HAMK:n ohjaustoiminnan koulutusohjelman opinnäytetöitä
Ohjaus- ja virkistystoiminnan alaan soveltuvia tutkimuksia
Ohjaustoiminnan
koulutusohjelman opinnäytetöitä
Ryhmäkirjeita
vanhustyössä
Elämykselliset kierrokset taidemuseossa
Lapin käsityoperinnettä ohjelmapalveluksi
Käsityön merkitys 2000-luvulle tultaessa
Kirsi
Valjakka
"Missähän
ois niitä mummoja, joille vois kirjottaa?" - tutkimus ryhmäkirjeestä
sanatyön välineenä vanhusten virkistystoiminnassa
Opinnäytetyö, ohjaustoiminnan ko, Hämeen ammattikorkeakoulu
Opinnäytetyö on tutkimus ryhmämuotoisesta kirjeenvaihtotoiminnasta vanhustyössä. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten ryhmäkirje soveltuu vanhus-ten virkistystoiminnassa käytettävän sanatyön työvälineeksi. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää sanatyön suunnittelussa ja ryhmien ohjaamisessa sekä vanhusten virkistystoiminnan suunnittelussa.
Tutkimus liittyi Hämeen ammattikorkeakoulun ohjaustoiminnan koulutusohjelman opintoihin kuuluvaan projektiopinnot II -opintojaksoon, jossa suunniteltiin ja toteutettiin ryhmämuotoisen kirjeenvaihdon kokeiluprojekti sotainvalidien hoito- ja kuntoutuslaitos Ilveskotiin. Virkistystoiminnan alaan kuuluvan tutkimuksen taustateorioina oli vanhustyö, gerontologia, kirjallisuusterapia ja sanatyö. Tutkimusmenetelmänä oli osallistuva havainnointi, ja tutkimusaineisto analysoitiin kvalitatiivisesti aineistoa teemoittaen.
Tutkimustulosten mukaan ryhmämuotoinen kirjeenvaihtotoiminta soveltuu vanhusten virkistystoiminnassa käytettävään sanatyöhön. Ryhmäkirje välineenä tukee sanatyön vuorovaikutukseen ja sosiaalisiin taitoihin liittyviä tavoitteita, ja toiminnalla voi olla vanhuksen identiteettiä ja minäkuvaa vahvistavia vaikutuksia. Tutkimus osoitti myös kirjeenvaihtotoiminnan käytännön kehittämistarpeita: kirjoitustuokion kesto, ryhmän kokoontumistiheys ja kullekin ryhmälle sopivan kirjeenvaihtokumppaniryhmän löytyminen vaativat syvempää tarkastelua.
Asiasanat: gerontologia, vanhustyö, virkistystoiminta, kirjallisuusterapia,
sanatyö, vuorovaikutus, ryhmäkirje
Säilytyspaikka: HAMK,
Wetterhoffin kirjasto
Elämykselliset kierrokset taidemuseossa
Mirka
Huhta
Opinnäytetyö perustuu Hämeenlinnan taidemuseon Voltti - taiteen ja urheilun
kohtaamisia -näyttelyn koko perheelle suunnatun oheistoiminnan suunnitteluun
ja toteutukseen.
Taidesuunnistukseksi nimetty perhetoiminta toteutettiin kahtena sunnuntaina 23. ja 30.3.2003. Taidesuunnistus koostui taidemuseon näyttelytiloihin sijoitetuista kahdeksasta toiminnallisesta tehtävärastista ja ohjatulla työpajapisteellä tapahtuvasta askartelutoiminnasta.
Taidesuunnistuksen tavoitteena oli tarjota lapsiperheille mahdollisuus yhteisten taide-elämysten kartuttamiseen sekä keskinäisen vuorovaikutuksen harjaannuttamiseen taidemuseoympäristössä. Näyttelyssä esillä olleiden teosten antamien lähtökohtien lisäksi toiminnan suunnittelussa keskityttiin asiakaslähtöisyyteen ja toteutuskelpoisten ratkaisujen löytämiseen.
Hämeenlinnan taidemuseolle suunnitellun ja toteutetun perhetoiminnan kautta haettiin vastauksia siihen miten taidemuseossa tapahtuva toiminta tukee perheen keskinäistä vuorovaikutusta. Taidesuunnistustoiminnan tarkoitus oli myös tarjota myönteisiä kokemuksia ja vahvistaa näin Hämeenlinnan taidemuseon roolia koko perheen taidekasvattajana. Samalla etsittiin vastauksia myös perheille suunnatun toiminnan tarpeellisuudesta, syitä osallistumiseen sekä näiden avulla mahdollisia ideoita toiminnan suunnittelulle jatkossa.
Tutkimuskysymyksiin etsittiin vastauksia Taidesuunnistuksen yhteydessä tehdystä havainnoinnista ja haastattelusta saadun aineiston avulla. Tutkimuksen teoriataustaksi perehdyttiin museoalaan, taidekasvatukseen sekä perheiden ajanviettoon ja harrastustoimintaan liittyvään kirjallisuuteen ja tutkimuksiin. Perheiden havainnoinnista ja haastattelusta saatu materiaali käsiteltiin kvalitatiivisin menetelmin.
Tapaustutkimuksen tulokset vahvistavat toiminnan tukevan perheen vuorovaikutusta ja taidemuseon oheistoimintana tapahtuvan perhetoiminnan olevan tervetullut yleisön palvelun muoto myös jatkossa.
Lapin käsityöperinnettä ohjelmapalveluksi
Kaarina
Konttavaara
Opinnäytetyö käsitteli käsityöperustaisen ohjelmapalvelun suunnittelun
teoreettisia perusteita. Työssä tarkasteltiin käsityöperinteen mahdollisuuksia
toimia matkailun ohjelmapalvelun teemana. Jotta suomalaista käsityöperinnettä
voitiin rajata käsiteltiin työssä Länsi-Lapin alueen käsityöperinnettä.
Opinnäytetyön tuloksia voidaan hyödyntää käsityöperustaista ohjelmapalvelua
suunniteltaessa.
Tavoitteena oli selvittää löytyykö Länsi-Lapin käsityöperinteestä aineksia matkailun ohjelmapalveluksi. Lisäksi haluttiin tarkastella millaisia merkityksiä käsillä tekeminen tarjoaa yksilölle ja matkailun kädentaidolliseen ohjelmapalveluun osallistuvalle matkailijalle.
Tutkimusmenetelmänä käytettiin kirjallisuuskatsausta avaamaan teoreettisia pe-rusteita käsityöperustaisen ohjelmapalvelun suunnitteluun. Tutkimusaineisto koottiin kulttuurimatkailua, Länsi-Lapin käsityöperinnettä ja käsillä tekemisen tuottamia merkityksiä käsitteleviltä osa-alueilta. Aineisto on alan asiantuntijoiden tai luotettavien tahojen tarkastamaa. Asiantuntijoiden lisäksi tutkimuksessa lähestyttiin aineistoa tutkijan omista henkilökohtaisista kokemuksista, joita käsillä tekeminen on tuottanut.
Tutkimustulokset osoittivat, että käsillä tekeminen tuottaa monia merkityssisältöjä ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia ajatellen. Näiden tutkimustulosten voitiin olettaa koskevan myös matkailijaa. Länsi-Lapin kulttuuri ja käsityöperinne sisältää monia käyttökelpoisia teemoja ja tarinoita ohjelmapalvelun pohjaksi. Tuotteet ja tarinat kaipaavat kuitenkin ammattitaitoista tuotteistamista, jotta niistä syntyy toteuttamiskelpoisia ja tuottavia yritystoiminnan palvelumalleja.
KÄSITYÖ ELÄÄ AJASSA - Taito-lehden Forum-palstan kirjoittajien näkemyksiä käsityön merkityksestä 2000-luvulla
Sirpa
Rostedt
Opinnäytetyössä selvitettiin käsityön merkitystä 2000-luvun Suomessa.
Opinnäytetyön tarkoituksena oli käsityön merkityksen ymmärtäminen ja
käsityöalan arvostuksen nostaminen. Tutkimusaineistona olivat käsityön
ammattilehtenä tunnetun Taito-lehden Forum-palstat vuosina 2000 - 2002.
Kirjoittajat ovat eri alojen vaikutusvaltaisia asiantuntijoita, ja he
ottavat Forum-palstalla kantaa ajankohtaisiin, käsityötä koskettaviin
aiheisiin. Tutkimustehtävänä oli selvittää mikä on kirjoittajien mukaan
käsityön merkitys 2000-luvulle tultaessa.
