Tässä numerossa Lue ja virkisty -osastolla on ohjaustoiminnan koulutusohjelman Terapeuttisen sanataiteen kurssilaisten runoja ja yhteisesti tuottama novelli Kosketuksia.

Riina Paasonen: Runoja
Ulla: Yksinäisyydestä
Erja Linnero: Runoja
Pia Nieminen: Antakaa minulle yksi kokonainen päivä
Novelli Kosketuksia

Riina Paasonen: Runoja

Tuttu tuntematon
Se oli jo vastassa.
Sankka sakea sumu.

Vailla naurua,
hymynhäivettä,
ei häntä liikkunut.

Toivoin kevääseen.
Laskin polvet kylmiin lattialautoihin,
punasin huuleni,
odotin.

Se ei tiedä keväästä.
Se ei tiedä, että minäkin saan nauraa.
Se painautuu kämmeniin.
On siinä niin kauan,
kuin jaksan kantaa.

* * *

Lammen reunalla ihmisiä,
kellistävät viekkaina päätään. "Tule mukaan", he kuiskaa.
Kysyvänä, väkijoukosta pujotellen, valmiina valloittamaan.
"Minä tulen, minä kosketan, katsokaa minä uskallan"!
Pääni vieraissa syleissä, haukotteleviin lupauksiin tarttuneena.
Onnea napaan asti.

Kerään kevään harteilleni.
Olen juonessa mukana.
Herätä minut bussipysäkiltä, silitä paljasta ihoani.

Ennen kuin huomaat juoksen
jo kiipeilytangossa ilman käsiä.

Asfaltilla pudonnut lettinauha.
Syksyn lehti kevään keskellä.
Aivan kuin kasvoni heijastuisivat kovasta pinnasta.
Aivan kuin kasvoni nauraisivat.

* * *

Joko se meni

Annat odottaa itseäsi,
saavut hidastellen.
Ilma on tiheää pakkashuurretta.
Sanot etsiväsi vain ne ihmiset jotka pitävät sinut elossa.

Roikut rakastavaisten lauseissa
pidättelet viimeiseen asti orgasmia
ja mikä tärkeintä
varmistat selustasi puhuttaessa tulevaisuudesta.

Pääsi pilkottaa television supervisailuissa
olet kaikkitietävä.
Sivistyssanoillasi viljelisi koko pellon.
Tänään haluat hänet
huomenna jo jotain muuta.

Uskaliainta oli ottaa rakastettu
olla rakastamatta tätä.
Tulit tuntemattomana
lähdit voittajana.

Itsekkyys
sananakin suloinen.

Takaisin sivun alkuun

Ulla: Yksinäisyydestä

Kukaan ei kuuntele, vastaa minulle…
- eivätkö he ymmärrä, vai välitä?

Aika matelee, palelee, nälkä kurnii vatsassa…
- mikään ei kiinnosta, en välitä.

Pihalla on ihmisiä, naurua, ääniä…
- tuo kaikki pelottaa.

En kuulu mihinkään, ajelehdin ajan mukana…
- minua alkaa väsyttää. Nukahdan.

Takaisin sivun alkuun

Erja Linnero: Runoja

Ulkoisesti tyynenä
sopivasti pää painuneena
välillä silmäkulmia pyyhkien

osoitan surua
yhteiskunnan sopimaksi katsomalla tavalla

Sisälläni huuto: EI!
Ette voi laskea häntä kylmään maahan
- hänen lämmin sielunsahan jäätyy!

Ettekö ymmärrä
minä en ole vielä valmis
Luopumaan

* * *

Tunnen kuinka hiljaisuus
kietoo minut kavalaan vaippaansa
- Enkä tee elettäkään estääkseni sitä
Tunnen kuinka muistot tulvivat päälleni
kuin hyeenalauma ne repivät sisustaani hajalle

Kerran veren maistettuaan
eivät laske irti

Haavat eivät arpeudu
vuotavat vuolaina jokina
alas kyynelkanaviani
päivästä päivään

* * *

Ettenkö haluaisi
juoda päätäni täyteen
rikkoa verisuonteni pintaa
huumeneuloin
hypätä sillalta

Unohtaa kaiken

Mutta mitä se auttaisi?

