Oppimisvaikeudet ja suhdekäsitteet esiopetuksessa
Globaalin auttajan arvot ja moraali
Lasten kykykäsitykset koulussa
Suomalaisen vanhusten hoitotyön muotoutuminen 1930-luvulta 2000-luvulle
Tilansa tekijät: Tutkimus emännyydestä ja maatilasta naisen paikkana
Ihmisryhmä diskurssissa ja diskurssina

"Kaikki on enemmän kuin joka toinen": Oppimisvaikeudet ja suhdekäsitteet esiopetusiässä

Helena Heimo, väitös
Helsingin yliopisto 2/2003

Kielellisten taitojen merkitys korostuu tämän päivän koulussa. Kehityksellisiin oppimisvaikeuksiin liittyy usein muun muassa puutteellinen käsitteiden hallinta. Helena Heimon tutkimuksessa selvitettiin, miten esiopetusikäiset suomenkieliset lapset hallitsevat alkuopetuksen materiaalista poimittuja avaruudellisia, ajallisia ja määrällisiä suhdekäsitteitä, jos heillä on eri tyyppisiä oppimisvaikeuksia.

Ennen kouluikää tapahtuneen suhdekäsitteiden oppimisen ajatellaan heijastuvan kouluoppimiseen. Suhdekäsitteiden hallinnalla on merkitystä myös kommunikoinnissa. Siksi olisi tärkeä tunnistaa ja tukea ajoissa niitä lapsia, joilla on vaikeuksia käsitteiden omaksumisessa.

Tutkitut kuusikymmentä lasta jaettiin kolmeen suhdekäsitteiden hallinnan alaryhmään ja selvitettiin muun muassa perhetaustan ja varhaisen kehityksen piirteitä sekä lasten saamaa kuntoutusta eri alaryhmissä. Lisäksi seurattiin, kuinka lapset myöhemmin koulussa oppivat lukemisen, kirjoittamisen ja matematiikan perustaidot.

Tutkimus osoitti, että suhdekäsitteiden hallinta on kognitiosidonnainen taito, joka edellyttää erityisesti kielellisiä mutta myös ei-kielellisiä kykyjä. Jos lapsella on oppimisvaikeuksia, suhdekäsitteiden hallintakin on esiopetusiässä yleensä puutteellista ikätovereihin verrattuna. Tarkkaavuudella ja tunne-elämän tekijöillä sinällään ei näytä olevan suoraa merkitystä suhdekäsitteiden hallintaan, mutta suhdekäsitteiden omaksuminen voi hidastua ja vaikeutua, jos lapsella on yleisiä kognitiivisen kehityksen vaikeuksia, ongelmia kielellisissä perusvalmiuksissa tai hahmotuksen ja motoriikan vaikeuksia.

Kun suhdekäsitteiden omaksumista halutaan tukea, on tärkeää selvittää käsitekohtaisesti, mitä merkityssuhteita lapsi pystyy ymmärtämään ja millaista tukea hän tarvitsee. Suhdekäsitteiden opettamisen tulisi olla suunniteltua, käsitekohtaista ja systemaattisesti etenevää. Suhdekäsitteiden opettamisessa on tarkoituksenmukaista käyttää monimuotoisia keinoja, kokemuksellista ja toiminnallista oppimista kielellisten menetelmien lisäksi varsinkin silloin, jos lapsella on oppimisvaikeuksia. Suhdekäsitteitä kannattaa opettaa ja niiden puutteellinen hallinta ottaa huomioon vielä kouluiässäkin, jos lapsella on todettu oppimisvaikeuksia.

Kun lapsen pitäisi pystyä käyttämään kieltä uusien asioiden oppimisessa, lievätkin vaikeudet käsitteiden hallinnassa voivat aiheuttaa pulmia. Nykyisen, äännetietoisuutta korostavan lukemaan ja kirjoittamaan opettamisen rinnalla on tärkeää alusta asti opettaa lapset kiinnittämään huomiota myös merkityssisältöön. Suhdekäsitteiden hallinnan ongelmien tunnistaminen edellyttää systemaattista arvioimista. Vaikeuksia ei ole helppo tunnistaa arkivuorovaikutuksessa.

