Ohjaus-
ja kulttuurisen virkistystoiminnan alaan soveltuvia
uusia väitöstutkimuksia:
Luokanopettajat korostavat mielikuvissaan opettamisen
sijaan opiskelua
Työelämälähtöinen
opinnäytetyö oppimisen kontekstina
Sairaalassa, kotona vai vanhainkodissa?
Tanssien sanat
Esi- ja alkuopettajien pedagogisen ajattelun kohtaaminen
Mainonnan lukutaito mainonnan viestinnällistä
luonnetta ymmärtämässä
Valokuvan tapahtuma
Kuntoutujalähtöinen avotyötoiminta
on voimaannuttavaa mielenterveyskuntoutujalle
Kehitysvammaisten työkeskusten tuetun työllistymisen
verkostoituminen
Ikäihmisten verkostomallinen kuntoutus
Mielikuvissaan tulevat luokanopettajat korostavat opettamisen sijaan opiskelua . "Millaisena näen tulevan luokkani?
Mari
Marja-Liisa Kähkönen, väitös
Turun yliopisto, kasvatustiede
Luokanopettajaopiskelijoiden
mielikuvissa opiskelu luokassa on kokonaisvaltainen prosessi, johon
ovat sisäänrakennettuina kaikki oppimiseen liittyvät tekijät. KL Mari
Kähkösen väitöstutkimuksen mukaan opettaja tekee työtään pääasiassa
yksin luokassaan oppilaidensa kanssa. Yhteistyötä luokassa tehdään sen
sijaan paljonkin.
Kähkönen
tutki luokanopettajaopiskelijoiden mielikuvia luokkahuoneen todellisuudesta
koulutuksen alussa ja lopussa sitä, miten nämä mielikuvat olivat muuttuneet.
Tutkimuksesta saatiin tulokseksi kokonaisvaltainen kuva mielikartoiksi
visualisoituina niistä lähtökohdista, joista valmistuvat opettajat lähtevät
toteuttamaan opettajuuttaan tulevassa luokassaan. Tulosten visualisoinneissa
on nähtävissä myös muutos opiskelijoiden mielikuvissa koulutuksen aikana.
Tulevaisuus opettajina on tutkimuksessa viritetty 1990-luvulta aina
2030-luvulle.
Tutkimusaineistona
ovat opiskelijoiden kirjoittamat esseet. Opiskelijoiden mielikuvia tarkastellaan
teoreettisesti useasta näkökulmasta, erityisesti filosofian ja kognitiivisen
psykologian. Jokainen opiskelija mielletään tutkimuksessa ainutkertaiseksi
persoonallisuudeksi.
Luokkaa tarkastellaan luokan fyysisenä, sosio-emotionaalisena sekä opetuksen, opiskelun ja oppimisen todellisuutena. Sosio-emotionaalisessa todellisuudessa käsiteltävinä ovat ilmapiiri, henkilösuhteet ja työrauha. Vaikka tuleva opettaja mieltää itsensä hyvin oppilaslähtöiseksi, tutkimuksen mukaan oppilaslähtöisiä henkilösuhteita esiintyy kuitenkin vähiten. Opiskelijat painottivat mielikuvissaan erityisesti aktiivista toimintaa.
Oppimisympäristöt osoittautuivatkin hyvin avoimiksi ja erilaisia mahdollisuuksia tarjoaviksi. Tulevien opettajien mielikuvissa luokkahuoneen todellisuudesta ei tapahtunut koulutuksen aikana suurta sisällöllistä muutosta. Mielikuvat ainoastaan realisoituivat ja käsitteellistyivät. Tutkimuksen tulosta vahvistaa opiskelijoiden itsearviointi muutoksesta opettajan roolissa. Muutos perinteiseen opettajan rooliin verrattaessa on se, että tulevien opettajien mielikuvissa luokkahuonetodellisuudessa painotetaan opiskelua opettamisen - opiskelun - oppimisen -prosessissa. Muutos oli havaittavissa jo koulutukseen tultaessa.
Mari Kähkösen väitöstutkimuksessa kehitellyllä metodilla pystyttiin esseiden pohjalta löytämään luokanopettajan koulutukseen valituista opiskelijoista neljä erilaista opettajatyyppiä, jotka painottivat luokkahuoneen todellisuutta eri tavoin. Nämä erilaiset opettajatyypit ovat sosiaalisten suhteiden taitajat, aktiivisen toiminnan taitajat, sisustajat ja monitoimitaitajat. Opiskelijoiden luokkahuonetodellisuuden painotuksella, ainakin puhtaasti aktiivista toimintaa tai henkilösuhteita painottavilla, on selkeä yhteys opiskelijoiden omiin koulukokemuksiin ja persoonallisuuden piirteisiin. Kokonaisuudessaan tutkimuksen tulosta voidaan pitää myös 1990-luvun luokanopettajaopiskelijan luokkahuonetodellisuuden kulttuurisena kuvauksena. Tämä tulee esiin mm. luokan sisustuksessa, johon noin puolet tulevista opettajista kiinnittää erityistä huomiota.
