ja omaan kykyynsä selviytyä elämässä.
Kirjojen avulla voidaan lapselle osoittaa, että kaikenlaiset tunteet ovat luonnollisia ja sallittuja. Sillanpää luettelee ns. kiukkukuvakirjoja, joita ovat esimerkiksi Suututaan ja sovitaan, Jason ja vihainen Viivi tai Mua niin hirveesti suututtaa kertovat siitä, millaista on olla raivoissaan rakentavasti. Pelkoa, urhoollisuutta, yksinäisyyttä ja ystävyyttä kuvataan Sillanpään muun muassa kirjoissa Lasse pelkää pimeää, Mikko Mallikas ja Kuka lohduttaisi Nyytiä.
Lukuhetkissä on erityisen tärkeää turvallinen ja myönteinen ilmapiiri, jossa lapsi kokee itsensä merkityksellisesti ja uskaltaa kysellä itseään askarruttavista asioista ja saa vastauksia kysymyksiinsä.
Nuoret
Sillanpää jatkaa tekstissään seuraavaksi nuorista. Hän muistuttaa, että murrosikäiselle on ominaista pelko omasta erilaisuudesta. Se voi vähentyä, kun hän huomaa, että muillakin on samanlaisia kokemuksia, puutteita ja vikoja - ja niiden kanssa voi elää aivan normaalia elämää. Puhuminen voi olla vaikeaa nuorelle: kirjan avulla voi keskustella itsensä kanssa intiimisti.
Samastumalla ja eläytymällä kohtaloihin, jotka tuntuvat läheisiltä ja tosilta, saa tukea omille mielipiteille ja vahvistusta identiteetille ja itsetunnolle. On rohkaisevaa lukea kirjasta ajatuksia, joita on itse pohtinut, mutta ei ole osannut pukea sanoiksi.
Lukeminen kehittää mielikuvitusta ja mielikuvituksen avartuminen puolestaan lisää kykyä asettua toisen asemaan ja kasvua empaattiseen ymmärtämiseen. Lukeminen myös lisää itsetuntemusta monella tavalla (vrt. Rosengren). Yksinäisyyden tunne on nuorille tyypillinen, samoin ihastus- ja rakastumisongelmat. Anna-Liisa Haakana Ykä yksinäinen ja Ykköstyttö hyviä kirjoja ongelmien purkuun.
Sillanpää pohtii hieman myös sitä, miten käsitellä nuoren kanssa kirjaa. Hän suosittelee luettavaksi kirjaa, joka sisällöltään liittyy lukijan omaan elämän-tilanteeseen ja ongelmiin. Kirjasta kannattaa myös keskustella, pohtia yhdessä kirjan henkilöiden tekemisiä, motiiveja ja ratkaisujen järkevyyttä. Lukija projisoi omia ongelmiaan kirjan henkilöihin ja pystyy heidän kauttaan puhumaan kiertotietä itsestään.Voit kysellä lukijan mielipiteitä henkilöiden ratkaisuista, hänen ratkaisumallejaan. Lukiessa voi tapahtua myös mallioppimista. Kirjoissa voidaan ratkoa ongelmia esimerkillisellä tai ainakin pohtimista herättävällä tavalla. Ongelmien ratkeaminen kirjoissa voi antaa tulevaisuususkoa lukijalle.
Vanhukset
Sillan pään mukaan sairaaloissa, vanhainkodeissa ym. laitoksissa on voitu todeta lukemisen henkisesti kuntouttava ja parantava vaikutus. Sopeutuminen krooniseen sairauteen tai jonkin elimen tai jäsenen menetykseen vaatii pitkällistä surutyötä, jota lukeminen helpottaa. Tieto siitä, että toinen ihminen on kärsinyt samasta sairaudesta tai vammasta ja selviytynyt, antaa toivoa omaankin elämään. Pisin historia, ainakin keskiajalta tähän päivään ulottuva, on lohduttavan uskonnollisen kirjallisuuden käyttöllä kuolemaan valmistautumisessa.
Lukemisen avulla voi korvata todellisuuden tarjoamia niukkoja tunne-elämyksiä sekä osittain myös vanhuudessa tyypillistä ihmissuhteiden puutetta. Monesti televisio on kuitenkin vienyt kirjan paikan. Kirja on silti televisiota parempi media, koska se kehittää vastaanottajan mielikuvitusta, aktivoi enemmän.
Ikääntyneiden kanssa on saatu hyviä kokemuksia omaelämäkertojen tekemisestä. Muisteluterapiaan yhdistettynä niitä voi toteuttaa monella tavalla. Sillanpää korostaa, että pelkkä kirjoittaminen voi olla raskasta. Niinpä tekstiin kannattaakin yhdistää niin henkilökohtaisia valokuvia kuin ajankuviakin, dokumentteja lauluista, elokuvista, historiallisista tapahtumista jne. Tavoitteena on rakentaa yksilöllinen elämäkerta, joka on kuitenkin osa laajempaa historiallista viitekehystä.
Erityisryhmät
Sillanpää mainitsee artikkelikokoelman Vaieta vai sanoa (toim. Juhani Ihanus), jossa lähestytään kirjallisuusterapiaa vanhusten lisäksi myös näkövammaisten, kehitysvammaisten, afaatikkojen sekä pakolaisten näkökulmasta. Kantavat sanat ja Päiväkirjasta hypermediaan -artikkelikokoelmissa (toim. Juhani Ihanus) kerrotaan kokemuksia kirjallisuusterapian käytöstä mm. psyykkisesti sairaiden sekä vankien parissa.
Viihde terapiana
Sillanpää korostaa, että myös viihdekirjallisuus on ja saa olla terapiamuoto. Viihdekirjallisuus voi tuottaa eräänlaisen esteettisen elämyksen, joskin se on pinnallinen verrattuna niihin tunteisiin, joita korkeatasoinen kirjallisuus saa aikaan. Sillanpää muistuttaa, että nurja suhtautuminen viihteeseen on kuitenkin turhaa, sillä suurin osa meistä lukee viihtyäkseen. Mieleinen kirja (elokuva jne.) on mitä suositeltavin rentoutuskeino. Se on vaaraton tapa paeta huolia, surua, yksinäisyyttä, joskus jopa pientä kipua. Elämän vaikeuksien keskellä tällaiset lepopaikat ovat monesti tarpeen henkisen terveyden säilyttämiseksi.