Suhdekäsitteiden opettamiseen lapsille, jotka eivät pysty omaksumaan tarvittavia käsitteitä arkitilanteissa, on tarpeen kiinnittää erityistä huomiota esimerkiksi puheterapeuttien, lastentarhanopettajien ja ala-asteen opettajien koulutuksessa.

Tekstin referoitu lähteestä
Lähde: Helsingin yliopiston väitös-sivut
Takaisin sivun alkuun

Globaalin auttajan arvot ja moraali

Tapio Leskinen, väitös
Helsingin yliopisto 2/2003

Tutkimus suomalaisten asennoitumisesta ja osallistumisesta vapaaehtoiseen kehitysyhteistyöhön. Väitöskirjassa tarkastellaan suomalaisten arvoja ja kehitysyhteistyöasenteita sekä osallistumista kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyötoimintaan ja keräyksiin. Arvoja ja asenteita pohditaan globalisoituvan maailman näkökulmasta, jossa kysymykset maailmanlaajuisesta vastuusta ja yhteistyöstä yli rajojen ovat tulleet entistä ajankohtaisemmiksi. Tutkimuksessa käsitellään erityisesti auttamisen ja omastaan antamisen haasteita lähellä ja kaukana.

Tutkimus antaa virikkeitä suomalaisen arvomaailman muutosten ja kehitysyhteistyöasenteiden samoin kuin järjestöjen kampanjoihin osallistumisen syiden pohditaan. Tutkimuksessa tarkasteltiin 15-74 -vuotiaiden suomalaisten arvoja, kehitysyhteistyöasenteita ja osallistumista järjestöjen kehitysyhteistyötoimintaan. Tutkimusaineisto koottiin postikyselyllä syksyllä 2000. Satunnaisesti valituista 1000 suomalaisesta 455 vastasi, joten vastausprosentiksi tuli 45.5 %.

Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytettiin arvoja, altruismia, vapaaehtoistyötä ja järjestötoimintaa, kehitysyhteistyötä sekä globalisaatiota ja globaalia kansalaisuutta koskevia näkökulmia ja teorioita. Tarkoituksena oli ongelmien kuvaamisen ohella selittää arvojen, asenteiden ja kehitysyhteistyötoiminnan välisiä vaikutusyhteyksiä. Neljän hypoteesin testaamisen lisäksi tutkittiin erityisesti Sokolowskin hyväntekeväisyyden mikrorakenneteoriaa, jonka mukaan hyväntekeväisyyteen osallistumisen syitä voivat olla sekä arvot ja asenteet että sosiaaliset siteet.

Suomalaisten arvomaailmasta löydettiin neljä perusarvojen ulottuvuutta: egoistisuus
altruistisuus
sovinnaisuus
yksilöllinen altruistisuus.

Kehitysyhteistyössä tärkeimpinä arvoina pidettiin
globaalia ihmisyyttä (keskeistä suvaitsevaisuus)
globaalia kumppanuutta (keskeistä kumppanuus ja avunsaajien itsenäisyys)
globaalia uskonnollisuutta (keskeistä uskonnolliset ja kristilliset arvot).

Kehitysyhteistyön keinoista tärkeimpinä pidettiin globaalin talouden muutoksia (kehitysmaille paremmat hinnat tuotteistaan) ja globaalin altruismin vahvistamista (Suomen on tingittävä eduistaan).

Suhtautumisessa maailmanlaajuiseen tilanteeseen erottui kolme globaalin orientoitumisen pääulottuvuutta:
globaali huolestuneisuus (rikkaiden ja köyhien maiden välillä vallitsee suuri epätasa-arvo)
globaali avoimuus (tunne siitä, että maailman kansat pitävät nykyisin enemmän yhteyttä keskenään)
globaali sulkeutuneisuus (kaukaiset ongelmat eivät ole meidän murheitamme).