Lähde: Turun yliopiston väitössivut
Työelämälähtöinen opinnäytetyö oppimisen kontekstina: Fenomenografisia näkökulmia tradenomin opinäytetyöhön
Riitta
Rissasen, väitös
Tampereen yliopisto, kasvatustiede
Ammattikorkeakoulun opinnäytetyön käytäntöjä on luotu viimeisen kymmenen vuoden aikana. Opinnäytetyöhön on kohdistunut paljon odotuksia niin työelämän kuin ammattikorkeakoulujärjestelmän suunnalta. Opinnäytetyön tekijät, opiskelijat, ovat olleet tilanteessa, jossa opinnäytetyön vaatimuksiin on liitetty toisaalta teoreettisuus ja toisaalta ammattialan asiantuntijuuden osoittaminen. Ammattikorkeakoulujen työelämälähtöistä opinnäytetyötä on ohjannut myös tarve erottua selkeämmin tiede- ja taidekorkeakoulujen sekä yliopistojen pro gradu tutkielmista. Tässä tutkimuksessa hain vastauksia seuraaviin kysymyksiin; mikä on työelämälähtöisen opinnäytetyön tehtävä ammattikorkeakoulussa, mitä työelämälähtöisyys merkitsee opinnäytetyössä, mitä opinnäytetyössä opitaan ja millaista osaamista opinnäytetyö kehittää työelämäkontekstissa. Työelämäkontekstilla tarkoitetaan tutkimuksessa sekä opiskelijan oppimisen että työelämän odotusten kontekstia opinnäytetyössä. Tutkimuksen teoreettinen tarkastelu kiinnittyy kolmikantayhteistyön, työelämän, opiskelijan ja ammattikorkeakoulun, vuorovaikutukseen ja työelämässä oppimiseen sekä tietämyksen ja asiantuntijaosaamisen kehittämiseen. Tutkimusraportissa ammattikorkeakoulun työelämälähtöistä opinnäytetyötä tarkastellaan teorian ja empirian välisenä vuoropuheluna.
Tutkimuksessa käytettiin fenomenografista tutkimusotetta. Fenomenografinen tutkimusote on laadullinen lähestymistapa, jossa pyritään kuvaamaan, analysoimaan ja ymmärtämään todellisuuden, tässä tapauksessa työelämälähtöisen opinnäytetyön, erilaisia käsityksiä. Tässä tutkimuksessa ollaan erityisesti kiinnostuneita siitä, mitä ihmiset oppivat työelämälähtöisessä opinnäytetyössä ja kuinka he ymmärtävät työelämälähtöisen opinnäytetyön ilmiön. Tutkimuksessa on tarkasteltu työelämän edustajien että opiskelijoiden erilaatuisia käsityksiä työelämälähtöisestä opinnäytetyöstä. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu yhdeksästätoista tradenomin opinnäytetyötä kuvaavasta haastattelusta. Haastateltavina ovat olleet sekä opinnäytetyön tekijät että opinnäytetyössä mukana olleet työelämän edustajat. Valitun tutkimusotteen tavoitteena on ollut kuvata todellisuuden ymmärtämisessä, tässä tapauksessa työelämälähtöisessä opinnäytetyössä, ilmeneviä eroja, jolloin käytetty ote korostaa sisällön merkitystä että kokemuksellisia asioita.
Työelämälähtöisen opinnäytetyön lähtökohdat ovat työelämän asettamissa ongelmissa sekä työelämän kehittämistarpeissa. Ammattikorkeakoulujen työelämälähtöinen opinnäytetyö liittyy vahvasti työelämän ja ammattien kehittämiseen ja tutkimiseen. Näin ollen työelämän tieto- ja taitovaatimukset luovat perustan myös ammattikorkeakoulun työelämälähtöiselle opinnäytetyölle. Tutkimus vahvisti käsitystä siitä, että työelämäkontekstissa toteutettu opinnäytetyöprosessi luo autenttisen mahdollisuuden ammattitaidon oppimiselle ja asiatuntijaosaamisen kehittymiselle. Se ei missään tapauksessa kuitenkaan takaa sitä. Kriittisiä tekijöitä tässä mielessä ovat sekä työyhteisön sitoutuneisuus opinnäytetyöprosessiin että opiskelijan omakohtainen mielenkiinto ongelmanratkaisuun ja halu oppia itseohjautuvasti. Ammatillisen tietämyksen ja osaamisen kehittymisen kriittisiä tekijöitä työelämälähtöisessä opinnäytetyössä ovat niin ikään tiedonsiirron avoimuus, keskustelut sekä luottamus siihen, että osaamista voidaan kehittää tietoa jakamalla. Tästä syystä ammattikorkeakoulujen tehtävänä on luoda uusia työelämälähtöisiä toimintatapoja sekä kehittää metodeja työelämälähtöisen opinnäytetyön toteuttamiseksi.