Heräisin huomenna
Pää kipeänä,
Suonet tykyttäen,
Sairaalan letkuissa

Sielu aivan yhtä rikki kuin tänäänkin.

* * *

Voi kuinka tahtoisinkaan
ryömiä sängyn alle piiloon
tätä päivää

Mutta ei
ei elämäänsä voi paeta

Luoja tietää
että minä olen yrittänyt

ja kerta kerran jälkeen
surkeasti epäonnistunut

Tänään
pidän pääni pystyssä,

hymyilen
vaikka väkisin

ja illalla
näytän pitkää
nenää koko ärsyttävälle maailmalle:

Minuapa et nujerrakaan!

* * *

Näetkö kuinka täydellistä elämäsi on?
Vaikket omistakaan asuntoasi,
vaikka autosi on korjattavana,
hellasi rikki,
jääkaappisi tyhjä,

sinä itse pakahtumaisillasi huolesta

kuinka:
maksaa laskut,
edetä uralla,
laihtua 5 kiloa,
tulla onnelliseksi,
löytää elämän tarkoitus,

olla täydellinen:
tytär, nainen, vaimo ja äiti

Mutta näetkö kuinka täydellistä elämäsi jo on?

Sinulla on jo perhe, ystävät, terveyskin.
Sinulla on klassista musiikkia, valkoviiniä
ja jogurttirusinoita.
Sinulla on isoäitisi kakkuresepti,
isäsi elämänohjeet ja äitisi ikuinen tuki.
Paikka jokaisen rakkaasi sydämessä.

Kuinka voit edes väittää olevasi onneton?
Sinullahan on kaikki.

* * *

Enhän minä pahalla…

mutta pahoin kuitenkin
sinua satutin
ja tahallani
tieten tahtoen ja harkiten
sen myönnän

vain että näkisin silmissäsi
sen mitä itse tunnen

paljasta, riipivää surua
sanattomuutta
halua koskettaa

tietämättömyyttä
kuinka sen tehdä
eikä paluuta ole

Näen silmissäsi minun kipuni
ja voi kuinka
tahtoisinkaan ottaa kaiken takaisin

* * *

En minä sinuun rakastunut
rakastuin siihen kesään

ja siihen sunnuntaihin
jolloin toit teetä vuoteeseen
ja otit minut syliin

Ei kesää voi rakastaa
Anna minun mennä

* * '

Älä särje minua.
Älä murra sydäntäni,
riko sisintäni.

Nyt kun seison edessäsi,
niin alastomana,
haavoittuvaisena, antautuneena

Älä särje minua.

Ojenna kätesi, tueksi, turvaksi.
Älä lyömään.

Rakasta,
niin minäkin.

* * '

"Anna mullekin leipää."
Naapurin poika 5 vuotta ja kysyvät silmät

"Jos menisit vaikka kotiin syömään..."
(onhan tässä omissakin lapsissa tarpeeksi)

Silmien loiste sammuu.
Ei ole kotona leipää, eikä äitiä.
Isä lyö.

Sitä ei naapurissa tiedetä
Ruokaa jää yli asti

Pienellä pojalla suuri nälkä.

* * *

Hän on sotilas.
Ikää kaksi vuotta.
Siniset silmät uhmaa täynnä
aseenaan keppi, pukunaan t-paita
taistelukenttänä takapiha
ja vihollisena vanha viinimarjapensas

on suoranainen ihme ettei hän vielä ole
kaatunut tämän pahemmin
juostessaan pitkin kivikkoja.