Altruistisimmat vastaajat kannattavat selkeimmin maailmanlaajuista suvaitsevaisuutta, omastaan tinkimistä ja huomion kiinnittämistä rikkaiden ja köyhien maiden epätasa-arvoon samoin kuin valtion kehitysyhteistyömäärärahojen nostamista. Arvoiltaan altruistisimmat ovat myös lahjoittajina muita anteliaampia, ahkerampia ja säännöllisempiä. Iän ja osallistumisen myötä uskollisuus järjestöjen ajamille asioille kasvaa. Nuorena osallistuminen ennakoi myöhempää aktiivisuutta. Pitempiaikainen sitoutuminen voidaan ymmärtää sosiaaliseksi siteeksi, joka vaikuttaa tämän hetken toimintaan.

Myös yhteydet ulkomaalaisiin osoittautuivat myönteisiä kehitysyhteistyöasenteita tukeviksi sosiaalisiksi siteiksi. Arvojen, asenteiden ja kehitysyhteistyöhön osallistumisen perusteella vastaajat voitiin jakaa neljään globaalin vastuun kantamisen ryhmään:
1) kielteiset pienauttajat
2) myönteiset miniauttajat
3) myönteiset suurauttajat
4) globaalit altruistit.

Tärkeimpinä syinä kehitysyhteistyöjärjestöjen toimintaan osallistumiselle piti 48 % vastaajista auttamisen halua ja 39 % lähimmäisenrakkautta. Kaksi kolmasosaa vastaajista oli sitä mieltä, että köyhyyden omakohtainen näkeminen vakuuttaa auttamisen tarpeesta. Vapaaehtoisen kehitysyhteistyön kannatus perustuu paljolti kehitysyhteistyötä tekevien kansalaisjärjestöjen vetovoimaan, kannattajien myönteisiin perusarvoihin ja kykyyn pitää yllä sosiaalisia yhteyksiä sekä havaintoihin globaalista tilanteesta ja avun tarpeesta eri puolilla maailmaa. Kannatuksen laajuus ja kasvusuunta osoittavat, ettei Suomessa ole syytä puhua kehitysmaiden auttamiseen kohdistuvasta yleisestä avustusväsymyksestä.

Teksti referoitu lähteestä
Lähde: Helsingin yliopiston väitös-sivut
Takaisin sivun alkuun

Lasten kykykäsitykset koulussa

Kati Kasanen, väitös
Joensuun yliopisto

Käsitykset kyvyistä, niiden luonteesta ja kehittymisestä, sisältyvät koulun toimintatapoihin ja lähes kaikkeen koulusta käytävään keskusteluun. Koulun edustama ja käytännöissään toteuttama tulkinta kyvykkyydestä perustuu lahjakkuuden aatteeseen, joka on ytimeltään yksilöitä erotteleva: älykkyys on yksilöä kuvaava määrällinen, tiedollinen ja pysyvä ominaisuus. Lahjakkaita voi olla ainoastaan pieni osa ikäluokasta.

Kati Kasanen tarkastelee väitöskirjassaan koulun aloittamista kyvyn käsitteen omaksumisen kannalta. Erityisesti hän kiinnittää huomiota siihen, miten lapset koulunkäynnin kuluessa omaksuvat koulun kykykäsitykselle ominaisia erottelevia arviointiperusteita. Oletuksena on, että koulun edustama institutionaalinen älykkyyden malli siirtyy koulun rutiinien ja rakenteiden kautta lasten tulkinnoiksi omasta ja toisten kyvykkyydestä.

Tutkimuksessa kysytään, millaisia muutoksia tapahtuu lasten käyttämien kykyarviointien perusteissa, kun lapsi etenee esikoulusta neljännelle luokalle. Toiseksi kysytään, mitkä ovat kykykäsityksiä välittäviä koulun käytäntöjä, joihin lapsi osallistuu ensimmäisen kouluvuotensa aikana, ja miten kykyarviointien perusteiden omaksuminen tapahtuu.

Tutkimuksen aineisto liittyy Suomen Akatemian valtakunnalliseen 'Koulutuksen vaikuttavuus' -tutkimusohjelmaan. Ensiluokkalaisten kouluelämää ja arkisia koulun käytäntöjä seurattiin ensimmäisen syyslukukauden ajan. Lisäksi kehiteltiin haastattelumenetelmä, jonka perusteella tarkasteltiin kykyarviointien muutosta ensimmäisen kouluvuoden aikana ja kouluvuosien kuluessa.