Tutkimus nosti esiin myös sen, kuinka aito ammattikorkeakoulun opinnäytetyön rooli voi olla työelämän kehittämisessä. Työyhteisöissä on runsaasti oppimis- ja tutkimismahdollisuuksia, joiden merkitystä ei voida aliarvioida. Ammattien ja työkäytäntöjen hiljaista tietoa on mahdotonta tutkia ja oppia ilman osallistumista aitoihin työympäristöihin. Tästä näkökulmasta työelämälähtöisiä opinnäytetyöprosesseja tulisikin suunnata niihin kohteisiin, joissa ammattitiedon säilymisen ja siirtämisen uhkakuvat sukupolvelta toiselle (esim. yrittäjyyden ammattispesifi tieto) ovat olemassa. Tämän tutkimuksen ongelmanasettelu jätti avoimeksi kysymyksen ammattikorkeakoulun opinnäytetyön ohjauksen roolista työelämälähtöisessä opinnäytetyöprosessissa. Perinteinen tutkintotyön ohjaaminen ei riitä silloin, kun opinnäytetyöllä haetaan eväitä käytännön ratkaisujen lisäksi myös kehittämiskohteen arviointiin ja asiantuntijuuden kasvuun. Tämä merkitsee ensisijaisesti opinnäytetyöohjauksen muutosta, jolloin sekä työelämän asiantuntijaverkostoissa toimimisesta että ammatillisen tutkimus- ja oppimisprosessin ohjaamisesta tulee ohjaustyön keskeisin sisältö. Jatkotutkimuksen arvoista on se, miten työelämälähtöisen opinnäytetyöohjauksen mallit rakentuvat käytännössä ja kuinka ohjaajan oma käsitys ammattikorkeakoulun opinnäytetyöstä suuntaa opinnäytetyöprosessia.
Tutkimus osoitti sen, että työelämälähtöisen tutkimus- ja kehitystyön vaarana on lyhytjännitteisyys ja välitön tulosten tavoittelu. Tästä syystä työelämälähtöisessä opinnäytetyössä ammattikorkeakoulututkimuksen ja työelämän välinen vuoropuhelu on oleellista. Vuoropuhelun tulee alkaa ensinnäkin siitä, mitä kysymyksiä opinnäytetöissä nostetaan esiin ja mihin tutkimus- ja kehitystyöosaamista suunnataan. Edelleen on pohdittava sitä, miten verkostoissa tuotettua asiantuntijatietoa esitetään ja kuinka työelämää uudistetaan myös eettisesti kestävältä pohjalta. Tämän keskustelun on oltava avointa ja kritiikille alistettua. Työelämälähtöinen opinnäytetyöprosessi on myös aina opiskelijan omakohtainen oppimis- ja kehittymisprosessi, jonka sisältöä ja laatua ei voida täysin ulkoapäin ohjata. Työelämälähtöiseen opinnäytetyöprosessiin kuuluu niinikään oppimisen ja kehittämisen vapaus ja vastuu.
Lähde: Tampereen yliopiston väitössivut
Sairaalassa, kotona vai vanhainkodissa? Etnografinen tutkimus vanhustenhuollon koti- ja laitoshoidon päätöksentekotodellisuudesta
Merja
Ala-Nikkola, väitös
Tampereen yliopisto, yhteiskuntatiede
Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmässä tehdään palveluja koskevia päätöksiä koko ajan. Tutkimuksen kiinnostuksen kohteena ovat palvelujen päätöksentekokäytännöt vanhustehuollon palvelujärjestelmän ruohonjuuritasolla. Tutkimuksen kontekstin muodostaa suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän toimintakäytännöissä tapahtuneet muutokset 1990-luvun aikana, jotka ovat merkinneet sosiaali- ja terveyspalvelujen päätöksentekokäytännöissä kotihoidon ensisijaisuuden ja laitoshoidon viimesijaisuuden korostumista.
Vanhustenhuollossa palvelupäätöksiä tehdään sekä kotihoidosta että laitosten lyhyt- ja pitkäaikaishoidosta. Konkreettisesti päätöksiä tehdään muun muassa kotipalvelusta, kotisairaanhoidosta, omaishoidon tuesta, erilaisista tukipalveluista kuten ateria-, siivous- ja pesupalveluista, päiväkeskus- ja päiväsairaalakäynneistä, palveluasumisesta sekä lyhytaikaisesta ja pitkäaikaisesta hoidosta vanhainkodeissa, palvelutaloissa ja sairaaloissa.
Tutkimuksessa lähestytään vanhustenhuollon päätöksentekokäytäntöjä etnografisella tutkimusotteella. Etnografiassa aineiston analyysin yksi keskeisin tavoite on erilaisten aineistojen integraatio. Pääosin tutkimuksessa on käytetty työntekijöiden haastatteluaineistoa, mutta analyysivaiheessa on hyödynnetty myös tutkimushankkeen aikana kertynyttä päätöksentekotilanteiden havainnointiaineistoa, asiakas- ja omaishaastatteluja sekä tutkimuskuntien toimintaa kuvaavaa dokumenttiaineistoa kuten toimintakertomuksia, tilastoja, ohjeita ja lomakkeita. Analyysin lähtökohtana on ollut eritellä eri toimijoiden haastatteluissa tuottamaa koti- ja laitoshoidon päätöksentekotodellisuutta. Olen etsinyt haastatteluaineistosta kohtia, joissa eri organisaatioita ja ammattikuntia edustavat työntekijät kuvaavat omaa, asiakkaiden ja heidän omaistensa sekä muiden ammattilaisten ja organisaatioiden edustajien toimintaa koti- ja laitoshoidon päätöksenteossa.