Tutkimusmenetelmänä käytettiin kvalitatiivista menetelmää. Tarkoituksena oli tutkia mitä Forum-palstan kirjoittajat haluavat kertoa ja mitä käsityötä koskevia aiheita he haluavat nostaa esiin. Analyysin ensimmäisessä vaiheessa aineistosta tehtiin miellekarttoja. Aineisto luokiteltiin miellekartoista löytyneitä teemoja yhdistelemällä ja muodostamalla niistä jälleen uusia miellekarttoja. Analyysin toisessa vaiheessa edettiin valitun käsityön merkitystä käsittelevän miellekartan luokittelun pohjalta. Aineiston sekä aihetta koskevan kirjallisuuden välillä käytiin vuoropuhelua vertailemalla aineistoa ja kirjallisuutta keskenään.
Aineistosta löytyneet käsityön merkitykset jaoteltiin kirjallisessa esityksessä miellekartan mukaisesti kasvatuksellisiin, kulttuurisiin, viestinnällisiin, taloudellisiin ja ekologisiin merkityksiin. Kasvatuksellisista merkityksistä löytyi seuraavia teemoja: kasvaminen yhteiskunnan jäseneksi, taitojen kehittyminen ja persoonallinen kasvaminen. Kulttuuriseen merkitykseen liittyi perinne, monikulttuurisuus ja elävä kulttuuri. Viestinnällinen merkitys jakaantui vuorovaikutukseen, yksilöllisyyden tai yhteisöllisyyden korostamiseen sekä mielikuvaan. Taloudellinen merkitys tarkentui työllistävyyteen sekä aluepolitiikkaan ja matkailuun.
Ohjaus-
ja virkistystoiminnan alaan soveltuvia tutkimuksia
Perustarinoita:
sukupuoli ja seksuaalisuus Niskavuori-elokuvissa
Ongelmaperustainen
pedagogiikka ja tutorin osaaminen
Tunneälytaitojen
ja yhteisöllisyyden oppiminen
Suomalaisen
kansanopiston toimintakulttuuri ja kansainvälisyys
Hyvän olon hoidot
Kulttuurien välisen vuorovaikutuksen kehittäminen
Taide
kohtaa elämän
Esteettinen subjekti: Michel Foucault ja feminismi
Luonnon idea ja Lappi sosiaalisena ilmiönä
Koukussa. Itsetekemisen ihme, onni ja pakko
Kivitarha
Perustarinoita: sukupuoli ja seksuaalisuus Niskavuori-elokuvissa
Anu
Koivunen, väitös
"Performative Histories,
Foundational Fictions. Gender and Sexuality in Niskavuori films." (Performatiivisia
historioita ja perustarinoita. Sukupuoli ja seksuaalisuus Niskavuori-elokuvissa.)
Turun
yliopisto, mediatutkimus
Kaikkihan me tunnemme Niskavuoren tarinan - vai tunnemmeko?
FL Anu Koivunen purkaa väitöstutkimuksessaan Niskavuori-elokuvien tulkinnallista historiaa ja Niskavuoren tarinan asemaa keskeisenä osana "suomalaisuuden" ja erityisesti suomalaisen sukupuolijärjestelmän kulttuurista kuvarepertuaaria. Laajaan empiiriseen aineistoon perustuvassa tutkimuksessaan Koivunen lähilukee elokuvia ympäröinyttä visuaalista ja verbaalista julkisuutta - sekä mainontaa että arvosteluja ja esittelyjä - ja osoittaa, miten elokuvien tulkinnallinen historia on täynnä paitsi toistoa ja tuttuutta, myös jännitteitä ja ristiriitoja. Niskavuori-elokuvien tulkintahistoria on erityisesti kamppailua historian, sukupuolen ja seksuaalisuuden merkityksistä.
Hella Wuolijoen viidestä Niskavuori-näytelmästä on tuotettu kaikkiaan seitsemän elokuvaversiota: Valentin Vaalan ohjaamat Niskavuoren naiset (1938, 1958) ja Loviisa (1946), Edvin Laineen Niskavuoren Heta (1952), Niskavuoren Aarne (1954) ja Niskavuori taistelee (1957) sekä Matti Kassilan Niskavuori (1984). Studiokauden elokuvat olivat suosittuja teatterikierroksillaan, minkä lisäksi niitä on esitetty televisiossa yhteensä lähes 50 kertaa. Samaan aikaan Niskavuoren tarina on ollut jatkuvasti esillä näytelminä teattereissa eri puolella maata, monina kuunnelmaversioina radiossa, balettina, parodioina ja jopa EU:n sosiaalirahaston tukemana.
Yhtäältä Niskavuori-elokuvia on toistuvasti kutsuttu katsomaan tarinoina, jotka kertovat "meistä" ja "meidän menneisyydestämme". Elokuvia ympäröinyt julkisuus on kutonut ne osaksi niin kalevalaista mytologiaa kuin kansallista historiaa ja eri vuosikymmenten poliittisia jännitteitä. Niistä on tullut symboleita, joita esimerkiksi television asiaohjelmissa siteerataan ja kierrätetään kulttuuri- ja sosiaalihistorian, poliittisen historian ja ns. kansallisen mentaliteetin kuvituksena: tällainen oli Suomi ennen.
Lisäksi "niskavuorismit" eli tarinan keskeiset teemat elävät kulttuurisina jäsennystapoina yli ja ohi elokuvien ja teatterin maailmojen. Tällaisia teemoja ovat perheen ja kansakunnan kytkös, halun ja velvollisuuden ristiriita, sosiaalisia rajoja uhmaavan seksuaalisuuden ja poliittisen vastarinnan liitto, avioliiton ja romanssin vastakkaisuus sekä erityisesti "vahvan naisen" ja "heikon miehen" kuvat.
Halonen, Uosukainen, Jäätteenmäki - Niskavuoren naisia?
Siinä missä osa naisliikettä ja naistutkimusta on osallistunut "vahvan suomalaisen naisen" monumentalisoimiseen positiivisen naisidentiteetin kuvana, 1970-luvulta lähtien osa miesliikettä ja sosiologista miestutkimusta on "heikon miehen" kuvan avulla vaatinut huomiota "vahvojen naisten" alistamille "heikoille suomalaisille miehille". Näitä sukupuolikuvia, joiden kautta Niskavuoren tarinaa tulkittiin jo 1930-luvulla, käytetään edelleen välineinä sukupuolijärjestelmää koskevassa tulkintakamppailussa.
Niskavuoren emäntää on elokuvien tulkintahistoriassa luonnehdittu niin matruunaksi, matriarkaksi kuin hirviöksikin. Monien näkyvien naispoliitikoiden - Tarja Halosesta Riitta Uosukaiseen ja Anneli Jäätteenmäkeen - luonnehtiminen julkisuudessa "niskavuorelaisiksi" hyödyntää tätä merkitysten koko skaalaa ja osoittaa niskavuorelaisten kuvien retorisen voiman tässä päivässä.
Toisaalta runsas toisto ja siteeraaminen - Niskavuoren tarinan ja Niskavuori-elokuvien liittäminen aina yhä uusiin yhteyksiin, vertauksiin ja henkilöihin - on liittänyt ne myös suureen joukkoon ei-kansallisia ja ei-suomalaisia ilmiöitä, tekstejä ja tarinoita.
1930-luvulla elokuvat linkitettiin niin vuosisadan vaihteen feminismiin, bolsevismiin, Gösta Berlingin taruun kuin "vitalismiin" ja Greta Garbo -elokuviin. 1950-luvulla vertailukohtia olivat niin saksalaiset ja ruotsalaiset kotiseutuelokuvat kuin puolalaiset ja venäläiset näytelmät. Television aikakaudella Niskavuoren tarinaa on verrattu niin Forsytein taruun, Dallasiin, Dynastiaan kuin Kauniisiin ja rohkeisiin ja Sopranos-sarjaan.
Lähde: Turun yliopiston väitössivut
Ongelmaperustainen pedagogiikka ja tutorin osaaminen
Sari
Poikela, väitös
Tampereen
yliopisto, aikuiskasvatus
Ongelmaperustainen oppiminen, problem-based learning (PBL), on maailmanlaajuisesti, erityisesti ammatillisessa korkeakoulutuksessa sovellettu opetussuunnitelmallinen lähestymistapa, jonka suomalaiset sovellukset käynnistyivät ensimmäisenä Tampereella lääkärien ja fysioterapeuttien koulutuksessa 1990-luvun puolivälissä. Tutkimus on ensimmäinen suomalainen aihetta käsittelevä kasvatusalan väitöskirja. Se on etnografinen tapaustutkimus, joka tarkastelee opettajan työn, opetussuunnitelman ja organisaation oppimiskulttuurin muutosta lääkärien ja fysioterapeuttien opettajien kokemusten kautta.