Tulokset osoittavat, että koulun edustama käsitys kyvykkyydestä todella vaikuttaa oppilaiden kykykäsityksiin. Lasten tekemät toveriarvioinnit muuttuvat koulunkäynnin myötä jo muutaman koulunkäyntikuukauden tuloksena. Sosiaaliset perusteet korvautuvat koulun arviointiperusteilla, joita ovat vertailu sekä suorituksen hyvyys, nopeus ja virheettömyys.

Tuloksista ei voi suoraan tehdä päätelmiä siitä, miten oppilaiden itsearvioinnin perusteet muuttuvat. Toveriarvioinnit näyttävät kuitenkin jo ensimmäisten kouluvuosien aikana muodostavan kykykäsityksen rakentumisen kannalta tärkeän arvioinnin alueen, jonka puitteissa lapset voivat harjoitella koulumaista arviointia. Koulun käytännöistä tarkastelun kohteena olivat istumajärjestys ja koulukokeen tekemisen sekä itsearvioinnin opettaminen.

Tulokset osoittavat, että myös näissä käytännöissä ilmenee koululaitoksen ja kulttuurimme edustamaa tiedollisuutta ja erottelevuutta korostava kykykäsitys. Kyky on myös rutiineihin liittyvä asia, jonka voi nähdä kuuluvan osaksi koulun luontoa. Vaikka kyvyn määrittely ja oppilaiden arviointi ovatkin koulutusta koskevissa keskusteluissa kiistanalaisimpia aiheita, koulujärjestelmä näyttää kuitenkin toimivan jokapäiväisten käytäntöjensä kautta ilman suurempaa vastustusta.

Tutkimus vahvistaa tulkintaa, jonka mukaan koulun tehtävä yhtäältä oppilaiden kykyjen edistäjänä ja toisaalta kykyjen mukaisten erottelujen tekijänä muodostaa dilemman, joka ohjaa toimintaa koulussa. Tutkimus antaa myös virikkeitä oppilasarvioinnista käytävään keskusteluun.

Teksti referoitu lähteestä
Lähde: Joensuun yliopiston tutkimus-sivut
Takaisin sivun alkuun

Tavoitteet ja tosiasiallinen toiminta - Suomalaisen vanhusten hoitotyön muotoutuminen monitasotarkastelussa 1930-luvulta 2000-luvulle

Leena Paasivaara, väitös
Oulun yliopisto

Vanhuspolitiikka, sen toimeenpano ja toteuttaminen kunnissa on tänä päivänä jälleen syvällisessä murroksessa. Koko toimintaympäristö on nopeasti muuttumassa osin tarkoituksellisten ohjaustoimenpiteiden seurauksena, osin yhteiskunnan murroksen heijastumana. Kunnat ovat tältä osin käännekohdassa niin vanhustenpalvelujen kuin koko sosiaali- ja terveyssektorin tulevaisuuden kannalta.

Väitöskirjatutkimuksessa selvitettiin vanhusten hoitotyön ja hoidon muotoutumista ja siihen liittyviä tekijöitä vuosina 1930-2000. Historiallinen perspektiivi auttaa jäsentämään uusia ratkaisuja sekä avaa mahdollisuuden ymmärtää vallitsevaa toimintakulttuuria. Tutkimuksessa vanhusten hoitotyö ja hoito ei ole yksittäinen ilmiö, vaan se asetetaan laajempaan monitasotarkasteluun, osaksi vanhuspolitiikan, kunnallishallinnon, hoito-organisaation ja vanhusten hoitotyön toimintakulttuuria.

Tutkimuksessa läpikulkevana jännitteenä oli suhteuttaa vanhuspolitiikan tavoitteita vanhusten hoitotyön tosiasialliseen toimintaan. Tutkimusaineistona olivat valtakunnan viralliset dokumentit, kolmen erilaisen pohjoissuomalaisen kunnan (Oulu, Pudasjärvi ja Ruukki) ja niiden hoito-organisaatioiden viralliset dokumentit sekä hoitajien muistitieto.