Koti- ja laitoshoidon työntekijöiden palveluita koskevien päätösten tekemistä ei voida yksinkertaistaa pelkäksi palvelujen allokoinniksi, vaan kysymys on monimutkaisemmista prosesseista. Käytännössä koti- ja laitoshoitopalvelujen päätöksenteossa joudutaan yhtäaikaisesti sovittamaan yhteen sekä asiakkaiden palvelutarpeet että palvelujärjestelmän reunaehtojen määrittämät mahdollisuudet tuottaa palveluja. Tällöin merkityksellisiä kysymyksiä ovat: kenen palvelutarpeet voidaan ottaa huomioon, millaisiin palvelutarpeisiin voidaan vastata sekä miten ja millaisten ehtojen vallitessa koti- ja laitoshoidon päätöksiä tehdään. Koti- ja laitoshoitopalvelujen päätökset tehdään erillisillä ja erilaisilla päätöksenteon näyttämöillä.
Koti- ja laitoshoidon palvelupäätökset perustuvat tavallisesti työntekijän tai useampien työntekijöiden yhdessä tekemiin palvelutarvearviointeihin, joiden perusteella he tekevät päätöksiä siitä, ketkä pääsevät palvelujen piiriin. Tätä arviointia tekevät käytännössä koti- ja laitoshoidon eri organisaatioissa työskentelevät ruohonjuuritason työntekijät - kotipalveluohjaajat, lääkärit, sairaanhoitajat, sosiaalityöntekijät ja terveydenhoitajat. Kotihoidossa asiakkaan palvelutarpeita arvioidaan kotiin tehtävän kotikäynnin aikana ja laitoshoidon osalta SAS (sijoita, arvioi, seuraa) -kokoukseen osallistuvat työntekijät tekevät pitkäaikaisen laitoshoidon sijoituspäätöksen. Koti- että laitoshoidossa päätöksiä tehdään asiakkaiden tarpeiden, toimintaresurssien ja palvelujen sisältöjen määrittämässä toimintaympäristössä.
Koti- ja laitoshoidon palvelujen päätöksenteossa keskeisessä roolissa ovat taloudelliset reunaehdot, joiden merkitys näkyy vanhustenhuollon ruohonjuuritasolla sangen tiukkoina asiakkaiden valikointi- ja tarpeiden arviointikäytäntöinä. Näiden käytäntöjen merkitys tulee konkreettisesti näkyviin työntekijöiden asiakkaista tekemissä kategorisoinneissa, joiden perusteella sekä koti- että laitoshoidon palvelut ohjautuvat ensisijaisesti "huonokuntoisille" ja "kiireellisesti apua tarvitseville" asiakkaille.
Koti- ja laitoshoidon asiakkaiden toimintakyvyn heikkeneminen merkitsee muutoksia myös vanhustenhuollon palvelujärjestelmän eri palveluita tuottavissa organisaatioissa sekä niiden tehtävissä. Aikaisemmin erikoissairaanhoidossa hoidetut potilaat hoidetaan nykyisin ensisijaisesti perusterveydenhuollossa, esimerkiksi terveyskeskuksissa ja terveyskeskusten vuodeosastojen potilaat ovat puolestaan vanhainkotien tai palvelutalojen asukkaita ja ennen vanhainkodeissa hoidetut asukkaat sen sijaan hoidetaan ensisijassa kotona kotihoitopalvelujen ja omaisten tuella.
Nykyisiä koti- ja laitoshoidon palvelujen saamista määrittää yhä useammin myös se, että jokin toinen ammattilainen tai organisaatio ohjaa asiakkaat toisten organisaatioiden tuottamien palvelujen piiriin. Vanhustenhuollossa keskeinen tällainen asiakkaita välittävä toimija on sairaala. Suurin osa kotihoitoon ja pitkäaikaiseen hoitoon ohjautuvista asiakkaista tulevat lyhytaikaisen sairaalajakson jälkeen. Seurauksena on tällöin se, että yhä useammin koti- että laitoshoidon tarvearviointia ja päätöksentekoa määrittävät lääketieteelliset perusteet.
Sosiaali- ja terveydenhuollon keskeisiä kehittämistavoitteita ovat olleet jo pitkään asiakkaiden osallisuuden lisääminen sekä ammattilaisten, organisaatioiden ja eri palvelutuottajien välisten yhteistyökäytäntöjen kehittäminen sekä joustavasti reagoiva palvelutuotanto. Palvelupäätösten käytännöissä organisaatiot kohtaavat toisia palveluja tuottavia organisaatioita, ammattilaiset kohtaavat toisia ammattilaisia, mutta ennen kaikkea ruohonjuuritason työntekijät kohtaavat palvelujen käyttäjät ja heidän omaisensa. Näissä kohtaamisissa neuvollaan asiakkuudesta, omaisten asemasta, toisten organisaatioiden ja ammattilaisten tehtävistä, vastuunjaosta sekä yhteistyöstä eivätkä neuvottelut eri osapuolien oikeuksista, vastuusta ja vallasta ole aina ristiriidattomia.