Tutkimusraportin alku jäsentää ongelmaperustaisen oppimisen teoreettista taustaa. Empiirinen aineisto on kerätty kahdessa vaiheessa vuosina 1996-1997 ja 2001. Ongelmaperustaisen oppimisen perusidea on oppimisen käynnistyminen autenttisten, ammatillisesta käytännöstä nousevien ongelmien kautta ja sen myötä työn ja koulutuksen maailmojen lähentäminen. Ongelmaperustaista oppimista on tutkittu useimmin opiskelijan näkökulmasta. Opettajuuden muutosta on tutkittu kansainvälisestikin huomattavasti vähemmän. Opettajan työn näkökulmasta on osuvaa käyttää termiä ongelmaperustainen pedagogiikka. Hyvän oppimisen tae on juuri opettajan, eli tässä yhteydessä tutorin henkilökohtainen ja yhteisöllinen, jaettu ammatillinen osaaminen. Tutorin osaamiseen liittyy vuorottelu erilaisissa tehtävissä oppimisen ohjaajana, asiantuntijana ja suunnittelijana. Tutor-opettaja on myös itse oppija, joka joutuu tarkistamaan omia arvojaan ja pedagogisia käsityksiään sekä suuntaamaan niitä uudelleen. Tutor ohjaa sekä ryhmän että sen jäsenten oppimista.
Tutkimus erittelee ongelmaperustaisen oppimisen soveltamisen käynnistymistä kohdeorganisaatioissa sekä tutorien osaamisen kehittymistä ja heidän työtään tieto- ja oppimisympäristönä. Tutkimusongelmat ovat: 1. Miten tutorin osaaminen kehittyy ongelmaperustaisen oppimisen kontekstissa? 2. Mitkä ovat tutorin työn keskeiset elementit?
Tulokset osoittivat tutoreiden prosessoivan työssään moniulotteista tietoa, jossa liikutaan yksilöiden, työyhteisön ja koko organisaation toimintojen vaikuttamana. Siten tuloksilla on merkitystä myös yleisemmin tarkasteltaessa työssä ja organisaatiossa oppimista. Tutkitut tutorit onnistuivat suunnistamaan yksin työskentelyn kulttuurista kollegiaaliseen vastuun jakamiseen ja aitoon, luottamusta edellyttävään yhteistyön kulttuuriin. Ongelmaperustainen pedagogiikka luo ammatillisen kasvun ja osaamisen uuden kehyksen, jossa opettajat oppivat työssään ja työyhteisössään aivan eri tavalla verrattuna aikaisempaan yksintyöskentelyn traditioon.
Tutkija kuuluu ongelmaperustaista oppimista koulutuksessa ja työssä tutkivaan ProBell-ryhmään (Problem based learning in Finnish higher education). Tutkimustuloksia sovelletaan parhaillaan välittömästi käytäntöön Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan Eduta-instituutin toteuttamassa 40 opintoviikon laajuisessa opettajien täydennyskoulutusohjelmassa ”Ongelmaperustaisen oppimisen PD-opinnot”, jota osarahoittavat EU ja Etelä-Suomen lääninhallitus. Suomalaisen koulutuksen kentälle työskentee jo paljon ongelmaperustaisen pedagogiikan ja oppimisen parissa toimivia sekä niitä, joiden kiinnostus asiaan on herännyt. Tutkimustuloksia voivat hyödyntää paitsi erilaisten oppilaitosten opettajat myös työelämän koulutuksen kehittäjät erilaisissa organisaatioissa.
Lähde: Tampereen yliopiston väitössivut
Tunneälytaitojen ja yhteisöllisyyden oppiminen kokemusten reflektoinnin ja ryhmäprosessin avulla
Tia
Isokorpi, väitös
Tampereen yliopisto, kasvatustiede, ammattikasvatuksen tutkimus- ja
koulutuskeskus
Työelämässä menestyminen edellyttää nykyisin työntekijöiden ja työyhteisöjen jatkuvaa kehittymistä ja uusiutumista. Menestymistä on perinteisesti selitetty yleisellä älykkyydellä, mutta viime aikoina on tiedostettu tunneälyn vahva merkitys ihmisen menestymisessä työssä ja elämässä yleensä. Puhutaan tunneälystä metakykynä, joka säätelee muiden kykyjen toteutumista. Tunneälyllä tarkoitetaan kykyä tulla toimeen itsensä ja toisten kanssa. Tunneäly on erillinen uusi älykkyyden laji. Sitä on aiemmin pidetty vaihtoehtoisena käsitteenä sosiaaliselle älykkyydelle, mutta tunneäly on laajempi käsite, koska sen avulla päätellään paitsi sosiaalisten suhteiden tunteita, myös ihmisen persoonalliselle kasvulle tärkeitä sisäisiä tunteita.
Tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää sellainen työyhteisön koulutusprosessi, joka antaa valmiuksia kehittää tunneälyä työyhteisössä. Tunneälyn kehittäminen edellyttää työkokemuksista ja niihin liittyvistä tunteista puhumista. Tutkimuksen avulla pyrin löytämään keinoja tunnekokemuksien jakamiseen työyhteisössä. Tunnekokemusten jakaminen vahvistaa samalla työntekijöiden yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyyteen oppiminen oli tutkimuksen toinen tavoite. Yhteisöllisyys on keskeinen inhimillinen tarve, jonka laiminlyönti johtaa vieraantuneisuuden lisääntymiseen, motivaation laskuun ja lisääntyviin uupumusoireisiin työyhteisössä. Yhteisöllisyyden syntyminen merkitsee "tunteiden vapautumista". Yhteisöllisyyden edellytyksenä on yhteenkuuluvuuden tunne.
Työntekijän odotetaan uusiutuvan koko ammatillisen elämänkaarensa ajan. Tällöin on tarkasteltava myös niitä tekijöitä, jotka pitävät muutossykliä yllä, esimerkiksi minkälainen toimintaympäristö pitää myönteistä kehitystä yllä ja mikä sen tukahduttaa. Myönteisen kehityksen edellytyksenä ovat paitsi kognitiiviset haasteet, myös yhdessä tapahtuva jakaminen, tuki ja myönteinen ilmapiiri. (Vrt. kuinka paljon suomalaisissa työorganisaatioissa esiintyy kiireen kokemuksia, yksin tekemistä, ristiriitaisia ihmissuhteita, ongelmien välttelyä ja vääristelyä sekä niiden kokemista henkilökohtaisena uhkana, sen sijaan että ne koettaisiin yhteisenä haasteena.) Tunneälytaitojen oppimisessa oppimisympäristöllä on tärkeä merkitys.
Tutkimuksen kohderyhmänä oli Hämeen ammattikorkeakoulun, ammatillisen opettajakorkeakoulun liikenneopettajankouluttajien koko työyhteisö (11 henkilöä). Tutkimusmenetelmänä käytin toimintatutkimusta, koska tunneälytaitojen oppimisessa korostuu se, että ihminen ohjaa siinä itse itseään, mielellään kuitenkin ryhmässä ohjaajan tukemana. Tunneälytaitoja kehitettiin kaikkien tutkimusprosessissa mukana olevien toimesta. Myös koulutuskokonaisuus tapahtui yhteisenä kehittelyprojektina, jossa osallistujat ottivat osaa tunneälyprojektin suunnitteluun, toimintaan sekä yhteiseen pohdintaan ja arviointiin. Tutkimusaineisto koostui Bar-Onin tunneälytestistä, erilaisista kyselylomakkeista sekä oppimisprosessin videoiduista istunnoista.
Tutkimuksella hain vastausta seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1) Minkälaisiin pedagogisiin lähtökohtiin tunneälytaitojen koulutusprosessi perustuu? 2) Minkälaisia tunnekokemuksia ryhmässä syntyi prosessin aikana? 3) Minkälaisena osallistujat kokevat tunneälykouluutksen? 4) Miten tunneälytaitojen koulutusprosessin tavoitteet saavutettiin? 5) Mitä tunneälytaitojen koulutusprosessin aikana opittiin?
Tunneälytaitojen oppimisessa on kysymys muutosprosesseista. Oppimisprosessiin kuuluu kolme vaihetta: valmistautuminen, oppimistilanteet sekä oppimistilanteiden arviointi ja rohkaisu muutoksen ylläpitämiseen ja jatkuvaan arviointiin. Valmistautumisen tavoitteena on, että kaikki osallistujat ohjaaja mukaan lukien virittäytyvät ja sitouttavat itsensä koulutus- ja oppimisprosessiin parhaalla mahdollisella tavalla. Puhutaan havahtumisesta eli oman tilanteen ja motivaation selvittämisestä; haluaako ihminen todella kehittyä ja nähdä vaivaa?