Suurin osa meistä lukee joka tapauksessa huvikseen ja siksi viihdekirjallisuuden väheksyminen on hyödytöntä. Viihteellä on tärkeä osuus mielenterveyden tasapainottamisessa. Kukaan ei kestä olla koko valveillaoloaikaansa kytkettynä reaalitodellisuuteen; työpäivän jälkeen tarvitsee rentoutusta. Kun pääsee irti arjesta, sillä on myös ihmistä eheyttävä vaikutus, koska voi olla itsensä kanssa, paeta velvollisuuksia. Esteettinen kokemus on samankaltainen kuin luonnon kokeminen.
Kirjoittaminen terapiana
Sillanpää käsittelee erikseen luovaa kirjoittamista terapiana. Luovassa kirjoittamisessa voi olla ihan yksinkertaisena lähtökohtana mielen sisällön jäsentäminen - kirjoittaa, jotta tietäisi mitä ajattelee ja tuntee. Jos ei pysty puhumaan tuntemuksistaan, silloin kirjoittaminen helpottaa. Tällaisessa tapauksessa on kyse terapiakirjoittamisesta. Terapiakirjoittamisessa kirjoittaja käy läpi elämänsä kriisejä, iloja, suruja, ahdistusta, pelkoja, yksinäisyyttä.
Sillanpään mukaan erityisesti vankiloissa on harrastettu ohjattua kirjoittamista, jossa vangit pysähtyvät käymään läpi elämäänsä ja tekemisiään kirjoittamalla omaelämäkertaa. Kirjoittamalla voi oppia tuntemaan tuskan, jota ei ehkä muuten tiedostaisi. Esimerkiksi ahdistuksen syy ei välttämättä ole tiedossa, ja tukalaan tunteeseen voi etsiä syytä kirjoittamalla. Itseään voi tutkia analyyttisesti eritellen, mutta varsinkin tajunnanvirtatekniikalla, jossa tuntemuksia puretaan kritiikittömästi paperille ja eritellään vasta myöhemmin. Kyseessä voi olla eräänlainen katharsis-ilmiö eli etsitään alitajunnassa oleva kipupiste: sen löytäminen tuottaa tuskaa, mutta samalla siitä voi vapautua.
Tyypillisin terapiatarkoituksessa
(usein tiedostamatta) harrastettu kirjoittamistapa on päiväkirjan pitäminen.
Syinä päiväkirjan pitämiseen voivat Sillanpään mukaan
olla itsensä ilmaisemisen tarve, selittämätön sisäinen pakko tai omien
henkisten patoutumisen purku. Päiväkirjan voi laajentaa pakopaikasta
useammalle alueelle ja itsensä kehittämisen välineeksi. Sillanpään
mukaan päiväkirjan kirjoittamiseen voivat liittyä tällöin:
- ihmisenä kasvun tutkaileminen
- omien kriisien analysointi
- suhteet toisiin ihmisiin ja yhteisöön
- kriisit omien odotusten ja niiden toteutumismahdollisuuden välillä.
Kirjoittamalla voi sanoa sellaista, mitä ääneen ei pysty sanomaan. Vaikka tekstiä ei kukaan lukisi, siinä tuntemuksille on annettu muoto ja tuotu ne oman pään ulkopuolelle eli tavallaan yksi kuuntelija on löytynyt. Kirjoittamalla voi nimenomaan työstää kokemuksia ja saada muotoa päässä sekalaisena vyyhtinä velloville ajatuksille. Kirjoittamisen jälkeen tunteita on helpompi työstää esimerkiksi puhumalla. Ilmaisemalla tunteet niiden otteesta vapautuu, päättää Sillanpää kirjoituksensa.
Lähteet:
http://staff.oamk.fi/~pesillan/luovakirjoittaminen.html#kirjat
Ihanus, Juhani (toim).1985. Sanojen liikkeitä. Kirjastopalvelu.
Ihanus, Juhani
(toim). 1989. Kantavat sanat. Kirjastopalvelu.
Ihanus, Juhani (toim). 1991. Päiväkirjasta hypermediaan. Kirjastopalvelu..
Ihanus, Juhani (toim). 1995. Vaieta vai sanoa. Kirjastopalvelu.
Pertti Sillanpää on aiemmin toiminut sosiaali- ja terveysalan
suomen kielen ja viestinnän lehtorina ja pitänyt useita kirjallisuusterapian
kursseja ammattikorkeakouluopiskelijoille. Nykyisin hän on viestinnän
koulutusohjelman journalismin yliopettaja Oulun ammattikorkeakoulussa.
Referoinut: Saija Honkala
Sanatyö vanhustyössä
Mistä oikein on kysymys, kun vanhusten viriketoiminnan aktivointiryhmässä luetaan päivän lehtiä, keskustellaan, muistellaan menneitä tai vaihdetaan kuulumisia? Saako ohjaaja palkkansa mukavasta rupattelusta, vai onko toiminnalla jokin syvällisempikin merkitys ja tavoite? Tuokiossa, joka ulkopuolisten silmin näyttää mukavan oloiselta viihteelliseltä rupattelulta, on kyse toimintamuodosta nimeltä sanatyö.
Mitä on sanatyö?
Sanatyö pelkistetysti tarkoittaa sitä, että aktivointiryhmässä viritetään keskustelua jostain ennalta suunnitellusta aihepiiristä. Sanatyötä voisi ajatella "kyläilyn korvikkeena". Kyläilyssähän on usein kyse kuulumisten vaihdosta ja rupattelusta. Aktivointiryhmässä "kyläillään" isompana ryhmänä ja ohjaajajohtoisesti. Tosin ohjaajan rooli on lähinnä keskustelun virittäjänä, taustatukena ja puheenvuorojen jakajana toimimista ryhmän toimiessa osallistujiensa ehdoilla. Sanatyö on siis työmuoto, jossa ennalta valikoitua, valmista tai itse tuotettua aineistoa, käytetään terapeuttisessa vuorovaikutusprosessia kokemusten jakamiseksi keskustelun avulla.