Lähde: Tampereen yliopiston väitössivut
Tanssien sanat. Representoiva koreografia, eletty keho ja naistanssi. (perinteentutkimus)
Inka
Välipakka, väitös
Joensuun yliopisto,
Tanssien sanat. Representoiva koreografia, eletty keho ja naistanssi. Perinteentutkimuksen artikkeliväitöskirjassa FM Inka Välipakka tarkastelee naisten tanssimisen kulttuurisia merkityksiä. Väitöstutkimuksessa kyseenalaistetaan tanssiviin naisiin liitettyjä valmiita määritelmiä eri konteksteissa sekä pohditaan tapoja, joilla naiskeho voidaan esittää toisin erilaisissa tanssikäytännöissä ja perinteissä.
Välipakka on analysoi tanssia suhteessa naistutkimuksen ihanteisiin sekä erityisesti Luce Irigarayn fenomenologiseen sukupuolieron teoriaan. Tutkimustulokset kuvaavat naistanssijan subjektiviteettia, kehollisen kokemuksen luonnetta, tanssiliikkeiden ja koreografiasuunnittelun voimaa sekä tanssijanäkökulmaa.
Tanssista tehty väitös yhdistää merkittävällä tavalla eri tieteenperinteitä. Tanssiesitysten ja naistanssijoiden haastatteluiden tulkinnassa hyödynnetään perinteentutkimuksen etnografisia menetelmiä sekä tanssin ja taiteen tutkimuksen lähestymistapoja. Naistanssi nähdään paitsi esityksenä, myös tanssikokemuksena. Esitetyt tanssit ovat aina myös elettyjä, sillä tanssijan henkilökohtainen kokemus antaa suuntaa esityksille. Esitykset puhuttelevat myös naistanssia ympäröivää sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä.
Tutkimus koostuu viidestä julkaistusta artikkelista sekä yhteenvedosta. Kaksi artikkelia käsittelee Pohjois-Suomessa tehtyjä esityksiä, joihin tutkija on itse osallistunut koreografina ja tanssijana. Kolmas artikkeli kuvaa obinugrilaisten hanti- ja mansinaisten karhunpeijaistansseja ja neljäs intialaisten naistanssijoiden esiintymistä maailmanlaajuisilla monikulttuurisilla näyttämöillä. Viides artikkeli käsittelee feminiinistä liikettä kolmessa kansainvälisessä muotikuvasarjassa.
Lähde: Joensuun yliopiston väitössivut
Esi- ja alkuopettajien pedagogisen ajattelun kohtaaminen.
Minna
Haring, väitös
Joensuun yliopisto, kasvatustiede
KM Minna Haring selvitti kasvatustieteen väitöksessään esi- ja alkuopettajien pedagogista, lapsen oppimisprosessin edistämistä koskevaa ajattelua.Tutkimuksen mukaan esi-ja alkuopettajat näkevät eri tavalla lapsen oppimisen ja opettamisen. Opettajaryhmät kuvailivat lapsen oppimista ja opettamisen toteuttamisen ihanteita samalla tavalla, mutta varsinaista opettamista eri tavalla.
Alkuopetuksella tarkoitetaan 1. ja 2. luokan opetusta. Esiopetus on lähinnä 6-vuotiaiden kouluvalmiuksien parantamista, jota tehdään sekä päiväkodeissa että kouluissa. Opettajien kuvailun perusteella alkuopetus on esiopetusta huomattavsti opettajajohtoisempaa. Esiopettajien työlle oli ominaista vuorovaikutus sekä lasten että työyhteisön kanssa.
Alkuopettajat toivoivat, että opetus huomioisi lapsen paremmin ja olisi enemmän vuorovaikutuksellista. Opetuksen yksilöllisyyden suurimmiksi esteiksi koettiin suuret luokkakoot suhteessa opettajien määrään sekä fyysinen ympäristö. Opettajien välinen yhteistyö on myös tärkeää, mutta sitä vaikeuttavat ajanpuute ja pedagogiikan erilaisuus.
Opettajat haluiaisivat kehittää esi- ja alkuopetusta lisäämällä yhteistyötä. Molempien opettajaryhmien toiveena oli kehittää esi- ja alkuopetuksesta lasten yksilölliset erot huomioiva kokonaisuus, jossa lapsi voisi edetä tavoitteellisesti omien kykyjensä ja taitojensa tahdissa.
Esi- ja alkuopettajien pedagogisen ajattelun merkitys on korostunut viime vuosina tehtyjen yhteiskunnallisten muutosten myötä. Jokaiselle 6-vuotiaalle lapselle on taattu oikeus esiopetusvuoteen elokuusta 2001 alkaen. Opetussuunnitelmissa esi- ja alkuopetus muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, jonka toteuttamisesta opettajat vastaavat.
Lähde: Joensuun yliopiston väitössivut
Mainonnan lukutaito: mainonnan viestinnällistä luonnetta ymmärtämässä
Malmelin
Nando, väitös
Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta
Tutkimuksen tavoitteena on kehittää mainonnan lukutaitoa, jonka avulla mainontaa ja sen viestinnällistä luonnetta voi ymmärtää. Mainonnan lukutaidon kehittäminen on tärkeää, sillä mainonta on yhä keskeisempi osa yhteiskuntaa, yrityksiä ja yhteisöjä.