Tunneälykoulutus toteutettiin marraskuun 2000 ja toukokuun 2001 välisenä aikana säännöllisesti yhdessä kokoontuen noin joka toinen viikko, yhteensä 12 kertaa. Koulutus toteutettiin toiminnallisin menetelmin (so. mielikuva- ja kehoharjoituksin, parityöskentelyin, symbolityöskentelyin) ja vuorovaikutuksellisena prosessina. Koulutuksen sisällöt ja menetelmät määräytyvät aina kohdejoukon tarpeista lähtien. Koulutuksen aihepiirin valinnat perustuivat tunneälytetsin tuloksiin sekä osallistujien odotuksiin ja toiveisiin koulutuksen suhteen. Tunneälytaitojen koulutusprosessissa käsiteltiin seuraavia aihepiirejä: - tunneäly - omat onnistumiset työssä - fysiologisen tunnetilan havaitseminen ja paikantaminen - pettymyksen tunteen käsittely - koulutusprosessin väliarviointi - omien tunteiden hallinta - oman edistymisen arviointi mielikuvaharjoituksen avulla - arvokeskustelua (2 kertaa) - arviointi: mitä osallistuja on oppinut itsestä koulutusprosessin aikana - arviointi: mitä osallistuja on oppinut aihepiiristä koulutusprosessin aikana - arviointi: mitä osallistuja on oppinut ryhmästä koulutusprosessin aikana
Tunneälytaitojen oppimisessa pyritään yhdistämään tunnekokemukset ja ajattelu. Koulutusprosessin avulla pyritään tunneälykykyjen kehittämiseen, jolloin puhutaan kyvystä tunnistaa tunteiden merkityksiä ja tämän tiedon käyttämisestä järkevästi ongelmienratkaisuissa. Näihin kykyihin kuuluvat seuraavat tekijät: 1) tunteiden tiedostaminen itsessä ja toisissa sekä niiden ilmaiseminen 2)tunteiden helpottaminen - emotionaalisen ja kognitiivisen tiedon integroiminen 3) tunteiden ymmärtäminen ja järkevä selittäminen 4) tunteiden hallinta, ts. tunteiden säätely emotionaalista ja älyllistä kasvua edistävästi
Tunneälytaitojen kolmanteen vaiheeseen kuuluu oppimistilanteiden arviointi sekä rohkaisu muutoksen ylläpitämiseen ja jatkuvaan arviointiin. Tämä tutkimus osoitti, kuinka vuorovaikutus, kokemusten ja tiedon vaihto synnyttivät energiaa. Ihmisiä ei koskaan voi pakottaa vuorovaikutukseen osallistumiseen, työyhteisön kehittämiseen tai innovoimaan, mutta työyhteisössä voi tietoisesti luoda olosuhteet, jotka lähes itsessään synnyttävät energiaa ja innovaatioita. Siksi tässä tutkimuksessa yksi painopiste oli miettiä niitä pedagogisia ratkaisuja, joiden avulla osallistujien on helpompi alkaa jakaa omia tunnekokemuksia työn tekemisestä.
Tutkimuksessa syvennyin intra- ja interpersoonallisten taitojen kehittämiseen, joista selkeimmin esille tulivat itsetuntemuksen lisääntyminen, yhteisöllisyyden merkityksen ymmärtäminen, kollegoiden, so. suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden huomioon ottamisen lisääntyminen sekä tunneälytaitojen merkityksen ymmärtäminen. Oppimisprosessi johtaa voimakkaaseen yhteenkuuluvuuden tunteen syntymiseen ryhmässä. Työskentelyn onnistumiseksi osallistujien on koettava tunneälytaitojen kehittäminen tärkeäksi, ja taitojen oppimiseen on varattava riittävästi ajallisia resursseja avoimen ja turvallisen dialogin synnyttämiseksi ryhmään, mikä ei välttämättä tapahdu helposti.
Tunneälytaitojen koulutusprosessi tuo lisäarvoa tunneälytaitojen kehittämiseen ja avaa uusia näkökulmia keskusteluun työyhteisöjen kehittämisestä. Tunneälytaitoja kehittämällä muutosten toteuttaminen tapahtuu inhimillisemmin ja mielekkäämmin, jolloin ihmisten on myös mahdollista sitoutua muutosten toteuttamiseen tehokkaammin ja tuloksellisemmin. Hyvä keino aikakauden luonteen ymmärtämiseksi on tarkastella sitä, millaisen persoonallisuusrakenteen tai sosiaalisen luonteen aika tuottaa. Persoonallisuudesta seuraa, mitä ja miten yksilö ajattelee, miten hän toimii ja mitä hän tuntee. Monet tutkijat tuovat ajattelussaan voimakkaasti esiin, että nykyajan elämä ja työelämä suurine vaatimuksineen suosivat sosiaalisuutta, jota aiemmin on kuvattu minaävaurioisuutena. Tällaisia ilmentymiä ovat pinnallinen sopeutuminen, lyhytjänteisyys, ailahtelevuus, huomion saamisen tarve, ihmisten esineellistäminen ja hyväksikäyttö. Läheisistäkin ihmissuhteista puuttuu aito lämpö ja kyky empatiaan, sillä läheiset ihmissuhteet eivät perustu kiintymykseen, vaan siihen että ihminen hyötyy niistä jotakin. Minävaurioinen on ihmissuhteissan peluri ja manipuloija.
Nykyinen ajanhenki toisaalta lisää minävaurion synnyn mahdollisuutta, toisaalta piilottaa minävaurion suosimalla siihen liittyvää toimintatapaa. Kun tunneälytaidot ilmentävät ihmissuhteiden pysyvyyttä ja syvenemistä, voisiko tunneälytaitojen kehittämisellä ainakin estää minävaurion synnyn lisääntyminen? Ajatusta tukee myös se näkökulma, että minävaurioisuuden tunnistaminen on vaikeaa, koska se ei esiinny älyllisinä ongelmina, vaan sosiaalisessa käyttäytymisessä. Siksi tunnistamisen avaintekijänä ovat pitkät ja läheiset ihmissuhteet, kuten työelämän ihmissuhteet yleensä ovat.
Lähde: Tampereen yliopiston väitössivut
Suomalaisen kansanopiston toimintakulttuuri ja
kansainvälisyys
Helena
Koskinen, väitös
POHJOISMAISILTA
JUURILTA KOHTI MAAILMANLAAJUISTA TOIMIJUUTTA? Suomalaisen kansanopiston
toimintakulttuuri ja sen kansainvälisyys 2000-luvun alussa
Tampereen yliopisto, aikuiskasvatus
Toimintakulttuurit kansainvälistyvät Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuva kansainvälistyminen on jo puolen vuosisadan ajan haastanut koulujen toimintakulttuureita kansainvälistymään. Tänään monikulttuurisuus ja kansainvälinen yhteistoiminta ovat monella tapaa koulun arkea. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin suomalaisen kansanopiston toimintakulttuurin profiloitumista ja kansainvälisyyden näkyvyyttä siinä sekä eri toimijoiden kansainvälisyyskokemuksia siirryttäessä 2000luvulle. Toimintakulttuurin muutoksen hallitsemiseksi on tärkeää tiedostaa toiminnan kulttuuriset käytännöt.
Kansanopistojen pohjoismaiset juuret ovat luoneet pohjaa kansainvälisille kontakteille, mutta yleisesti laajeneva monikulttuurisuus ja kansainvälinen yhteistoiminta sekä verkostoituminen koetaan edelleen haasteena sekä opetustarjonnan, yhteistoiminnan että toimintaympäristön rakentumisen näkökulmasta. Tutkimuksen mukaan ei voida puhua toteutuneesta kansainvälistyneestä toimintakulttuurista vaan muutos on jatkuvaa. Tutkimus osoitti myös, että ei ole identifioitavissa yhtä yhtenevää kansanopiston toimintakulttuuria. Aineistoon perustuen muodostettiin neljä toimintakulttuurityyppiä, joissa kaikissa kansainvälisyys on vaikuttavana osatekijänä. Yleisesti kansainvälisyys vaikuttaa positiivisesti oppilaitoksen toiminnan ajankohtaisuuteen ja markkina-arvoon sekä luo monikulttuurista toimintailmapiiriä. Kansanopistoilla on haasteena vahvistaa rooliaan kulttuurien tuntemuksen, kielitaitoisuuden ja muiden yhteistoimintataitojen kouluttajana.
Kansanopistojen
vahvuustekijät:
vuorovaikutus ja muutosorientoituneisuus
Suomalaisten kansanopistojen toimintakulttuurisiksi vahvuustekijöiksi tutkimus osoitti vuorovaikutuksellisuuden, asiakaskeskeisyyden ja muutosorientoituneisuuden. Vuorovaikutus oppimisympäristössä keskustelu ja yhteistoiminnallisuus koetaan oppimista edistävänä. Vuorovaikutusta ohjaavat opiskelijakeskeisyys ja asiakkuus. Asiakkuus huomioidaan yksilötasolla henkilökohtaisten opetussuunnitelmien toteuttamisessa ja yksilöllisenä palveluna sekä toisaalta yhteisötasolla koulutuspalvelujen tuottamisessa eri yhteistyötahoille. Muutosorientoituneisuus on herkkyyttä ajankohtaisille haasteille omaehtoisena tehtävänhakuna tai ulkoapäin tulevana paineena.