Sanatyötä vai kirjallisuusterapiaa?
Perinteisin käsitys sanatyöstä käsittää omaelämänkerran kirjoittamisen ja kirjallisuusryhmien, sekä muiden kirjallisuusterapian menetelmien käytön yksilö- tai ryhmäterapiassa. Sanatyön lähtökohdat ovatkin kirjallisuusterapiassa ja runoterapiaryhmissä. Sanatyön toimintamuodot ovat kuitenkin tätä perinteistä käsitystä laajemmat. Sanatyö ei ole lääketieteellistä hoidollista terapiaa, eikä sanatyön ohjaaja ole koulutukseltaan terapeutti. Sanatyöllä, kuten muillakin kulttuurialan toimintamuodoilla, voi kuitenkin olla yksilölle terveyden tunnetta edistäviä ja ihmisen kokonaisvaltaista kasvua eheyttäviä terapeuttisia vaikutuksia.
Sanatyön aineistosta
Sanatyössä käytettävä aineisto voi olla valmista materiaalia tai itse tuotettua aineistoa. Virikelähteinä voivat olla mm. sanomalehtikirjoitukset, tietokirjat, romaanit, esseet, novellit, näytelmät, sadut, runot, aforismit, sarjakuvat, päiväkirjat, elämänkerrat jne. Aineisto voi olla kirjallista, äänitteitä tai kuvanauhoja. Sanatyötä voi rikastuttaa myös muilla ilmaisun keinoilla kuten kuvilla, musiikilla, liikkeillä ja tanssilla, draamalla, rentoutus- ja mielikuvaharjoituksilla jne.
Sanatyö sanataiteen osa-alueena
Itse näen sanatyön osana sanataidetta. Sanatyön ja sanataiteen sisällöt ja tavoitteet ovat osin yhteneväisiä. Lasten ja nuorten sanataiteen perusopetuksessa tavoitteet ovat monipuolisessa kielenhallinnassa ja ilmaisussa, joiden avulla pyritään tukemaan persoonallisuuden kasvua ja kehitystä, sekä emotionaalista, älyllistä ja esteettistä kasvua. Sanatyössä tavoitteet ovat mm. ihmisen itseymmärryksen, itsetunnon ja identiteetin vahvistamisessa. Molemmissa, niin sanataiteessa kuin sanatyössäkin, tavoitteena on lisäksi itseluottamuksen ja elämänhallinnan tunteen vahvistaminen kuulluksi tulemisen ja ymmärretyksi tulemisen kautta.
Sanatyön painopisteet
Sanatyössä painopiste voi olla itsensä eheyttämisessä ja kasvuprosessissa sekä vuorovaikutuksessa. Yksilön minuutta eheyttävä kasvuprosessi painottuu prosessinomaisessa työskentelyssä kuten omaelämänkerran, runojen tms. kirjoittamisessa. Luomisprosessi voi olla ihmiselle hyvää tekevä, itsessään parantava prosessi. Luomisprosessi voi sisältää muutosaineksia, jolloin ihmisessä alkaa sisäisesti tapahtua jotain, hänessä voi herätä uusia ajatuksia. Ihminen voi alkaa arvioida elämäänsä ja toimintatapojaan uudelleen. Prosessi voi olla voimaannuttava, eli yksilö voi saada voimaa työskentelystä.
Sanatyön ryhmäkeskusteluissa painottuvat vuorovaikutus ja sosiaalinen kanssakäyminen. Vuorovaikutuksellisuus muiden ryhmäläisten kanssa voi mahdollistaa erilaisten kokemusten jakamista sekä tunteiden ja asioiden käsittelyä. Osallistujien erilaiset kokemustaustat voivat rikastuttaa kaikkia ryhmän jäseniä, ja samanlaiset kokemukset taas voivat antaa vertaistukea sekä luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Sanatyö tukee sosiaalista kanssakäymistä
Ihminen on sosiaalinen olento. Meillä kaikilla on tarve erilaisten tunteiden ilmaisuun, yhdessäoloon ja yhteenkuuluvuuteen sekä tarve tulla kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi. Näiden tarpeiden tyydyttämättä jättäminen voi näkyä erilaisina ongelmina kuten masennuksena, erilaisina fyysisinä vaivoina ja joskus jopa ns. häiriökäyttäytymisenä. Vanhustyön aktivointiryhmissä sanatyön keskeisenä tavoitteena onkin tukea sosiaalista kanssakäymistä ja vuorovaikutusta sekä vastata myös kuulluksi tulemisen tarpeeseen. Useat ikäihmiset kokevat olevansa yksinäisiä ja vailla juttutoveria. Laitoksessa asuvat vanhukset sanovat, ettei sopivaa juttuseuraa ei ole tarjolla. Sosiaalisen kanssakäymisen esteenä saattavat lisäksi olla vanhuksen omat heikentyneet vuorovaikutustaidot. Sanatyön avulla voidaankin vahvistaa kommunikoinnin ja vuorovaikutuksen eri osa-alueita, myös kuuntelemisen taitoa.
Sanatyö kyläilyn korvikkeena
Minua itseäni viehätti ajatus sanatyöstä kyläilyn korvikkeena. Vanhus, jonka luona käy vain harvoin vieraita, joka ei enää itse pääse liikkumaan ja matkustamaan, voi kokea sanatyön ryhmässä samaa iloa kuin me koemme kyläillessämme ystäviemme luona. On jotain, mitä odottaa. On joku, jolle kertoa ajatuksiaan. On joku, jonka kuulumisia voi uteliaana kuunnella. Voi itkeä ja nauraa, suuttua ja sopia, puhua ja kuunnella. Sinänsä pieneltä ja yksinkertaiselta tuntuvasta asiasta voikin tulla uskomattoman tärkeä ja merkityksellinen kokemus yksilön tasolla. "Pistäytyminen kylässä" vanhusten sanatyöryhmässä voi siten tuoda iloa, elämyksiä ja laatua ikäihmisten elämään.