Mainontaa ja mainonnan lukutaitoa tarkastellaan viestintäteoreettisesti ja käsiteanalyyttisesti. Tutkimuksessa tarkastellaan minkälaisia käsityksiä ja käsitteellistyksiä mainonnasta, viestimisestä ja vastaanottamisesta on ollut ja minkälaisia niiden tulisi olla.
Tutkimuksessa tarkastellaan miten mainonnan lukutaitoa voi soveltaa kansalaisten arjessa. Brandit ja markkinointiviestinnälliset viestit ovat sulautuneet yhä olennaisemmaksi osaksi länsimaisen ihmisen arkista elämää. Mainonnan vastaanottajan kannalta mainonnan lukutaito on kykyä ymmärtää mainosviestejä ja niihin liittyviä mainonnan rakenteita. Tutkimuksessa pohditaan myös miten teoreettisen mainonnan tutkimuksen anti on valjastettavissa markkinointiviestinnän ammattilaisten käyttöön.
Teos on kannustava puheenvuoro mainonnan tutkimuksen kehittämiseen: tutkimuksessa tarkastellaan miksi ja miten mainontaa tulisi tutkia. Tutkimuksessa esitellään, analysoidaan ja kritisoidaan mainontaan liittyviä käsitteellisiä oletuksia ja teoreettisia uskomuksia, jotka ovat akateemisesta näkökulmasta katsoen olleet aikaisemmin lähinnä hajahuomioita ja sekalaisia otaksumia. Tutkimuksessa kysytään: Mitä mainonta on? Miten mainonta on muuttunut? Minkälaista viestintää mainonta on? Miten mainontaa tulisi käsitteellistää? Mitä on mainonnan lukutaito?
Lähde: Helsingin yliopiston väitössivut
Harri
Laakso, väitös
Taideteollinen korkeakoulu
”Valokuvaan kaikki ilmestyy kerralla. Kuva ei ole tyhjä kangas eikä arkki, johon piirrot yksitellen lisätään ja jossa väitelauseet seuraavat toistaan. Valokuva on täysi heti, kun kameran sulkimen suunnaton patoluukku avataan.”
Valokuvan tapahtumassa analysoidaan lukuisten suomalaisten ja ulkomaisten valokuvaajien töitä sekä avataan uusia yhteyksiä valokuvatutkimuksen, filosofian ja kirjallisuusteorian välille. Harri Laakso on saanut inspiraationsa teokseen erityisesti ranskalaisen Maurice Blanchot'n (1907–2003) kuvaa, kirjallisuutta ja taidetta käsittelevistä kirjoituksista, jotka ovat herättäneet laajaa kiinnostusta eurooppalaisten filosofien ja taiteentutkijoiden piirissä.
Väitöskirjan ensimmäinen osa tarkastelee valokuvauksen välineen, indeksisyyden, objektiivisuuden ja autenttisuuden monimielisyyttä. Lähtökohtana on, että valokuvauksella ei ole omaa olemusta, mutta se ei myöskään ole palautettavissa eri käyttöihinsä ja niiden merkityksiin. Laakson mukaan valokuvan tapahtumaluonne ei liity tiedon välitykseen eikä välitetyn tiedon tulkintaan: ”Tapahtumana ymmärrettynä valokuva ei ole väline, pikemminkin yhdistin (medium), tapahtuma joka yhdistää. - - - Valokuvan tapahtumaan liittyy määrittelemätön generoiva moninaisuus, ja valokuvan taide on tuohon outouteen suunnattua kysymistä ja sen jakamista.” Tutkimuksen toinen ja kolmas osa tarkastelevat valokuvausta suoremmassa suhteessa Maurice Blanchot'n kirjoituksiin, hahmottaen kuvan hetkeen, sanalliseen kohtaamisen, passiivisuuteen, vierauteen ja peilautumiseen liittyvää tapahtuma-avaruutta.
Tutkimus tarjoaa uuden tavan lähestyä valokuvausta ja valokuvataidetta. Sen mukaan valokuvan kokemuksellista ja tapahtumallista ulottuvuutta on hedelmällistä lähestyä sellaisilla kirjoittamisen ja ajattelun tavoilla, joissa myös kirjoittaminen ymmärretään tapahtumana, eikä vain tiedon välittämisenä. ”Lähtökohtani on kokemus valokuvasta ja halu jakaa tuo kokemus, silloinkin kun se jää analyyttisen otteen, mitan tai käsitteiden ulottumattomiin”, kirjoittaa Laakso.
Harri Laakso (s. 1965) on valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta taiteen maisteriksi 1996. Lisäksi hän on opiskellut taidehistoriaa ja -teoriaa The School of the Art Institute of Chicagossa. Laakso on julkaissut valokuvausta käsitteleviä artikkeleita, osallistunut näyttelyihin ja toiminut muun muassa kansainvälisen Backlight 02 -valokuvatriennaalin yhtenä kuraattorina. Nykyisin hän työskentelee valokuvauksen läänintaiteilijana Pirkanmaalla.