Kielitaito yksilötason keskeinen kansainvälistymistekijä
Tutkimus vahvisti, että kielitaitoisuus on yksilötasolla kansainvälistymisen avaintekijä. Lisääntyvässä määrin kansainvälisiä kontakteja tuottavassa toimintaympäristössä selviytyminen edellyttää tietoja ja taitoja sekä asenteellisia valmiuksia, jotka mahdollistavat laajenevan tietoisuuden työelämästä, opiskelusta ja aktiivisesta kansalaisuudesta. Kansanopistojen ja koko aikuiskoulutuksen erityisenä haasteena on vieraiden kielten oppimismahdollisuuksien tarjoaminen aikuisille, jotka eivät ole koulutusurallaan opiskelleet vieraita kieliä, mutta toimivat kansainvälistyneessä, monikulttuurisessa toimintaympäristössä.
Tutkimusaineisto koostui kansanopistojen esittelymateriaaleista, rehtoreille suunnatusta kyselystä ja kirjeistä, joissa eri toimijat kertoivat kansainvälisyyskokemuksistaan oppilaitoksissa. Aineiston keruu suoritettiin kolmessa vaiheessa ja aineiston analysointiin sovellettiin sanastoanalyysiä, kategorisointia sekä diskurssiivista luentaan. Tutkimustulokset kehystävät ajankohtaista keskustelua ja tarjoavat materiaalia oppilaitoskohtaiseen toimintakulttuurianalyysiin ja kehittämistyöhön.
Lähde: Tampereen yliopiston väitössivut
Hyvän olon hoidot: kosketukseen perustuvien hoitojen käyttö hyvinvoinnin ja itseymmärryksen lisäämisen välineenä (Therapies of Well-being)
Hanna
Svennevig, väitös
Tampereen yliopisto, psykologia
Tutkimuksen
keskeisenä psykologisena kysymyksenä on selvittää, voiko kehon hoitaminen
kosketuksen avulla johtaa psykoterapeuttiseen työskentelyyn ja mikä
on kehon funktio mahdollisessa psykoterapeuttisessa prosessissa. Keskeistä
on myös se, lisääntyykö hoidoissa kävijöiden psyykkinen hyvinvointi
hoitojen seurauksena.
Tutkimus on kaksiosainen: kyselyaineisto ja haastatteluaineisto. Tutkittavia hoitomuotoja on neljä (Rosen-menetelmä, Rebalancing-kehoterapia, Kajavahieronta ja vyöhyketerapia). Hoitoja yhdistää se, että kaikissa käytetään hoidon välineenä kosketusta. Hoitoihin hakeutuneiden psyykkistä hyvinvointia verrattiin lähtötilanteessa erään suuren suomalaisen yrityksen naistyöntekijöihin (n = 112). Kyselyaineisto kartoittaa mm. sellaisia tekijöitä kuin poikkeavatko eri tyyppisiin hoitoihin hakeutuvat toisistaan jollain keskeisellä tavalla ja miksi hoitoihin ylipäätään hakeudutaan? Miten tyytyväisiä hoidoissa kävijät ovat ja mistä tyytyväisyys rakentuu? Lisääntyykö hoidoissa kävijöiden psyykkinen hyvinvointi hoitojen seurauksena keskiarvotasolla. Kysely oli luonteeltaan seurantatutkimus. Siihen osallistui 109 ihmistä, joista 100 oli naisia. Haastatteluaineisto valottaa kehon psykoterapeuttisen käytön toimintamekanismeja sekä hoitajan ja hoidettavan välistä vuorovaikutusta. Haastattelututkimukseen osallistui kahdeksan ihmistä, kaksi kutakin hoitomuotoa kohti.
Tyypillisin
kävijä näyttää tutkimukseen osallistumisen perusteella olevan 35-40
-vuotias, opistotasoisen tutkinnon suorittanut, parisuhteessa elävä
nainen. Hän asuu kaupungissa ja on mukana työelämässä. Hoitoon hakeutumisen
syynä on tavallisimmin niskahartiavaivat tai fyysiset kiputilat. Tyypillistä
oli, että fyysisiä ongelmia mainittiin useita. Psyyken alueen ongelmista
tavallisimpia olivat jännittyneisyys, stressi, masennus sekä väsymys.
Suurin osa psyyken alueen "hoidattamisesta" liittyi kuitenkin itsetuntemuksen
lisäämiseen ja itseilmaisun vapautumiseen. Vertailuaineistoon
(n = 112) nähden hoitoihin hakeutuneet voivat yleisesti ottaen huonommin,
olivat ahdistuneempia ja mielialaltaan synkeämpiä ja tyytymättömämpiä
elämäänsä. Näyttää siltä, että eräs hoitoihin hakeutumisen syy on jonkinasteinen
psyykkinen tyytymättömyys ja muutoksen tarve.
Tutkimuksessa loppuun saakka pysyneet olivat hoitoonsa erittäin tyytyväisiä.
Hoitosuhde oli hyvin keskeinen tyytyväisyyteen yhteydessä oleva tekijä.
Jos hoidettavan ja hoitajan välinen vuorovaikutus toimi hyvin, hoidettavan
psyykkinen hyvinvointi parani ja hän oli hoitotuloksiin tyytyväinen.
Hoitojen välitön vaikutus on kaikissa hoitomuodoissa tilastollisten
tarkasteluiden mukaan hyvin samankaltainen. Hoidot lisäsivät vireyttä
ja rentoutuneisuutta, nostivat mielialaa ja vähensivät vihantunteita
ja ahdistuneisuutta. Hoidon välittömät, hyvää oloa ja rentoutta tuottavat
vaikutukset olivat yhteydessä hoitotyytyväisyyteen ja hoidoissa käymisen
jatkamiseen.
Psykologista tukea tarvitsevat näyttävät erityisesti hyötyvän hoidoissa käymisestä. Heidän tyytyväisyytensä elämään, aktiivisuutensa ja vireytensä nousi voimakkaasti hoitojen seurauksena. Puolen vuoden kuluttua tapahtuneeseen seurantaan mennessä kyseiset muutokset palautuvat lähtötilanteen tasolle, mikä puhuisi sen puolesta, että hoitosuhde tuo kaivattua tukea ja kun se päättyy, katoavat myös positiiviset muutokset.
Tutkimukseni perusteella voidaan sanoa, että kehoa on mahdollista käyttää itseymmärryksen lisäämisen välineenä. Kehon kautta tapahtuva itsetutkistelu näyttää tämän tutkimuksen valossa olevan erityisen tehokasta joidenkin ihmisten kohdalla. Kehon kautta työskentelystä hyötyvät parhaiten kehonsa reaktioita hyvin tunnistavat ihmiset, jotka kykenevät pukemaan kehonsa tuntemukset sanalliseen muotoon.
Lähde: Tampereen yliopiston väitössivut
Käsityön verkko-oppimateriaalien moninaisuus "Käspaikka"-verkkosivustossa.
Tarja Kröger, väitös
Joensuun yliopisto, käsityötiede, kasvatustieteiden tiedekunta
Kasvatustieteen lisensiaatti Tarja Kröger on tutkinut väitöstutkimuksessaan Käspaikka-verkkosivustoa ja sen verkko-oppimateriaaleja. Hän pyrkii analysoimaan Käspaikan verkko-oppimateriaalien muotojen ja merkityssisältöjen erilaisuutta ja näin tekemään näkyväksi sen moninaisuutta. Tällä hän haluaa lisätä oppimateriaalien tekijöiden tietoisuutta valinnan mahdollisuuksista oppimateriaalien suunnittelu- ja kehittämistyössä. Tutkimuksen aineistona hän on käyttänyt 204 Käspaikan oppimateriaaleiksi määriteltävää sivustoa, joista 202 on tekstiilityön ja 2 teknisen työn alueelta.
Oppimateriaalien moninaisuutta lähestytään käsityön merkityssisältöjen, oppimisteorioiden ja oppimateriaalimuotojen näkökulmista. Nämä kolme näkökulmaa katsotaan olennaisiksi verkko-oppimateriaalien moninaisuuden tarkastelussa. Merkityssisällön näkökulmasta tarkastellaan, mitä oppimateriaali viestii käsityöstä kuvaten, kehottaen tai käskien. Oppimisteoreettisesta näkökulmasta tarkastellaan, millaisia piirteitä oppimateriaaleissa painotetaan behaviorismin, kognitivismin tai situationaalisen kognition mukaisesti. Oppimateriaalimuodon näkökulmasta kuvataan, miten viesti oppimateriaaleissa esitetään.