Lähteet:
Ihanus J. (toim.). 1995. Vaieta vai sanoa. Kirjallisuusterapia kasvutyössä.
Saarijärvi. Gummerus Kirjapaino Oy.
Koski, M. 1994. Taskut täynnä tarinoita. Helsinki. Cosmoprint.
Koskinen, S., Aalto, L., Hakonen, S. & Päivä, E. 1998. Vanhustyö. Jyväskylä.
Gummerus Kirjapaino Oy.
Kirsi Valjakka
kirsi.valjakka@wetterhoff.hamk.fi
Ohjaustoiminnan opiskelija, oko99
Kirjoittaja tekee opinnäytetyönään tutkimusta ryhmäkirjeen kirjoittamisesta ikääntyvien ryhmässä.
Kuperkeikkakyydillä saduttamisen maailmaan
Saduttaminen
on suomalainen tarinankerrontamenetelmä, jota ryhdyttiin kehittämään
jo 1970-80-lukujen vaihteessa. Varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin
Satukeikka-projektissa, jonka myötä menetelmää kehitettiin ja tutkittiin
23 paikkakunnalla Suomessa, sekä lisäksi kaikissa Pohjoismaissa, Stakesin
verkostohankkeessa 1995-1997. Hankkeen takana olivat Stakesin projektipäällikkö
Monika Riihelä ja tutkija Liisa Karlsson sekä päiväkodin-johtaja Seppo
Sarras.
Satukeikka-toiminta organisoitui lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten verkostossa, Kuperkeikkakyytiverkostossa, joka koostuu 15 kehittämiskeskuksesta eripuolilla Suomea. Kehittämiskeskukset ovat erikoistuneet eri alueisiin, kuten sadutukseen, moniammatillisuu-teen tai turvakasvatukseen.
Toiminnan tavoitteena oli työskennellä yhdessä lasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Haluttiin löytää työvälineitä, joiden avulla lapset voisivat osallistua toiminnan suunnitteluun ja toteutukseen. Projektin tarkoitus oli kartoittaa myös lasten kulttuuria ja ennen kaikkea avata ammattilaisten korvat kuuntelemaan lapsia Suomessa, Pohjoismaissa ja myös muualla maailmassa.
Saduttaminen = kynä ja paperia, kertoja ja kuuntelija
Saduttaminen poikkeaa sadunkerronnasta siinä, että lapsen tai lapsiryhmän kertoessa aikui-nen kirjaa tarinan sellaisenaan. Lapsi päättää itse aiheen, mistä haluaa satuilla, ja hänet kohdataan aidosti, ilman arviointia ja hänen kertomansa satu kirjataan sanasta sanaan ylös.
Kirjoittaminen tapahtuu avoimesti, muuttamatta tai korjaamatta lapsen kerrontaa ja sen "virheitä". Kun tarina on satuilijan mielestä valmis, kirjoitettu satu luetaan ääneen sanatarkasti ja tekstiin kuuluvilla, oikeilla äänenpainoilla. Lapsi voi halutessaan myös korjata kertomustaan. Kirjoittamisen lisäksi kertomuksen voi taltioida myös videolle, valokuvasarjana, äänikasetille tai vain muistin sopukoihin. Lapsi voi haluta piirtää kertomuksestaan myös kuvan, jonka jälkeen hän vasta kertoo satunsa.
Kertomukseen kirjataan lapsen etu- ja sukunimi, ikä sekä kerrontapaikka ja päivämäärä. Samalla voi seurata, millaisia kertomuksia kulloinkin syntyy, miten tarinat muuttuvat, liittyvätkö sadut jotenkin yhteen. Sadut voi kerätä lapsen omaan satukirjaan, jota voi säilyttää muiden satukirjojen joukossa kirjahyllyssä. Lasten kertomuksia luetaan muille lapsille ja aikuisille ja niihin voi palata uudelleen useaan otteeseen. Omasta tai sisaruksen satukirjasta voi tulla suosittua iltalukemista, jota luetaan uudelleen ja taas uudelleen.
Ihan pienimmätkin lapset osaavat kertoa satuja. Lasten kieli on vivahteikasta ja satujen aihepiiri laaja. Kuitenkin on muistettava, että sadutus soveltuu kaikenikäisille ihmisille: ala-asteikäisistä yläasteella opiskeleville, nuorille, aikuisille ja myös vanhuksille, joita saduttamalla saa paljon antoisia kokemuksia.
Testattu ja tutkittu ja hyväksi havaittu
Sadutusta on hyvällä menestyksellä käytetty peruskoulun eri asteilla, päiväkodeissa, perhepäivähoidossa, sosiaalityössä, lastenkodeissa, kirjastoissa, neuvoloissa, erityisopetuksessa, nuorisotyössä, museotoiminnassa, sairaaloissa, työyhteisössä, vanhustyössä jne. Lapset ovat myös käyneet kirjeenvaihtoa omien kertomustensa kautta useamman vuoden ajan.
Sadutusta on käytetty mm. kielellisesti alakynnessä olevan lapsen puheen harjoittamisessa, jolloin on havaittu sadutuksen vahvistavan lapsen itsetuntoa, dysfaattisen lapsen kuntoutuksessa, terveyskeskuksen ikätasotestaamisessa, lastensuojelutyössä, syrjäytymisen ehkäisemiskeinona ja lukemistaidon opettelussa. Sadutuksesta on saatu apua myös terapeuttisena ja nopean ensiavun välineenä sodan ja kriisien keskellä. Kouluopetuksessa sadutusta voi käyttää uutena tapana lähestyä eri oppiaineita, esimerkiksi luonto-opetusta ja matematiikkaa ongelmanratkaisutehtäviä.