Mutta eihän hän voi kuin voittaa
puolellaan tuollainen määrä rakkautta ja hellyyttä.
Viattomuutta ja uskoa.

* * *

Kirjoitan
niin kuin en ikinä ennen
kuin pakosta

kuin olisi vielä tämä
yksi järjetön yritys
järjestää maailmaa
jäsentää sitä
kuin kirjailija kirjaansa

sanat kasvavat lauseiksi
lauseet kappaleiksi
kappaleet kirjoiksi
järjetön jäsentyy järjelliseksi

ja minä kirjoitan
niin kuin en ikinä ennen

sisälläni
tuhat solmua aukenee
padot murtuvat
ja vuosia kadoksissa olleet sanat
ryöppyävät minusta ulos
ilman järjestystä tai syytä

Jossain seitsemännen
ja kahdennentoista luvun välillä
tulee outo tunne

Tuntuu kuin kaikki
tai ei mikään
olisi järjestynyt

Tuntuu
kuin olisi rauha.

Kirjoitan niin kuin en ikinä ennen
Kirjoitan siis elän
elän ja kirjoitan
ja sisälläni on rauha.

Takaisin sivun alkuun

Pia Nieminen: Antakaa minulle yksi kokonainen päivä

1

Olen kai vakavasti sairas. Ei tätä muuten selitä.

Sairaus on tarttunut arkiaamuista, lapsista, miehistä, äideistä, ystävistä, oppikirjoista, neuvolakäynneistä, opettajista, vanhempainilloista, pyykin pesusta, opiskelusta, siivoamisesta, puhelimessa puhumisesta, televisio-ohjelmien katselusta, aviovelvollisuuksista, neuvonantajista, synnyttämisestä, rahan laskemisesta, tyttärenä olemisesta, ehkäisystä huolehtimisesta, ruoanlaitosta, tiskeistä, kahvitahroista, vaimona olemisesta, äitimyytistä, ongelmien kuuntelemisesta, kaupassa käynneistä, kilojen tarkkailusta, kukkien kastelusta, perheriidoista, läksyissä auttamisesta, elokuva-arvostelujen lukemisesta, marjojen keitosta, bensan tankkaamisesta, vihannesten syömisestä, menemisestä, tulemisesta, kelloon katsomisesta…

syyllisyydestä

2

Antakaa minulle yksi kokonainen päivä istua paikallani.
Olisin tavattavissa vain itselleni.
Katsoisin vieläkö tuntisin.

Kun on ollut niin kiire, että en ole ehtinyt tavata.
On ollut epämääräisiä heittoja:
" MYÖHEMMIN!"
"HUOMENNA!"
"ENSI VIIKOLLA!"

Että edes kerran tämän elämän aikana
istuttaisiin nokitusten
katsottaisiin toisiamme:

minä ja minä.

Että tälle sairaudelle löytyisi lääke.

Olisi vain minä ja minä
ja tuoli ja seinä ja ajatukset,
jotka voisivat olla
tai olla
olematta.

3

4

Sanoisin oikein käsipäivää ja hymyilisin rohkaisevasti, jos se vaikuttaisi aralta.
Ja kysyisin:
Mitä kuuluu, minä?

Takaisin sivun alkuun

Kosketuksia
Kosketuksia on Terapeuttisen sanataiteen verkkokurssin kurssilaisten yhdessä tuottama novelli. Kukin jatkoi muutaman virkkeen verran tarinaa kurssin ryhmätyöalueella. Osa kirjoitti vain kerran, osa useamman kerran palasen tarinaan.

Tuuli hyväili ihoa ja toi pisaroita kaukaisista maista. Nostin sormeni ja pyyhin kosteuden poskiltani. Painoin kämmenen kasvojani vasten ja aistin - tai maistoin - kaukaisuuden: menneen, lämmön, hiekan, sateen, tuulen, kookoksen pistävän makean tuoksun. Kirpeä kaipaus... Ei, se kuulostaa liian banaalilta. Kutakuinkin se ilmaisee kuitenkin tuntemuksiani. Mielikuvat ovat epäselviä, mutta ihoni kieltäytyy unohtamasta. Seisonko omilla jaloillani vai jonkun toisen?