Tutkimustulosten mukaan käsityö ilmenee toimintaa, tietoa ja tuotosta painottavina oppimateriaaleina. Toimintaa painottavissa oppimateriaaleissa oli nähtävissä eroja siinä, millaisena toimintana käsityötä kuvattiin: tuotteita valmistavana, taitolajipainotteisena, tuotesuunnittelupainotteisena vai taidepainotteisena. Käsityötä tietona painottavissa oppimateriaaleissa oli nähtävissä eroja siinä, mitä tiedonalueita painotettiin: valmistustekniikkaa, materiaalia, kulttuuria vai suunnittelua. Käsityötä tuotoksena kuvaavat oppimateriaalit erosivat toistensa suhteen siinä, mitä oheistietoa tuotoksista tuotiin esille.
Oppimisteoreettiset piirteet verkko-oppimateriaaleissa määrittyivät oppimisen fokuksen, oppimisen metodin, oppimisprosessin ohjauksen ja oppimisen tuen kautta. Tulokset osoittavat, että oppimateriaaleissa on behaviorismia, kognitivismia ja situationaalista kognitiota painottavia verkko-oppimateriaaleja sekä niiden yhdistelmiä. Lisäksi osan oppimateriaaleista voidaan sanoa olevan oppimisteoreettisesti neutraaleja.
Tutkimuksessa tuodaan esille, mitkä käsityön merkityssisällöt, oppimisteoreettiset piirteet ja muodot ovat hyvin edustettuina. Toisaalta tuodaan esille myös innovatiivisia marginaalitapauksia, joilla saattaisi olla sovellusarvoa laajemminkin. Lisäksi luodaan vuoropuhelua näiden kolmen näkökulman välille. Käspaikan verkko-oppimateriaalien monimuotoisuutta koskevien tulosten lisäksi tuodaan esille kehittämishaasteita ja kysymyksiä, jotka liittyvät verkko-oppimateriaalien suunnittelu- ja kehittämistyöhön. Tutkimuksen toivotaan herättävän sekä verkko-oppimateriaalien tekijöitä ja käyttäjiä että kouluttajia pohtimaan Käspaikan kaltaisen virtuaaliyhteisön merkitystä verkko-oppimateriaalien kehittämisfoorumina.
Käspaikka on eräänlainen virtuaalinen yhteisö tai verkosto, joka saavuttaa postituslistansa kautta jo reilusti yli puolet tekstiiliopettajien ammattikunnasta. Sen aineiston tekemiseen arvioidaan osallistuneen noin 200 opettajaa eli noin viidennes tekstiiliopettajaliiton jäsenmäärästä. Käspaikka-sivusto on avoin kaikille, joten sitä käyttävät myös harrastajat. Käspaikka ei siis ole olemassa pelkästään koulutoimintaa varten.
Käspaikka-sivustoa edeltänyt Käsityön TietoBoxi syntyi keväällä 1996 Pirjo ja Turkka Sinervon järjestämällä tekstiiliopettajien Internet-kurssilla Tietotekniikka Opetuksessa -keskuksessa Turussa. Se uudistui Käspaikaksi marraskuussa 2001 osana Opetushallituksen käynnistämää Perusopetuksen virtuaalikoulu -kehittämishanketta.
Yleensä tutkimuksista esitetään ja nähdään vain kirjallinen lopputulos, väitöskirja, vaikka sen valmistusvaiheisiin liittyy muutakin kuin kirjallista työskentelyä. Kröger on tehnyt väitöskirjansa sivutuotteena www-näyttelyn, jolla hän pyrkii tekemään näkyväksi tutkimusta käsityön keinoin.
Lähde:
Joensuun yliopiston väitössivut
Luova
ongelmanratkaisu ja kasvu kansainvälisyyteen. Toimintatutkimus kulttuurien
välisen vuorovaikutuksen kehittämisestä lukioasteella
Pirkko
Talvenmäki, väitös
Helsingin yliopisto, kasvatustiede, kasvatustieteellinen tiedekunta
Tutkimus lähti liikkeelle tutkijan oman koulun käytännön tarpeista: tehtävänä oli suunnitella ja toteuttaa lukion ensimmäisen niin kutsutun kansainvälisyysluokan toisen lukiovuoden soveltava Eurooppa-kurssi oppilasvaihtoineen. Tutkimuksessa tavoitteena on ollut kulttuurien välisen vuorovaikutuksen kehittämiseen liittyvän tiedon tuottaminen ja arvioiminen.
Tutkimuksessa on selvitetty, miten tutkimushankkeen kansainvälinen yhteistyö onnistui ja mitä projektissa saatiin aikaan. Tutkimusongelmien aihepiireinä olivat työskentelyyn kohdistetut odotukset, kokemukset kansainvälisessä yh-teistyössä hyödynnetyistä luovan ongelmanratkaisun työtavoista ja toiminnan vaikutukset. Tutkimusjakson työskentelyn kuvaaminen käsitteellisellä tasolla oli osa tutkimustehtävää. Tutkimusaineisto on koottu kahdessa vaiheessa: ensimmäinen osa materiaalista on kerätty lukion ensimmäisen kansainvälisyysluokan Eurooppa-kurssilla ajalla syksy 1995 ? syksy 1996. Tutkimusjoukkoon kuului luokan 29 oppilasta, heidän alankomaalaiset kumppaninsa ja suomalaisia sekä pienessä määrin myös eurooppalaisia yhteistyökoulujen opettajia ja oppilaiden vanhempia. Seurantajaksolla toukokuu 2001 ? joulukuu 2002 tutkimukseen on osallistunut ensimmäisen vaiheen 26 oman koulun oppilaan ohella 12 koulun eri kansainvälisyyshankkeissa toiminutta opettajaa ja 14 lukion kahdeksannen kansainvälisyysluokan oppilasta. Tietoa on kerätty observoinnin, kyselyjen, epämuodollisten haastattelujen, aivoriihityöstöjen, portfoliopohdintojen ja sähköpostiviestien avulla. Analyysissä on hyödynnetty aineistolähtöistä menetelmää.
Tutkimus osoitti, että toimintatutkimustyyppinen kehittämistyö on mahdollista toteuttaa sitoutuneessa kulttuurien välisessä yhteistyössä luovan ongelmanratkaisun työtapoja käyttäen. Avoimet, yksinkertaiset luovan ongelmanratkaisun menetelmät, kuten seinätauluperiaate ja sosiodraamaharjoitukset, koettiin selkeiksi, toimiviksi ja kansainväliseen työskentelyyn soveltuviksi työtavoiksi. Ne monipuolistivat työskentelyä luonnollisella tavalla ja toivat esille erilaisia näkökulmia toiminnan eri vaiheissa. Palautteen mukaan koulun kansainvälisyyshankkeen merkittävimmäksi anniksi osoittautui sosiaalisten taitojen kehittyminen. Tutkimustuloksista nousi esiin oman kulttuurin, kotimaan ja oman koulun arvostus, kulttuurien välinen oppiminen, kieli- ja kommunikointitaitojen käytännön harjoittaminen ja ihmissuhteiden ja itsetunnon vahvistuminen. Kansainvälisyysluokkatyö on tukenut lukion jälkeistä kansainvälistymisen prosessia, johon oli sisältynyt muun muassa kotimaisia englanninkielisiä kursseja sekä opintoja ja työskentelyä ulkomailla. Tutkimushankkeen kauaskantoiset vaikutukset on palautteen mukaan koettu myös positiivisiksi ja kokonaisvaltaisiksi selviämisen tunteiksi ja itsenäisyyteen kasvattaviksi.
Tutkimuksessa korostui opiskelijan asema koulun kehittämisessä ja jokapäiväisessä käytännön opiskelussa. Tutkimushanke on rakennettu yhteistyönä tutkimukseen osallistuneissa kouluissa, ja siihen on sitoutunut myös koulun ylläpitäjä, kaupunki. Pysyväksi osaksi koulun toimintaa muodostuneesta kansainvälisestä ohjelmasta on löydettävissä myös aikaansa edellä olevia osasia: Esimerkiksi jo varsinaisen toimintatutkimuksen alussa työskentelyyn liitettiin monipuolinen arviointi, mikä myöhemmin yleistyi koko kaupungin ja myös valtakunnallisella tasolla.