Tutkija Liisa Karlsson on julkaissut saduttamisen käytöstä ja sen hyödyistä väitöskirjan nimeltään Lapsille puheenvuoro (Edita 2000). Tutkimuksessa kävi ilmi, että sadutusmenetelmän säännöllinen käyttö paransi kasvatus- ja opetustoiminnan laatua ja houkutteli lapset aktiivisiksi. Samalla se kasvatti lasten itsetuntoa ja innosti osallistumaan ja oppimaan. Ammattilaiset alkoivat ottamaan lasten esiintuomaa tietoa oman työnsä suunnittelun pohjaksi ja suunnittelua sekä toteuttamista alettiin tekemään yhdessä lasten kanssa. Samassa tutkimuksessa tuli myös esiin, että sadutusmenetelmää käyttävien ammattilaisten keskinäiset, säännölliset tapaamiset olivat erityisen tärkeitä. Näissä tilaisuuksissa he saivat vaihtaa kokemuksiaan ja ajatuksiaan lasten tekemistä kertomuksista.
Kirjaajan rooli
Sadun kuuntelu vaatii paljon harjoitusta. Kirjatessaan säännöllisesti kertomuksia aikuinen oppii uudella tavalla kuuntelemaan lasta. Koska sadun kirjaaja ei saa korjata, ohjailla tai kes-keyttää lapsen kerrontaa, hänen on itse opittava vaikenemisen taito. Hänen ei tule siis kysellä, eikä vaatia lisäperusteluja tai tehdä parannusehdotuksia, vaan kertojan oma tarina kelpaa sel-laisenaan. Sadutus perustuu aiemmin kertomattomille ajatuksille, tiedoille ja tarinoille, joita kenelläkään muulla ei ole. Jokaisen ihmisen ajatukset ovat arvokkaita ja niitä on syytä kuun-nella.
Sadutus-menetelmää käyttävän aikuisen on tärkeää olla aidosti kiinnostunut kuulemaan, mitä lapsella on sanottavana. Hänellä on tällöin itselläkin mahdollisuus oppia lapselta kyselevää ja tutkivaa mieltä, sekä herkkyyttä huomioiden tekemisiin ja tilanteiden reagoimisiin.
Lähteet: www.stakes.fi/palvelut/palvelujen_laatu/lapset/Saduttaminen/sadutus_paa.htm www.stakes.fi/palvelut/palvelujen_laatu/lapset/saduttaminen/sadutusohje.htm
Teksti:
Mirka Huhta
mirka.huhta@wetterhoff.hamk.fi
Suussa oleva kaiku - sadutuksesta Hämeenlinnassa
Sadut ja tarinat ovat olennainen osa ihmisen historiaa. Ihmiset ovat kautta aikojen kertoneet tarinoita toisilleen, miksei siis nykyäänkin? Sadutus tarjoaa lapselle luonnollisen keinon ilmaista itseään. Se auttaa lasta hahmottamaan omaa maailmaansa ja ottamaan sen haltuunsa. Sadutus on lapsen oma puheenvuoro.
Haastattelin Hämeenlinnan kaupunginkirjaston kirjoittajakoulun vetäjää Seija Shemeikkaa. Hän on koulutukseltaan kirjastonhoitaja ja lisäksi lukenut tiedotusoppia ja teatteritiedettä. Kirjoittajakoulun 6-7-vuotiaille tarkoitettua valmentavaa ryhmää hän on vetänyt kaksi vuotta. Valmentavassa ryhmässä ei luku- ja kirjoitustaito ole pakollinen vaan aiheita lähestytään sadutuksen keinoin.
Kuperkeikkoja kirjallisuuden maailmaan
Kirjoittajakoulu antaa tavoitteellista sanataiteen perusopetusta lapsille ja nuorille. Tarkoitusta palvelevat kertomusten lisäksi retket taidenäyttelyihin, teatteriin tai vaikkapa kirjaston kirjavarastoon. Tärkeintä on vapautuneisuus ja mielikuvituksen lento. Joskus rakennetaan majoja tai heitetään kuperkeikkoja. Kunnon kuperkeikka voi järjestää harhailevat ajatukset niin, että paperille syntyy jotain hienoa. Ihmisen kokemusmaailma on kokonaisvaltainen, lapsi tarvitsee virikkeitä kaikille aisteille.
Shemeikan mukaan valmentavaa ryhmää on hedelmällistä ohjata koska 6-7- vuotiaat eivät vielä kärsi turhasta itsekritiikistä. Hän näkee saduttamisen mainiona tapana johdattaa lapsi kirjallisuuden rikastuttavaan maailmaan ja edistää positiivista suhtautumista lukemiseen. Samalla sadutus tukee lapsen sanallista kehittymistä ja ilmaisutaitoa mikä taas tukee ajattelua ja sitä kautta edistää oppimista.
Vetäjän tehtävä on auttaa lasta eteenpäin apukysymyksillä jos juttu ehtyy kesken kaiken. Lapset kuvaavat mielellään toimintaa, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään, miltä kertomuksen hahmosta tuntuu tai mitä hän ajattelee. Paljon aikaa menee siihen, että Shemeikka kirjaa lasten tekstejä sanasta sanaan ylös. Välillä hänellä on apunaan myös nauhuri. Vuosittain kirjoittajakoulun vetäjät kokoavat lukukauden aikana syntyneistä töistä kunkin ryhmän oman antologian. Lasten tuotokset ovat siinä sanatarkasti kirjattuina. Shemeikka kertoo toimittavansa tekstejä vain sen verran, että karsii niistä lapsille tyypillisiä ylenmääräisiä "ja sitten" -lauseenaloituksia.
"Jos saisin hoitaa omaa elämääni"
Kerran kirjoittajakoulussa lapset saivat luoda käyttäytymissääntöjä erilaisille olioille, ihmisille tai tilanteille. Eräs tyttö kirjoitti, että jos hän saisi "hoitaa omaa elämäänsä" hän muun muassa söisi päivittäin karkkia. Eräs poika taas loi säännöt lohikäärmeelle mutta päätyi siihen, että sääntö "tapa muita" oli liian rankka. Shemeikka kertookin yrittävänsä rohkaista lapsia pois turhasta sovinnaisuudesta. Sadutus on lapselle tapa jäsentää omaa olemassaoloaan ja elämää yleensä. Shemeikka painottaa, että ennen kaikkea lapset saavat suurta mielihyvää omien tarinoiden tuottamisesta. Esimerkiksi ryhmässä nauhoitetut tekstit ovat ahkerassa käytössä ja niihin palataan aina uudelleen.