Lähde: Taideteollinen korkeakoulu
Kuntoutujalähtöinen avotyötoiminta on voimaannuttavaa mielenterveyskuntoutujalle
Ulla
Aspvik, väitös
Oulun yliopisto, lääketiede
Kuntoutujalähtöinen avotyötoiminta on voimaannuttavaa mielenterveyskuntoutujalle Leimaa-antavaa suomalaiselle mielenterveystyölle ja psykiatriselle hoidolle 1990-luvulla oli alituinen muutos. Hallittu rakennemuutos kariutui 1990-luvun alun syvään taloudelliseen lamaan. Lama nopeutti psykiatristen laitospaikkojen vähentämistä ja hidasti tai kokonaan keskeytti avohoitopalvelujen kehittämisen. Laitospurku herätti kysymyksen avohoitoon siirtyneiden mielenterveyskuntoutujien elämänlaadusta. Useiden tutkimusten mukaan elämäntilannetta luonnehtivat yksinäisyys, niukat taloudelliset resurssit, mielisairaaksi leimautumisen pelko sekä työn tai mielekkään tekemisen puute. Kuitenkin työn merkitystä mielenterveyskuntoutujille on Suomessa tutkittu vähän. Lisäksi kuntoutusta työn avulla ei ole painotettu riittävästi mielenterveyspalvelujen kehittämisessä.
Väitöskirjatutkimuksessa saatiin laadullisen lähestymistavan avulla lähikuva yhden mielenterveystyön työkuntoutuspalvelumuodon – avotyötoiminnan – kehittämisprosessista sekä avotyötoimintaan osallistumisen merkityksestä osallistujan elämänlaadulle. Tutkimus toteutettiin osallistavana toimintatutkimuksena osana Keski-Pohjanmaan sosiaalipsykiatrisen yhdistyksen Avotyöprojektia vuosina 1998–2000. Tutkimusaineisto kerättiin sekä mielenterveyskuntoutujilta että mielenterveystyön asiantuntijoilta. Toimintaympäristö oli Kokkolan kaupunki.
Avotyö ei ole työsuhteista palkkatyötä vaan kuntoutustavoitteista työtoimintaa. Eläkettä tai kuntoutustukea saava mielenterveyskuntoutuja harjoittelee työssä olemiseen sekä työn tekemiseen liittyviä taitoja normaalissa työympäristössä. Työn etsinnän lähtökohtana on avotyöntekijän oma mielenkiinto. Hänen voimavarojensa mukainen työtehtävä ja työaika sovitaan yhteistyössä työnantajan kanssa.
Avotyöhön osallistuminen merkitsi mielenterveyskuntoutujalle mielekästä työtä, itsen ja arjen rakentumista työn avulla, työyhteisöön ankkuroitumista sekä työssä jaksamista. Työ rakensi avotyöntekijää rytmittämällä arkea, lisäämällä työtehtävien hallintaa ja vastuunkantoa sekä vahvistamalla itsetuntoa ja aikuisen roolia. Avotyöhön kuului työssä jaksamista edistäviä ja ehkäiseviä tekijöitä.
Tutkimustulosten perusteella kehittämistoiminnan tuloksena syntyneessä keskipohjalaisessa avotyötoimintamallissa on tärkeintä mielenterveyskuntoutuja oman elämänsä aktiivisena toimijana. Yhteistoiminnan lähtökohtana on kuntoutujan henkilökohtainen kokemus elämästään, josta häntä tuetaan ottamaan vastuuta. Kuntoutujan voimavarojen löytyminen sekä toiveiden ja tavoitteiden tiedostaminen on yksilöllisesti suunnitellun avotyötoiminnan toteutuksen ydin. Tutkimuksen tärkein johtopäätös on, että kuntoutujalähtöisesti toteutettu avotyötoiminta on mielenterveyskuntoutujalle voimaannuttavaa. Kehitetty avotyötoiminta ei kuitenkaan soveltunut kaikille siihen hakeutuneille. Siksi tarvitaan riittävän kattava valikoima toisiaan täydentäviä työkuntoutuspalveluja, joista mielenterveyskuntoutujaa tuetaan valitsemaan itselleen sopivin.
Lähde: Oulun yliopiston väitössivut
Vähän kerrallaan niin pääset pitkälle. Tutkimus kehitysvammaisten työkeskusten tuetun työllistymisen verkostoitumisesta
Yhteiskuntatieteiden maisteri Maija Pelkosen väitöstutkimuksen mukaan perheen tai muiden läheisten rooli on keskeinen toimintakyvyltään rajoittuneiden työllistymisessä. Yhteiskuntatieteiden maisteri Maija Pelkosen väitöstutkimuksen mukaan perheen tai muiden läheisten rooli on keskeinen toimintakyvyltään rajoittuneiden työllistymisessä. Perhe ja läheiset ovat tärkeitä verkoston asiantuntijoita, joita tulisi kuulla esimerkiksi kehitysvammaisia työllistettäessä. Pelkosen tutkimuksen kohteena on kehitysvammaisten työkeskusten verkostoituminen.