Lähde: Helsingin yliopiston väitössivut
Taide
kohtaa elämän
-
Arts in Hospital -hanke ja kulttuuritoiminta itäsuomalaisten hoitoyksiköiden
arjessa ja juhlassa
Hanna-Liisa
Liikanen, väitös
Helsingin
yliopisto, sosiaalipolitiikka,valtiotieteellinen
tiedekunta
Arts in Hospital -hanke syntyi vuonna 1990 YK:n ja Unescon kulttuurikehityksen vuosikymmenen aloitteena leviten kaikkiaan 18 jäsenmaahan. Hankkeen tavoitteena oli taiteen avulla lisätä hoitolaitosten viihtyisyyttä sekä integroida taide- ja kulttuuritoiminta osaksi sosiaali- ja terveydenhuollon hoitotyötä, kuntoutusta ja työmenetelmiä. Väitöskirjassani etsin vastausta kysymyksiin, missä laajuudessa ja minkälaisin muodoin Arts in Hospital -hankkeen tavoitteet heijastuvat itäsuomalaisten hoitolaitosten arjessa. Neljässä sosiaali- ja terveydenhuollon hoitoyksikössä tehdyt haastattelut, havainnot ja päiväkirjat vakuuttavat, että taide ja kulttuuritoiminta kohtaavat elämän hoitoyksiköiden arjessa, vaikkakin sattumanvaraisesti ja useimmiten amatööritaiteilijoiden voimin. Empiirisen tutkimuksen metodologiana oli etnografia ja kvalitatiivisia menetelmiä, kuten teemahaastattelut, päiväkirjat ja havainnointi paikan päällä. Tutkimuksen kehysteoriana on Richard Shustermanin pragmatisisen estetiikan filosofia, jossa painotetaan taiteen kokemuksellisuutta sekä aktiivista ja käytännönläheistä roolia ihmisen elämässä.
Tutkimuksessa käytetty kirjallisuus- ja tutkimusaineisto kuvaa ja analysoi taiteen ja kulttuuritoiminnan soveltavia mahdollisuuksia sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa. Löysin taide- ja kulttuuritoiminnalle neljä ihmisen hyvinvointiin vaikuttavaa elementtiä. Ensiksi taide antaa elämyksiä ja merkityksellisiä taidenautintoja. Toiseksi taiteella ja kulttuuritoiminnalla on yhteys parempaan koettuun terveyteen ja hyvän elämän kokemuksiin. Kolmanneksi taideharrastukset synnyttävät yhteisöllisyyttä ja verkostoja, jotka auttavat hallitsemaan elämää paremmin. Neljänneksi taide lisää viihtyvyyttä ja kauneutta elin- ja työympäristöissä. Taide, kulttuuritoiminta ja juhlat koettiin signaaliksi välittämisestä ja ihmisen arvostamisesta, joka synnytti luottamusta itseen ja yhteisöön.
Taiteen ja kulttuuritoiminnan sekä sosiaali- ja terveydenhuollon kentät kohtaavat, mikäli toimintamahdollisuudet ja asenteet toisen ammattia kohtaan muuttuvat tasa-arvoisemmiksi. Edellytyksenä on myös, että taide- ja kulttuuritoiminta nähdään osaksi jokaisen ihmisen elämää, tarpeita ja oikeuksia. Hoitolaitoksissa tämä edellyttää ammatillista lisäkoulutusta, resurssien uudelleen arviointia ja nykyistä joustavampia työjärjestelyjä. Osa henkilökuntaa viesti luottamuksen katoamista omaa työtään kohtaan ja luovuttamisen halua. Mukana oli pettymystä kaiken jatkumisesta ennallaan, kiireenä ja rutiinina. Tällöin uusi taide- tai taiteen kaltainen toiminta koettiin enemmän uhaksi kuin mahdollisuudeksi.
Taide- ja kulttuuritoiminnan integroiminen suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin ei ole toteutunut. Esimerkkejä erillisistä projekteista ja kehittämishankkeista löytyy, mutta ne ovat ajallisesti ja paikallisesti rajattuja. Suomen kulttuuripolitiikka on etsimässä uusia soveltavan taiteen kenttiä, johon sosiaali- ja terveyspolitiikan tulisi vastata.
Lähde:
Helsingin
yliopiston väitössivut
Takaisin tutkimus-luetteloon
The Aesthetic Subject. Exploring the Usefulness of Foucauldian tools in Feminism
Anita
Seppä, väitös
Helsingin
yliopisto, estetiikka,
humanistinen
tiedekunta,
Väitöskirja tutkii ranskalaisen nykyfilosofin Michel Foucault'n teoreettisten työkalujen hyödyllisyyttä feminismille, erityisesti esteettistä subjektia koskevissa kysymyksissä. Tutkimuksen ydinkysymys on: millaisia esteettisiä vastarinnan keinoja Foucault'n subjektia koskevat kirjoitukset tarjoavat feministisille pyrkimyksille vapauttaa yksilö modernin yhteiskunnan harjoittamasta sukupuolittavasta vallasta, jonka yksi keskeinen tehtävä on tuottaa "kuuliaita ruumiita", toisin sanoen esteettisesti muovattuja ruumiita, jotka pyrkivät täyttämään niille asetetut sukupuolitetut roolimallit. Kuten työ osoittaa, Foucault'n kirjoitukset tarjoavat monia hyödyllisiä välineitä tämän ongelmakentän tematisoimiseen ja avaavat näkökulmia myös konkreettisiin feministisen vastarinnan mahdollisuuksiin.
Yksi väitöstyön perusväittämistä on, että naisten esteettisten minäkuvien kulttuurinen ohjailu ja pinnallinen tyypittäminen - mainosten, kauneusihanteiden, bodaus-kulttuurin, rasvattomuusihanteen, lasten seksualisoinnin ym. avulla - ovat aina yhteydessä sukupuolittavaan valtaan: ne ovat keinoja, joiden avulla moderni yhteiskunta koulii naisen ruumista ja minuutta kuuliaiseksi feminiiniseksi ruumiiksi. Naisten yleinen tyytymättömyys omaan ruumiiseensa – samoin kuin länsimaisten naisten keskuudessa nykyisin varsin yleiseksi tulleet syömähäiriöt – ovat tutkimuksen mukaan osin seurausta tästä ruumiin stereotyyppisestä esteettisestä koulinnasta.
Kuten väitös osoittaa, vastavoimia nykyiselle esteettiselle "kuuliaisuuskulttuurille" on mahdollista etsiä estetiikasta itsestään - esimerkiksi Foucault'n myöhäistuotannossaan pohtimista "minän esteettisistä käytännöistä", jotka juontavat juurensa antiikin filosofien kirjoituksiin. Toisin kuin kaupallinen ja stereotypioiden varaan rakentuva pintaesteettinen kulttuuri, filosofiset "minä-estetiikat" tukevat sellaista yksilöllisyyden etsintää ja muovaamista, joka paitsi kehittää yksilön ainutlaatuista ja erityistä minuutta (ja sen kautta yksilön todellista vapautta), myös saattavat hänet eettisesti kestävään suhteeseen yhteisön ja toisten ihmisten kanssa.
Näin ymmärrettynä minän esteettinen kultivointi ei pyri narsistiseen tai kaupalliseen yksilön (ja yksilöllisen seksuaalisuuden) estetisointiin, vaan pikemminkin koettaa raivata tilaa sellaiselle est-eettiselle kulttuurille, joka sallii todellisen yksilöllisyyden ja myös stereotypioista poikkeamisen, ja asettaa – valistusfilosofian hengessä – yksilön vapaan itsensä luomisen kriittisen ajattelun ylimmäksi päämääräksi. Kuten tutkimus osoittaa, samankaltaisia pyrkimyksiä on havaittavissa myös feministisessä nykytaiteessa, joka pyrkii luomaan tilaa erilaisille naiseuden ja seksuaalisen identiteetin representaatioille häiritsemällä "normaaleiksi" miellettyjä tapoja nähdä/esittää naiseutta.
Lähde:
Helsingin
yliopiston väitössivut
Luonnon idea ja Lappi sosiaalisena ilmiönä
Jarno
Valkonen, väitös
Lapin luontopolitiikka: analyysi vuosien 1946 - 2000 julkisesta keskustelusta
Tampereen yliopisto, sosiologia, yhteiskuntatieteden tiedekunta
Lapin luontopolitiikka on ympäristösosiologinen tutkimus sotienjälkeisen ajan Suomen Lapin luonnonkäytöstä. Tutkimus kartoittaa julkisen keskustelun kautta niitä Lappia, luontoa ja luonnonkäyttöä koskevia käsityksiä ja käytäntöjä sekä niiden yhteiskunnallisia taustaoletuksia, joiden perustalle Lapin luonnonkäytön politiikka on eri aikoina järjestynyt. Väitöskirjan keskeisenä ajatuksena on, että Lapin luontokeskustelut ovat kulttuurista politiikkaa, luontopolitiikkaa, missä luontoa koskevilla lausumilla vaikutetaan niihin tapoihin, miten yhteiskunnan ja luonnon suhde kulloinkin järjestetään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tutkimuksessa huomio kiinnittyy erilaisiin Lappia, luontoa ja luonnonkäyttöä koskeviin määrittelyihin, käsityksiin ja käytäntöihin sekä niiden historialliseen ja kulttuuriseen rakentumiseen ja muuttumiseen.