Sanotaan, että ihmisen keholla on lihasmuisti. Siksi urheilussa harjoitellaan samaa liikerataa ja lyöntiasentoa ja tekniikkaa uupumiseen asti. Että liikeradat olisivat lihasmuistissa. Olen miettinyt, päteekö tämä myös kosketukseen. Iho muistaa kosketuksen. Se tottuu hellään hyväilyyn. Se kaipaa ja odottaa. Sitä tiettyä. Tiettyä kosketusta, tiettyä hyväilyä. Se huutaa ikäväänsä jos aikaa kuluu liian kauan. Liian kauan edellisestä höyhenenkevyestä, kiduttavasta kosketuksesta. Se ei todellakaan unohda. Se vaatii.

Lisää helliä tuulen henkäyksen kaltaisia hyväilyjä. Hyväilyjä, jotka saavat hulluuden ja intohimon partaalle. Hyväilyjä, jotka lempeästi tuudittavat uneen ja uuteen aamuun. Iho muistaa - todellakin. Muistaa muutakin, muutakin kuin vain hellän kosketuksen tai tuulen henkäyksen. Muistaa jotakin, joka ei olekaan niin selvää: taas tuo sama hämärä mielikuva menneestä. Ei, ei nyt. Tänäänhän aioin vain nauttia tuulesta, sateesta ja tästä ihanasta päivästä. Itsepintaisesti taas jokin minussa palaa taaksepäin, kutsuu minua johonkin, joka saa ihoni värisemään, palan nousemaan kurkkuun, rintaan ahdistavan puristuksen. Miksi en pääse tästä, mitä se on? Onko se todellakin jotain, minkä minussa muistaa vain iho? Kosketus, jonka mieli on painanut piiloon, mutta iho muistaa.

Alastomana menneessä. Mallinuken paleltuneessa sylissä, välähtäneessä hymyssä. Se toinen tunsi hameesi alla liikkuvat ajatuksesi. Tiesi ja pakotti ylpeytesi kaarelle. Miten nautitkaan kielletyistä kosketuksista, miten nautitkaan herätetystä intohimostasi. Seison tässä tuntematta puutuneita jalkojani. Kuka nosti sormensa heristääkseen? Kuka kielsi minulta sen kaiken? Aamu painaa miekankärjet alaspäin, minä seison ja odotan.

Kunpa alkaisi sataa hullun lailla. Sade pyyhkisi ihoa, veden mukana valuisivat muistot. Hetken vielä seison ja odotan, tuuli kasvoillani. Seison omilla puutuneilla jaloillani, päätän juuri nyt niin. Voiko jaloilla seistä, vaikka ei tunnekaan niitä? Jospa puutuminen leviäsi jaloista lanteille, vatsaan, rintaan, käsiin, kaulalle, poskille. Voiko iho parkkiintua puutumisesta, muuttua puuainekseksi, jolla ei ole muistia? Miksi seisoisinkaan jonkun toisen jaloilla? Varsinkaan jonkun, joka nostaa heristävää sormeaan kuin syyttäjä. Kosketus, kaipaus, kirpeys, ihon muistot, intohimot - vieläpä kielletyt intohimot! Hah, mikä hulluus minua vaivaa. Seison tässä ja nyt jalat hiekassa. Miekankärjet varpaissa. Ei, taas ajatukseni harhailevat metaforisesti. Päätän: kaikki mikä on konkretiaa on todellista. Muu on vain haituva tuulessa. "Sinä olet ihminen, muistatko. Sinä olet aava ja rannikko. Sinä olet jälkiä hangessa, värisevä haitukka pellolla."