Yhteisöllisyys on yksi tärkeä osa kirjoittajakoulua ja sen merkitystä lapselle. Syntyneet tuotokset voidaan jakaa ryhmän kesken; omasta kertomuksesta keskustellaan ja siitä saa palautetta. Sadutus opettaa lasta kuuntelemaan paitsi muita lapsia myös tarinoita erilaisista ihmisistä ja asioista. Lapsen tunne-elämä kehittyy uusien kokemusten ja kertomusten kautta. Tämä kehittää lapsen empatiakykyä ja sitä myötä opettaa erilaisuuden hyväksymistä ja suvaitsevaisuutta. Itsetunto vahvistuu sadutuksen tuoman onnistumisen ilon myötä.
"Pupusta ja lumiukosta tuli hyvät ystävät"
Yleisimpiä teemoja lasten kertomuksissa ovat Shemeikan mukaan ystävän löytyminen ja sen tuottama ilo sekä erilaiset perhesuhteet. Tavallista on, että sisarus-, ja äiti-lapsisuhde sekä vanhempien välinen suhde heijastuvat kertomuksiin. Lapsi hakee kertomusten aiheet omasta elämäntilanteestaan ja kokemuspiiristään. Lapsi käsittelee ongelmiaan kertomusten hahmojen kautta mitä Shemeikka joskus tietoisesti hyödyntääkin valitessaan virikkeitä tunnille. Esimerkkinä hän mainitsee Babette Colen kirjan Avioerotus, jossa avioeroa käsitellään hauskasti mutta konkreettisesti.
Shemeikka käyttää paljon virikemateriaalia, joka auttaa lasta pääsemään vauhtiin. Hän käyttää monipuolisesti erilaisia tekniikoita ja luo itse lisää. Kirjoittajakoulussa kuunnellaan paljon musiikkia, piirretään ja luetaan satuja. Joskus keksitään repliikkejä Myyrä-filmien hahmoille, esitetään varjoteatteria piirtoheittimen avulla tai dialogeja käsinukeilla. Erilaisten taide- ja valokuvakirjojen tai lehtikuviin pohjaten luodaan tarinoita tai yhteys kahden kuvan välille, jotka eivät oikeasti liity toisiinsa. Omituisille esineille voi keksiä syntyhistorian; kuka sen on keksinyt ja missä tilanteessa. Onpa luotu omia merkityksiä sivistyssanoillekin.
Lapset rakastavat roolileikkejä. Kirjoittajakoulussa voi vaikka eläytyä eläimeksi tai olla pölynimurikauppias. Ryhmässä on keksitty uusia hahmoja, ja uusia tarinoita valmiille hahmoille. Kirjastossa on ollut esillä myös valmis karttapohja johon on sijoitettu kaupungin asukkaat historioineen. Yhdessä on tehty kuunnelmia vaihe vaiheelta juonenkäänteitä ja repliikkejä keksien. Ääniefektit syntyvät pääasiassa käsien, jalkojen ja suun avulla. Kuunnelmien lisäksi välillä nauhoitetaan myös haastatteluja.
Tällä hetkellä
kaupunginkirjastossa on esillä kirjoittajakoulun kevätnäyttely. Hämeenlinnan
kaupunginkirjaston lastenosastolla piirroksia ja tarinoita voi ihailla
toukokuun ajan.
Miia Lumivuokko
miia.lumivuokko@wetterhoff.hamk.fi
Lisätietoja:
ks. linkkikokoelma
Hämeenlinnan kaup.kirjaston lastensivut www.
Rottaprinsessa ja puoli valtakuntaa
Tänä keväänä Hämeenlinnan kaupunginkirjaston kirjoittajakoulussa 6-7 -vuotiaat tutustuivat ranskalaiseen kansansatuun Valkoinen rotta (Hugh Lupton: Ihmesatuja eri maista, Pieni karhu 2002).
Ihmesadussa lapseton hallitsijapari ottaa lapsekseen valkoisen rotan, jonka palatsissa vieraileva kyvykäs taikuri muuttaa ihmisprinsessaksi. Vuodet kuluvat ja eräänä päivänä prinsessan on aika mennä naimisiin. Kuningas ehdottaa tyttärelleen puolisoksi aurinkoa, sitten pilveä ja viimein vuorta, mutta prinsessa ei kelpuuta heistä ketään. Lopulta ymmärtäväinen isä tarjoaa tyttärelleen mieheksi komeaa rottaa. Kyvykäs taikuri kutsutaan palatsiin muuttamaan prinsessa takaisin rottaprinsessaksi, ja pian kuningas ja kuningatar saavat iloita sadoista lapsenlapsista.
Se satu olikin totta, mitä me luettiin!
Lukuhetken jälkeen on lasten omien tarinoiden vuoro. Kaksi tyttöä alkaa yhdessä sepittää satua ja samalla etsiä keltaista värikynää. Joku kulkee paperi kädessä ympäri huonetta ja lopulta käpertyy sykkyrään pöydän alle piirtämään. Tarina syntyy ensin kuvaksi ja sitten suulliseksi kertomukseksi, jonka ohjaaja tai lapsi itse kirjoittaa muistiin.