Lapin luontopolitiikkaa lähestytään analysoimalla viittä erilaista rinnakkaista luontokeskustelua sekä niissä ilmeneviä yhteneväisyyksiä ja törmäyspisteitä. Tutkimuksessa tarkastellaan Lapin talous/luonto -puhetta, Lappi luontona -debattia, erityisen ja yleisen luonnon vuoropuhelua sekä elinkeino- ja luontopuhetta metsäkeskustelussa ja "poropuheessa". Tutkimuksen pääasiallisena aineistona ovat sanomalehtien pääkirjoitukset sekä muu julkinen lehdistömateriaali.
Tutkimuksessa osoitetaan diskurssianalyysin keinon, kuinka sotienjälkeisen ajan Lapin luonnonkäytön politiikka on aika- ja paikkasidonnainen, moninaisten luontokäsitysten muodostumisen konfliktinen prosessi. Lapin luonnonkäytön politiikan polttopisteet paikantuvat kolmeen kohtaan ja havainnollistuvat kolmena kysymyksenä: 1) millainen mahdollisuus Lapin luonto on kulloinkin ollut yhteiskunnalle yleensä ja Lapille erityisesti, 2) kenen luonnosta Lapissa on kysymys, ja 3) millaisina Lapin luonto ja luonnonkäyttö ylipäätään nähdään.
Tutkimus tuo esille, kuinka Lappia koskevat käsitykset ovat keskeinen osa Lapin luonnonkäytön politiikkaa. Luonto on taas ollut määrittävä tekijä Lappia koskevien käsitysten muodostumisessa eri aikoina. Luonnon idea ja Lappi sosiaalisena ilmiönä ovat sulautuneet toisiinsa. Lappi on yhtä kuin luonto. Tutkimus tukeekin käsitystä, että kullekin ajalle ominainen luonnon idea määrittää kaikkea sitä, mitä Lappi on. Eri aikojen luonnon ideaalit ovat saaneet Lapissa konkreettisen hahmon ja alueen luonnonkäytössä on voitu punnita suomalaisen yhteiskunnan luontosuhteen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Tämä on tarkoittanut Lapille sitä, että eri aikojen luonnon ideaalit ovat määrittäneet Lapin olemassaolon edellytyksiä. Luontokäsitykset ovat vaikuttaneet Lappia koskevaan politiikkaan ja sen muotoutumiseen ja näin ohjanneet tapoja, miten Lapin luontoa on voitu käyttää ja käsitteellistää. Siksi tulkinnat Lapin luonnosta eivät ole viatonta havainnointia tai esittämistä vaan aktiivista poliittista toimintaa.
LÄHDE: Tampereen yliopiston väitössivut
Koukussa. Itsetekemisen ihme, onni ja pakko
Anna
Liisa Mussaari, lopputyö
Taideteollinen korkeakoulu, taidekasvatuksen osasto, kuvataideopetuksen
koulutusohjelma
Lopputyössä tarkastellaan tekijän omaa toimintaa käsitöiden, kuvien ja askareiden tekijänä. Omien visuaalisten ideoiden toteutus ja käsillä tekeminen kuuluu tekijän arkeen. Itsetekemisen asenne näkyy osallistuvana elämäntapana, kriittisenä suhtautumisena ulkoa tulevaan vaikuttamiseen ja arkisten asioiden arvostamisena. Tutkimuksessa kartoitetaan itsetekemisen eri puolia: mitä se tekijälle merkitsee? Aihetta tarkastellaan kasvatuksen, itsekasvatuksen ja yleensä vuorovaikutuksen näkökulmasta.
Tekijä kirjoitti kaksitoista kokemustarinaa ikkunoiksi omaan muistiin ja menneisyyteen. Niiden tarkoitus on konkretisoida itsetekemistä ja rajata aineisto. Menetelmä on muistelu. Valokuvat lapsuudesta ja itsetehdyt tuotokset ovat auttaneet muistin avaamisessa. Lähdekirjallisuuden avulla näkökulmaa laajennettiin ja tutustuttiin mm. Mihaly Csikszentmihalyin, Juha Suorannan ja Osmo Rauhalan ajatuksiin. Tutkimuskysymys kohdataan myös kuvallisesti. Kuvin kerrotaan jotain sellaista, mitä ei voi sanallistaa. Kuviai varten valokuvattiin tekijän itsensä tekemiä esineitä, piirroksia ym., joista rakennettiin digitaalisesti kollaaseja.
Esille nostetaan kymmenisen teemaa, jotka yhdessä selittävät tällaisen elämäntavan eli itsetekemisen elämäntavan merkityksiä. Itsetekeminen kiinnittää tekijänsä todellisuuteen, auttaa koskettamaan arjen onnellisuutta ja näkemään tavallisuuden taakse. Se on väylä ilmaista sisäisiä käskyjä ja nauttia siitä järjestyksestä, joka voidaan luoda kaaokseen. Keskittynyt tekemisen prosessi tuo tunteen flowsta, jonka sulavassa virrassa on hyvä olla. Myös taidosta voi nauttia. Itsetekeminen eheyttää ja nostaa tekijänsä itsetuntoa. Se on usein taloudellisesti hyödyllistä ja ekologista. Se sitoo tekijän esineisiin: suunnittelu ja toteutus vievät aikaa ja käsin tehtyä esinettä voi rakastaakin. Prosessi auttaa myös ymmärtämään, ettei mikään ole ikuista. Kun osallistuu, oppii kyseenalaistamaan ja on vapaampi. Itsetekemisen prosesseissa saadut tiedot, taidot ja itsetuntemus voivat transferoitua eli siirtyä muillekin elämän alueille.
Tutkimuksessa puran myös itsetekemisen pakkomiellettä. Joskus vain ajatuksen tasolla kulkenut prosessi tyydyttää tekemisen tarpeen. Itsetekeminen on oman sisäisen sanoman kuuntelemista ja alitajunnan vapauttamista. Se voi viedä tekijänsä ihmeiden luokse.
Itsetekeminen ja taide voivat olla kiinteä osa elämää, ja opettamiseen voi löytää ideoita omasta arjesta. Lopputyön kuvat toimivat myös vinkkinä kuvataideopetukseen: digitaalinen kuvankäsittely tarjoaa mahdollisuuksia henkilökohtaisten ja tärkeiden aiheiden käsittelyyn. Lopputyö on myös puheenvuoro taidekasvatuksen tarpeellisuudesta.
Lähde: Taidetollisen korkeakoulun kirjasto
Leena
Hietala, lopputyö
Taidetoellinen
korkeakoulu, taidekasvatuksen osasto, kuvataideopetuksen koulutusohjelma
Työ käsittelee puutarhan henkistä sisältöä myös yleisemmin kuin kivipuutarhan näkökulmasta. Nimensä se sai kuitenkin lopputyön tekijän tekemästä puutarhasta, joka on ollut olennainen osa tätä tutkimista. Kirjoissa kahlaamisen lisäksi tekijä on kahlannut puutarhan rakennuksella ja tutustunut myös käytännössä siihen, minkälaista puutarhan rakentaminen on, minkälainen suhde paikkaan syntyy ja myös siihen, kuinka kovin tavanomainen pala peltoa muuttuu pyhäköksi. Puutarhasta tuli kivitarha, koska siellä on kiviä enemmän kuin puita. Puutarha rakennettiin kivistä ja hiekasta, kasvit täydensivät kokonaisuutta, mutta saivat enimmäkseen toimia omin päin.
Lopputyöni jakautuu viiteen osaan: Minun paikkani, Paikka ja taide, Oma paikka, Pyhä paikka ja Lainattu paikka. Luku Minun paikkani kertoo puutarhani rakennusvaiheista. Se on erillinen muiden lukujen numeroinnista. Ensimmäinen luku, Paikka ja taide, käsittelee puutarhan asemaa taiteen kentässä. Toinen luku, Oma paikka, pureutuu siihen, mitä paikat merkitsevät ihmisille, ja mitä tekemistä sillä on puutarhani kanssa. Kolmannessa, luvussa Pyhä paikka pohditaan paikkojen uskonnolliseen ja yliluonnolliseen olemukseen sekä siihen, kuinka puutarhat liittyvät uskontoihin. Neljäs luku, Lainattu paikka, vertaa japanilaisia puutarhoja, niiden suunnitteluperiaatteita ja Zen-filosofiaa omaan työskentelyyni.
Lähde: Taideteollisen korkeakoulun kirjasto