Tutkimuksesta kävi ilmi, että julkista vanhusten hoitotyötä ja hoitoa on järjestetty eri aikoina erilaisiin vanhuspolitiikan arvoihin perustuen. Kunnallisen, hoito-organisaation ja vanhusten hoitotyön kehittämisessä on ollut tunnusomaista ulkoapäin ohjautuvien toimintamallien käyttö. Kunnallisia toimintamalleja rakennettaessa on vain vähän kiinnitetty huomiota paikallisen kulttuurin ja sen laajemman yhteiskunnan luonteeseen, jossa vanhustenhoito toiminta tapahtuu. Tämän päivän paikallisten ratkaisujen näkökulmasta on tärkeää analysoida kriittisesti vanhustenhoidon muutosten taustalla olevia tavoitteita, prosesseja ja seurauksia. Toimintakulttuuri voi kuljettaa mukanaan vanhakantaisia käsityksiä, rituaaleja ja toimintakäytäntöjä pitkään, vaikka viralliset tavoitteet ja toimintarakenteet olisivatkin jo muuttuneet.

Tutkimuksessa esitettyjen vanhuspolitiikan, kunnallishallinnon, hoito-organisaation ja vanhusten hoitotyön peruslinjojen ja niistä muodostuneiden kehitysvaiheiden avulla voidaan nähdä se millaisten periaatteitten ja tavoitteiden varassa vanhusten hoitotyötä ja hoitoa on rakennettu ja mihin sillä on eri aikoina tähdätty. Huomionarvoista on, tämänkaltainen monitasoinen tutkimusasetelma antaa välineen tarkastella vanhusten hoitoa ja hoitotyötä laajojen kehitysvaiheiden lisäksi myös yksilö- ja tilannekohtaisesti.

Tutkimuksessa kytketään yleinen vanhuspolitiikka mittakaavaltaan pieniin käytännön hoitotyön tasolla tapahtuviin ilmiöihin. Vanhuspolitiikan tavoitteet heijastuivat viiveellä vanhusten hoitotyön tosiasialliseen toimintaan ja siellä oleellista oli hoitajan toiminta ja hänen näkemyksenä vanhuudesta ja vanhuksesta.

Referoitu lähteestä
Lähde: Oulun yliopiston väitös-sivut
Takaisin sivun alkuun

Tilansa tekijät
Tutkimus emännyydestä ja maatilasta naisen paikkana

Maarit Sireni, väitös
Joensuun yliopisto, 11/2002

Maatilan emännyys merkitsee nykyisin eri asioita kuin ennen. Emännän ei tarvitse leipoa ruisleipää tai laittaa omaa kasvimaata, mikäli nämä toimet eivät kiinnosta. Häneltä ei myöskään edellytetä omistautumista kodille ja perheelle. Muuttuneista odotuksista huolimatta naiset valitsevat tavallisesti perinteisen emännän roolin, johon kuuluu vastuu kotitalous- ja karjataloustöistä.

Maarit Sireni analysoi väitöstutkimuksessaan emännyyden nykyisiä sisältöjä ja merkityksiä suomalaisella maaseudulla sekä tarkastelee maatilaa naisen kokemana paikkana. Yhteiskuntamaantieteen alaan kuuluvan tutkimuksen ydinkysymys koskee sitä, missä määrin käsitykset emännyydestä selittävät naisten tulkintoja tilasta.

Tutkimuksen teoreettisena perustana ovat maaseutumaantiede ja feministinen maantiede. Empiiriset analyysit käsittelevät emäntien tehtäviä ja asemaa sekä niihin vaikuttavia tekijöitä. Erityistä huomiota kiinnitetään niihin sukupuolisidonnaisiin käytäntöihin, jotka vaikuttavat siihen, että naiset ovat maatiloilla yleensä ulkopuolelta muuttaneen puolison asemassa. Tutkimuksessa käytetään sekä määrällisiä että laadullisia menetelmiä analysoitaessa aineistoja, jotka on hankittu puolistrukturoitujen haastattelujen, teemahaastattelujen ja kyselyn avulla. Tutkimuskohteet ovat Itä-Suomesta ja Päijät-Hämeestä.