Jokaisen kertomus on erilainen, vaikka virikkeitä on saatu samasta sadusta. Omista tarinoista näkyy että lapsia on kiehtonut ranskalaisessa kansantarinassa ihmesadun taika, ihmisten ja eläinten väliset suhteet ja niiden jännitteet. Lasten mielikuvituksesta syntyy uusia fiktiivisiä maailmoja, joihin kirjoittajakoululaiset yhdessä kurkistavat tunnin lopussa…
Seija Shemeikka
kirjoittajakoulun toiminnasta vastaava opettaja
seija.shemeikka@hameenlinna.fi
Kirjoittajakoulun satusatoa
KOIRA NAPSUN JA
KISSA INTON SEIKKAILU
He kävelivät
kohti taikurin aluetta. He näkivät koiranomistajan Saaran ja kissanomistajan
Varpun. He sanoivat maukuen ja haukkuen että menkää nopeasti pois täältä!
He menivät pois. Kissa ja koira sanoivat yhtä ääneen: Fiu. Ja jatkoivat
matkaa. He näkivät kirahvin, joka oli vankilassa. He ihmettelivät, miksi
sillä oli kukkasarvet. He kysyivät kirahvilta, miksi sillä oli kukkasarvet.
Kirahvi vastasi että menkää nopeasti pois täältä! Koira katsoi lukkoon
ja hän sanoi: Mennään. He menivät. Kissa sanoi: Mitä nyt? Koira sanoi
että etsitään avain ja tiedän, että kun portti menee auki kirahvi muuttuu
ennalleen. He etsivät tuhat yötä. Varpu ja Saara ihmettelivät, mitäköhän
kissalle ja koiralle on käynyt. Kissa ja koira kävelivät kirahvin luokse.
Kirahvi oli ihan hiljaa, koska muuten paha taikuri olisi taikonut kissan
ja koiran ilvekseksi ja sudeksi. Sitten koira työnsi suullaan avaimen
lukkoon ja kirkas valo peitti koiran ja kissan. Kirahvilla oli taas
entinen sarvi! Saara ja Varpu juoksivat kissan ja koiran luo ja olivat
kummissaan; se satu olikin totta, mitä me luettiin!
Saara Sulkava
8v.
Olipa kerran kaksi
lumiukkoa. Eräänä päivänä ne lähtivät kävelylle metsään ja ne näkivät
jotain ihmeellistä. Se mitä he näkivät oli punainen pupu. He hämmästyivät.
Pupusta ja lumiukosta tuli hyvät ystävät. Loppu.
Oona Orkola, 7v.
ME JA KAUNIS HIIRI
Olipa kerran Saara ja Varpu ja kaunis hiiri. Sitten me menimme katsomaan
hiirtä. Hiiri tuli vastaan kukkasia käsissä. Se antoi ne meille. Mutta
yhtäkkiä häneen tuli kirkas valo. Se häikäisi minun ja Saaran silmiä.
Ja sitten me hämmästyimme; me näimme ihanan prinsessan. Sitten me muistimme
että hiirihän oli muuttunut prinsessaksi.
Varpu Lappalainen, 7v.
Runoista
sisältö elämääni, psykiatrisen päivätoiminnan
runoryhmä
Niin kuin joka torstai, tänäänkin Elina istuu kahvilassa. Hänellä on sovittu tapaaminen. Tai oikeastaan hänellä ja Marikalla on aina torstaisin tapana poiketa linja-autoasemalle iltapäiväkahville. Marikaa ei kuulu. Onhan Marika ollut viime aikoina aika väsynyt. Nukkuisikohan hän vielä näin myöhään? Soittaisinko ja kysyisin mitä hänelle kuuluu? Oliko hänellä joku muu meno sovittu tälle päivälle? Vai olisiko hän sairaalassa?
Kuppien kilinän ja puheensorinan seasta Elina tunnistaa tutun kappaleen. "Mistä tunnet sä ystävän…kun on sinulla vaikeaa ja kun tarvitset auttajaa, silloin ystävyys punnitaan…" Olisiko tämän laulun sanoissa sellainen viesti, jonka haluaisin jakaa runoryhmäläisten kanssa, Elina pohtii. Ystävyys on ensi tiistaina kokoontuvan runoryhmän aiheena.
Kotimatkalla Elina päättää poiketa kirjakauppaan. Marikalla on ensi viikolla syntymäpäivä. Sieltä löydän varmaankin sopivan syntymäpäiväkortin. Samalla voin selata uusia runokirjoja, jos niistä löytyisi jokin kaunis teksti ystävyydestä? Elina saapuu korttitelineiden luokse. Miksi en tuota aikaisemmin keksinyt, Elina ihmettelee itsekseen. Hänellä on sängyn alla matkalaukku, johon hän on kerännyt kaikki hänelle lähetetyt kirjeet ja kortit. Ystävänpäiväkortit, ne hän aikoo penkoa kotona esille. Kortit ovat täynnä ihania ystävälle suunnattuja mietelauseita.
| Ystävyys kaksinkertaistaa ilon ja jakaa surun. - Joseph Addison |
Ennen nukkumaan menoa Elina istuu sängyn reunalla käsisään punavalkoraitainen vihko. On kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta siitä kun tuohon vihkoon tuli kirjoitettua omia ajatuksia elämästä, rakkaudesta ja elämän mielettömyydestä. Rohkenisinko viedä ensimmäisen kerran runoryhmään itse kirjoittamani runon. Elina hakee kynän ja paperia. Jos minulla on rohkeutta, otan tämän mukaani. Valkoinen paperi täyttyy sana sanalta.
Lainataan
lainataanhan
toisiamme
pyydetään lupa
ja kunnioitetaan
Käytetään
kulutetaan
riepotellaan
Mutta särkyä
ei anneta - ei minkään
eihän milloinkaan
Mikä aihe teillä on ensi viikon runoryhmässä, pysähtyy kirjastovirkailija Elinalta kysymään? Elina ojentaa kädessään olevaa kirjaa virkailijalle ja kysyy: Mitä mieltä olet, sopisiko tämä Eino Leinon runo kertomaan ystävyydestä?
Minun mieleni
on niin kummallinen
kuin
meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni
on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöt,
sen alle mahtuvi maailma,
ja yhdessä päivä ja yöhyt.
Miks ihmiset
asutte allapäin,
vaik' korkea taivas on yllä?
Ylös silmänne luokaa, ystäväin,
niin mielemme yhtyy kyllä!