Laulunsanat korvissani kumarrun alas rantahietikolle ja otan käteeni rannalle huuhtoutuneen simpukankuoren. Se on kaunis - sileä ja valkoinen kuin kesäyö. Tuuli ja sade ovat lakanneet, kuivaan poskiltani kyyneleet. Miten ihanaa onkaan, kun kyyneleet valuvat pitkän kuivan kauden jälkeen, elämän virrat vapautuvat. Sateen jälkeen aurinko paistaa kirkkaammin. Narrin naamion takana valuvat kyynelet. Vai onko naamio kyyneleiden edessä? Itku pitkästä ilosta, ilosta itkeä ja nauraa. Ilo ja suru, niin lähellä toisiaan, että itkettää. Vesi, vanhin voitehista, huuhtelee jalkojani ja sieluani.

Mutta onneksi osaan itkeä, näyttää tunteeni ja päästää pahan olon ulos. Eikö se ole rohkeutta? Enkö voi olla ylpeä siitä, että uskallan näyttää, milloin on paha olo - tai hyvä, voihan senkin itkeä ulos onnen kyyneleinä. Taito se on itkunkin taito! Miksi se pitäisi sisälle piilottaa. Minä siis itken suurta huutavaa itkua, joka hakkaa rintaa ja paisuttaa kasvot rumiksi. Vihdoinkin uskallan. Ei ole ketään sanomassa: "Ole hiljaa!" tai: "Turpa kiinni vai haluatko lisää?" Ei. Minä huudan ja raivoan ja huudan. Annan kaikkien maailman pahojen kosketusten ryöpytä sisältäni. Oksennan ne kadulle, vessanpönttöön, ruokapöytään, sänkyyn. Osansa saavat kaikki, jotka kehtaavat pyytää. Sillä minä en pyytänyt rumia kosketuksia, en kovia kosketuksia, en satuttavia kosketuksia. Ensin oli lupaus hyväilyistä, hellistä sivelyistä. Lopulta vain kipua, tuskaa, äänetöntä itkua, kätkettyjä mustelmia, taitavasti osuneita iskuja. Ne minä voin unohtaa, mutta iho ei.

Äkkiä tunnen jonkun koskettavan olkapäätäni. Käännyn ympäri ja näen sinun hymyilevät kasvosi. Katsot minua kummastuneesti, aivan kuin et tuntisi minua. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, silität hiuksiani ja katsot nyt minuun ymmärtävästi. ”Kiitos kun tulit luokseni”. Ojennan sinulle simpukankuoren, joka on muuttunut kylmästä lähes polttavan kuumaksi käsissäni. Olen mielestäni lämmin ja hellä ihminen. Käteni ei koskaan kohtaa toista kylmänä. Eipä siis ihme, että kaikki, minkä luovutan kädestäni eteenpäin, on lämmennyt. Toivottavasti vastaanottaja tuntee sen, saa siitä jonkin ajatuksen. Toivottavasti se on viesti.

Haituvaa ja unta, tuulta ja hiekkaa, aamuja, kirpeää kuulautta, muistoja ja kosketuksia. En enää tiedä, mikä on totta ja mikä on harhaa. Onko vieressäni joku, vai elänkö kangastusta? Jalkani ainakin ovat märät, ja hiekka on kosteaa. Kädessäni on simpukka, ja sydämessäni on kaipaus. Miksi kosketus on niin vahva? Miksi ihoni ei parkkiinnu? Jospa muistoni lentävät tuulen mukana, varastoituvat pilviin ja satavat lempeinä pisaroina jonnekin toisaalle. Minun iholleni niistä putoaa pari pisara. Juuri sen verran, kuin jaksan kantaa.

Takaisin sivun alkuun

Kuvat: kevätkuvat ja rantakuva © Jorma Saarinen;
kädet ja ihmishahmot © CuRec, ohjaustoiminnan
piirustus- ja maalauskurssin satoa