YTM Maija Pelkosen väitöstutkimuksen mukaan toimintakyvyltään rajoittuneiden, kehitysvammaiset mukaan lukien, tuettu työllistyminen ei onnistu ilman työkeskuksen laajaa yhteistyöverkostoa ja ulospäin suuntautuvaa työskentelyä. Tutkimuksen mukaan työkeskukset voivat edesauttaa kehitysvammaisen työhön ja yhteiskuntaan sijoittumista erilaisilla sosiaalipoliittisilla väliintuloilla ja yksilöllisesti rakentuvalla tuetun työllistymisen verkostolla. Tutkimustulosten mukaan vahvojen verkostosuhteiden ja verkostossa tarvittavan luottamuksen syntyminen ei tapahdu kuitenkaan vuodessa tai parissa.
Tutkimuksen tulokset osoittavat, että tuetussa työllistymisessä työkeskuksen keskeisiä verkostokumppaneita ovat työnantajat. Lisäksi verkostossa tulee olla toimijoita, jotka laillistavat, kontrolloivat, kuntouttavat sekä tukevat työkeskusta ja työllistyvää henkilöä. Työllistyvän kehitysvammaisen perheen, vanhempien tai muiden läheisten asema ja rooli on myös keskeinen. He ovat työkeskuksen kumppaneita ja tärkeitä asiantuntijoita työllistyvän kehitysvammaisen asioissa.
Tutkimuksen mukaan vammaisia ja toimintakyvyltään rajoittuneita henkilöitä on eri aikakausien terminologian mukaisesti muun muassa huollettu, kuntoutettu, aktivoitu ja pakkotyöllistetty. Sotien jälkeisessä kehitysvammaisten työhön kuntoutuksessa ja työtoiminnassa on tutkimuksen mukaan erotettavissa kolme eri kehitysvaihetta.
Vuosina 1945–1970 rakennettiin ja luotiin koko maan kattava kehitysvammaisten keskuslaitosverkosto, jolloin kehitysvammaisten huolto ja työtoiminta eriytyivät omiin toimintayksikköihin. Toinen vaihe alkoi 1970-luvulla, jolloin keskuslaitosverkoston rinnalle ryhdyttiin kehittämään avohuollon palveluja kuten päivä- ja työtoimintaa. 1990- luvun loppupuolella alkoi kolmas vaihe, joka painottaa avohuollon palvelujen monipuolistamista ja monitoimisuutta. Sen perusprinsiippi on kehitysvammaisten täysivaltainen osallistuminen yhteiskunnan eri toimintoihin.
Tuetun työllistymisen käsite tuli suomalaisten tietoisuuteen Suomen liityttyä Euroopan unioniin 1990-luvulla. Tällöin vanhat 1960–1970-luvuilla luodut työtoiminnat tunnistettiin määrällisesti ja sisällöllisesti riittämättömiksi. Yhdeksi kehittämiskeinoksi nousi tuettu työllistyminen, jonka perusajatus on työllistää vajaakuntoinen henkilö, esimerkiksi kehitysvammainen, palkkasuhteiseen työhön työkeskuksen ulkopuolella olevaan työpaikkaan. Toiminnan ideologisena lähtökohtana on vajaakuntoisten ihmisten oikeus työhön.
Sittemmin keskustelu aktiivisesta sosiaali- ja työpolitiikasta on nostanut esille kehitysvammaisten syrjäytymisproblematiikan. Keskustelun myötä on kyseenalaistettu mm. työkeskusten tavoitteet kehitysvammaisten sijoittamisessa yhteiskuntaan eli tuettu työllistyminen sekä työkeskustoimintojen säilyttäminen ja niiden uudistaminen.
Lähde: Lapin yliopston väitössivut
Ikäihmisten verkostomallinen kuntoutus
Kelan tekemän kuntoutuskokeilun mukaan laitoskuntoutus kohottaa ikäihmisen mielialaa ja poistaa kipuja. Ikäihmisten kuntouttaminen kuntoutuslaitoksessa siis kannattaa, sillä hoitojakso kohentaa vanhusten mielialaa ja vähentää kipuja. Kuntoutuskokeilussa kuntoutus vähensi myös kuntoutujien kokemaa yksinäisyyttä, ja monet saivat kuntoutuksessa uusia tuttavia, joihin he pitivät yhteyttä vielä puoli vuotta kuntoutuksen loppumisen jälkeen.Kelan toteuttamassa ikäihmisten kuntoutuskokeilussa kunnat ja kuntoutuslaitokset järjestivät yhteistyössä 19 päivän mittaisen kuntoutusjakson, johon osallistui kaikkiaan 543 yli 64-vuotiasta miestä ja naista. Mukana oli 56 kuntaa ja 12 kuntoutuslaitosta. Kokeilussa ikäihmisille järjestettiin myös avokuntoutusta. Sen yhteydessä kuntoutujien asunnoissa tehtiin muutostöitä ja heille hankittiin kotona asumista helpottavia apuvälineitä.
Lähde:
Karppi S-L, Pohjolainen T, Grönlund R, Aaltonen T, Ketala R, Poikkeus
L, Puukka P. Ikäihmisten verkostomallinen kuntoutus. Laitos- ja avopainotteisen
kuntoutusmallin arviointi.
Helsinki: Kela, Sosiaali- ja terveysturvan katsauksia 59, 2003.
Lisätietoja:
Sirkka-Liisa Karppi, erikoistutkija, Kelan tutkimusosasto
sirkka-liisa.karppi@kela.fi
puh. 020 434 6220