En tahtois ma
touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
Tänään on runoryhmä. Elina tarkistaa vielä kerran laukkunsa sisällön. Sivutaskussa on Marikalle, hänen ystävälleen lähtevä syntymäpäiväkortti, joka on osoitettu sairaalaan. Toisessa taskussa on kirjekuori, joka sisältää hänen oman runonsa. Ystävän laulun tunnelmissa hän suuntaa kulkunsa kohti päivätoimintaa. Mitähän muut sanovat runo valinnastani? Odotan innoissani.
Lisätietoja Hämeenlinnan psykiatrisen päivätoiminnan runoryhmästä voi kysyä ohjaaja Leena Mäkiseltä puhelinnumerosta (03) 6213300.
Teksti: Hanna Rantala
Tankoja ja tarinoita
Hämeen Avoimen Ammattikorkeakoulun kulttuuritoiminnan yksikkö järjesti luovan kirjoittamisen kurssin kevätkauden opiksi ja ratoksi. Parikymmenpäinen joukko koostui sekä päätoimisista opiskelijoista, että jo työelämässä vaikuttavista kirjoittamisen harrastajista. Kurssia veti viestinnän opettaja Saija Honkala.
CuRec
kyseli osallistujien tunnelmia yhden toukokuisen session jälkeen.
Pirjo Virtanen, joka virkansa puolesta saa kirjoittaa paljon
asiatekstejä, kertoili tähän tapaan: "Haaveeni on
aina ollut oppia käsikirjoittamaan ja luovaa tyyliä".
Työpaikalleen lääninhallitukseen Pirjo on suunnitellut
historiallisiin lähteisiin pohjautuvaa roolipeliä: "Tämän
kurssin ansiosta kirjoitin roolipelin käsikirjoituksen ensimmäisen
version, joka ehkä joskus esitetään. Kurssilla innostuin
myös tanka-runoista".
Pirjon tavoite omintakeisemman, monista kerroksista kumpuavan kirjoittamistyylin
herättämisestä toteutui. Tällä kurssilla sai
suoltaa sielunsa syvyyksistä niin kuin vain rohkeus riitti. Etsiminen,
löytämisen riemu ja hulluttelu olivat kunniassa.
Tavoitteena rento valppaus
Yksi kurssin "hulluttelijoista", kulttuurisen
ohjaustoiminnan opiskelija Piritta Puomiranta, ihailee Markus Kajon
sanansäilää ja pyrkii omissa teksteissään vastaavanlaiseen
rentouteen. "Yllättävät, aloituksen kanssa ristiriitaiset,
mutta armottoman loogiset johtopäätökset ovat mielestäni
hauskoja. Bruutaaliudesta tykkään myös - eikä mässäillen,
vaan maiskutellen."
Eräs kurssin harjoitus oli kirjoittaa novelliin jätetty aukko
täyteen. Novellin aloitus ja lopetus oli valmiiksi annettu. Polkuja
tuli monenlaisia ja syntyi uusia puutarhoja. Onko Piritan novelli kauhuromanttinen
barokkipuutarha vai huolella viljelty belladonna-pelto kitschin laaksossa,
jääköön ilahtuvien lukijoidensa päätettäväksi.
Kesäisen tarinan löydät ---
Irrotteleva kirjoittaminen - hyvä harrastus, jonka
löydät tänä kesänä?
Kurssilla tehtiin varsinaisten kirjoittamisprosessien aluiksi irroitteluharjoituksia
ja materiaalinkeruumatkoja. Nämä aloitukset voivat olla paitsi
mielikuvitusmatkoja, myös fyysisiä, ryhmätoiminnallisia
menetelmiä hyödyntäviä tekiikoita, joiden kautta
päästään rentoutuneeseen, uusille havainnoille avoimeen
mielentilaan.
Kirjoitusprosessi aloitettiin välittömästi fyysisen toiminnon
jälkeen, jolloin tekstistä tuli useinkin niukkaa ja tajunnanvirtamaista.
Tämä oli materiaalia, jota ruvettiin työstämään
jonkin teeman mukaisesti kohti valmista tuotosta.
Koska luovan kirjoittamisen alullepanemiseksi on tehtävä rohkea
ajatushyppy tuntemattomaan, on tärkeää, ettei tässä
vaiheessa alkuideoita arvostella - eikä varsinkaan kirjoittajan
itsensä toimesta! Kurssilla kokeiltiinkin ns. peittäviä
tekniikoita eli itsekriittistä ajattelua ehkäiseviä menetelmiä,
joista eräässä laskettiin mielessä lukuja 1-100
ja sitten 100-1, samalla kirjoittaen. Tästä tekniikasta syntyi
niin kirjoittajia hämmästyttäviä kuin kuulijoita
kiinnostavia aihioita ja myös valmista proosaa ja lyriikkaa.
Hanki kynälle ajatus!
Monet
luovan kirjoittamisen kurssilaiset myönsivät pitäneensä
pitkän, jopa vuosien tauon kirjoittamisharrastuksestaan. Se ei
näyttänyt haittaavan edistymistä. Tatsi oli taas tallella
kurssilla tapahtuneen säännöllisen elyttelyn jälkeen.
Luova kirjoittaminen prosessina on yhdistelmä tarkkoja, persoonallisia
havaintoja, ennakkoluulottomien assosiaatioiden ja johtopäätösten
tekemistä sekä sanomisen tahtoa. Kaikkia näitä voidaan
harjoittaa alkaen ympäristön tutkimisesta ja sen tapahtumien
ylöskirjaamisesta aina mestareilta oppimiseen ja maailmankirjallisuuden
tyyleihin tutustumiseen. Tekniikkakokeilut ja omien tyylien harrastaminen
vie kehitystä eteenpäin. Kirjoita monipuolisesti: runoja,
novelleja, satuja, aforismeja. Yhdistele eri tyylikeinoja ja sisältöjä:
kirjoita tanka tiskaamisesta ja päiväkirjasi sivulle satu
kuluneesta päivästä!
.
Teksti ja kuvat: Pirjetta Kesseli