Havaintojen mukaan naisten asema maatilalla on vahva ja he kokevat olevansa tasa-arvoisia miestensä kanssa. Naiset määrittelevät aktiivisesti oman tapansa olla emäntä, eikä suomalaisella emännyydellä siten ole yhtä sisältöä. Siihen kuuluu kuitenkin keskeisesti perheenemännyys. Perheelliset naiset pitävät mahdollisuutta keskittyä kodin hoitoon ammattinsa parhaana puolena ja kokevat tämän elämisen mallin omaksi valinnakseen. Perheettömälle naiselle maanviljelijän työ ei sen sijaan tarjoa samoja etuja. Tytöt eivät koe viljelijäksi ryhtymistä mahdollisena teini-iässä, jolloin ratkaisut sukupolvenvaihdoksista yleensä tehdään.

Maatilalle muuttaneina tulokkaina naiset kokevat maatilan eri tavalla kuin kotitilallaan jatkaneet miehet. He eivät täysin jaa miesten kotitilaansa liittämiä talonpoikaisia tunteita ja merkityksiä. Myös ulkopuolelta tulleiden naisten kokemukset maaseudusta poikkeavat siihen tavallisesti liitetyistä käsityksistä yhteisöllisenä ja sosiaalisena elinympäristönä.

Referoitu lähteestä
Lähde: Joensuun yliopiston tutkimus-sivut
Takaisin sivun alkuun

Ihmisryhmä diskurssissa ja diskurssina

Pekka Pälli, väitös
Tampereen yliopisto, 3/2003

Väitöskirjassa tarkastellaan niitä suomen kielen käyttöön liittyviä keinoja, jotka mahdollistavat tulkintoja yksilöstä joko omana yksilönään tai jonkin ryhmän jäsenenä. Tähän liittyen kirjassa tarkastellaan myös keinoja, joilla ylipäätään ihmisryhmä ja sen mahdollinen yhteenkuuluvuus voidaan tuottaa. Tutkimus edustaa kielentutkimuksellisesti merkityksen tutkimusta, jossa yhdistyy sekä kielellisen merkityksen tutkimus että kielenkäytön tutkimus.

Tutkimuksen tulokset tukevat sellaista ajattelua, että sosiaalista ryhmää - ryhmään kuuluvuutta, siitä irtisanoutumista, ryhmän yhteenkuuluvuutta, joidenkin ryhmien "toiseutta" jne. - nimenomaan käytetään. Tämä tarkoittaa sitä, että ryhmiä ja ryhmän erilaisia merkitysulottuvuuksia muotoillaan kielenkäyttötilanteissa ja erilaisiin käyttötarkoituksiin. Tällainen muotoiltavuus ja joustavuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei sellaista sosiaalipsykologista ilmiötä kuin ryhmä olisi. Päinvastoin, ryhmän diskurssissa olo viestii siitä, että sillä on sosiaalipsykologisia merkitysulottuvuuksia. Tämä näkyy jo tutkimuksessa tarkasteltujen kielellisten seikkojen merkitysrakenteessa.

Tilanteisesti ja muuntuvasti samoilla kielen keinoilla voidaan toki viitata erilaisiin ryhmiin ja ryhmäominaisuuksiin, mutta voidaan havaita, että kielellisiin aineksiin on latautunut merkityksiä, jotka helposti aktivoivat juuri tietynlaisia ryhmään kuulumisen tai kuulumattomuuden ulottuvuuksia.

Tutkimus antaa suuntaviivoja toistaiseksi melko vähäisessä määrin kielentutkimuksessa tehdylle diskurssianalyyttiselle tutkimukselle. Tutkimuksessa yhdistetään uudella tavalla sosiaalisen ilmiön analyysi ja sen kulttuurinen selittäminen sekä kielen analyysi. Yleisemmän diskurssianalyyttisen tutkimuksen kannalta tutkimus tuo uutta valoa siihen, miten lingvististä analyysia voidaan yhdistää sosiaalis-yhteiskunnallisten ilmiöiden tulkintaan. Tutkimuksen aineistona on käytetty lehtien mielipidekirjoituksia sekä erilaisiin tarkoituksiin tehtyjä puhekielisiä haastatteluja.

Referoitu lähteestä
Lähde: Tampereen yliopiston väitös-sivut

Takaisin sivun alkuun