Sari Jaakola: Ismituokio - runoja ja tunnelmia ismien keinoin
Teija Kiviniemi: Novelli "Eivät sen semmoset pistä!"
Tarja Kutvonen: Äidin elämänkulkua -runokokoelma
Arja Anttila: Runoja

Ismituokio - runoja ja tunnelmia erilaisten ismien keinoin
Sari Jaakola

Symbolismi

Symbolismille tyypillistä::
vertauskuvat
romantiikka
sointuvat sanat
kauniit runokuvat
arjen pakoa

Impressionismi

kuumassa
keskipäivän äänettömyydessä.
yksinäisyydessä.
omassa itsessäni.

ympärillä untuvankeveät aallot
lempe tuulen raikkaus.

minä uneksin...

Impressionismille tyypillistä::
hetken vangitseminen
tunnelman luominen
maiseman yksityskohdat
värit
aistimukset
tuokiokuvat

Sinua katselen
lempeä hymy huulillasi,
rusoposket hehkuen.
Unenmaassa kuljet.

On talo hiljainen ja
sinua katselen.
Lapseni -
nuku unta rauhaisaa.

Ekspressionimi

Ekspressionismille tyypillistä:
- tunnekokemuksen ilmaiseminen
- sielun maisemat
- elämänhalu
- vitalismi
- eksoottiset aiheet
- esim. sydän, veri, tuli -symbolit

Minä elän ja nautin
sydämeni täynnä voimaa
auringon hehkuvaa
punaista voimaa.

minä elän ja nautin
kaikista näistä ihanista vuosista,
kuukausista, päivistä, tunneista.

minä elän ja nautin niin että
veri kuohuu ja kohisee suonissani.

enkä muuten voisikaan

poski painuu karheaa
villapaitaa vasten
tiukasti ja tuskaisesti

niin suuri oli tuo
tunne sydämessä

pystyisikö
uskaltaisiko
sitä todeksi uskomaan.

Futurismi

Futurismille tyypillistä::
usko uuteen aikaan
tulevaisuuden palvonta
kaupunkiympäristö
koneromantiikka
kieli proosallista
kuvarunot

Dadaismi

HELLO BELLO
SING JA SONG
SIISTI JUTTU
MUTTA SUTTU
TSÄKÄ DÄKÄ
VOIHAN RÄKÄ
MIKÄ TÄS ON MÄTÄ
KUN EI SUJU
NIIN EI SITTEN
EI EI EI

Dadaismille tyypillistä::
elämä idioottimaista
kaikki turhaa
sattumanvarainen ilmaisutapa
logiikan rikkominen
huomion herättäminen
ärsyttäminen
kaiken sattumanvaraisuus

Surrealismi

Surrealismille
tyypillistä:
unet
ihmeet
tajunnan virta
sanat kasaksi
sattumanvaraisuus
järjettömyys

Imagismi

Imagismille tyypillistä:
runon kielen vaaliminen
runokuvien puhtaus
arkitodellisuus
suoruus
selkeys
tavallinen pieni ihminen

On jälleen perjantai,
kuinka se voikaan olla taas perjantai.
Ja sehän perheessämme tarkoittaa sitä että
karkkipäivä koittanut on.

(Minä huokaan!!)

Jo aamulla varhain se pohdinta alkaa:
Pandaa, Fazeria vai Leafia?

"Äiti, mä haluun mukaan,
sä et kuitenkaan osaa ostaa hyvii karkkei!"

"Äiti, älä otakaan sitä Pandaa.
Otankin Candylandin irtsareita,
mutta ei niitä kamalia keltaisia."

Pikku varmistussoitto vielä karkkihyllyn reunalta kotiin:
Kaikki kunnossa?
Vai vaihdettaisko vielä Cloettaan?

Jännityksen vallassa ajo kotiin.
Miten valinnat ovat onnistuneet?

"Hei sisko vaihdatko tän,
kun mä en tykkää?
Sä tykkäät enemmän!"

Hikeä otsalta pyyhin, kun viikon tärkeimmät kaupat on
tehty ja...

... jään odottamaan perjantaita seuraavaa.

Runot: Sari Jaakola © Sari Jaakola

Takaisin sivun alkuun

Novelli: Eivät sen semmoiset pistä!
Teija Kiviniemi

Ida oli jälleen ylittänyt rajansa. Tällä kertaa ne olivat maalliset rajat, henkiset voimavarat olivat kohdallaan - ne eivät olleet synkistelleet koko päivänä. Idan maalliset rajat kulkivat pihapiirin reunoilla: Pohjoisessa vastaan tuli ”Pihi-Martan” tienhaara, idässä (talon takana) oli maantie, lännessä olivat pellon reunat ja etelässä Ojalanperän tienristeys. Ida oli ylittänyt rajan nyt etelästä, loppukesästä heinäkuun viimeisillä viikoilla varhain aamupäivällä, kassissaan kaksi ruisleipää voilla ja sokerilla. ”Ruisleivän päälle oli ihana sirotella ohuesti sokeria, mutta se oli tehtävä salaa, se oli nimittäin kiellettyä”, tuumaili hän kulkiessaan.

Raja oli tällä kertaa ylitetty etelässä. Se oli ehkä riskaabeli teko, jos vaarallisuuteen ja lukuisiin kieltoihin korreloidaan tottelevaisuutta. Etelään ei saanut mennä, koska sillä oli Tervanen! Vanhan tervatehtaan (Oulun tervaporvareiden aikainen) mukaan nimensä saanut suojärvi. Loistava paikka, etenkin keväisin, kun lumet sulivat, joutsenet saapuivat ja syksyisin, kun kurjet muuttivat ja kaikki on niin punaista ja oranssia. Tervanen ei ollut läheskään niin jännittävä tai niin vaarallinen keskellä kesää. Varsinkin, kun oli ollut kuivaa, lähes sateetonta. Vesi ei litissyt saappaissa, linnut eivät olleet kiihkeimmillään, rupisammakotkin olivat piileskelleet koko aamupäivän mättäitten suojissa.

Kaikki olivat nukkuneet, paitsi paarmat ja hyttyset, joille Ida oli ääriallerginen. Tyhmä vitsaus! ”Joka kesä näytti paiseruttolaiselta ja pyörtyy, jos ampiainen pistää”, Ida puuskahti. Hän oli oppinut, etteivät paarmat, ampiaiset ja sen semmoiset pistä, jos on vain rauhassa. Mutta toisin oli hyttysten kanssa, ne söivät aina ja suolla niitä oli paljon. Ida oli tottunut soturi hyttysiä vastaan. ”Hyttysten puremiin tepsii se, että rääpäisee puremapaiseeseen pienen reiän, sitten kaataa isän Kanverdin tippoja pumpuliin ja sivelee niillä revittyjä kohteita. Vähän se alkuun kirvelee.” Ja se, vaikka serkkupojat haukkuivat rupikonnaksi, ei häntä liikuttanut. Ei hän niiden kanssa olisi edes halunnutkaan leikkiä saati sitten pussata!

Paras kaveri oli isoveli, josta kouluun lähdön jälkeen oli tullut kai liiankin iso. Niin, Idakin olisi mentävä syksyllä kouluun. ”Kait se on ihan kivaa, vaikka koskaan en ole leikkinyt tyttöjen kanssa,” mietiskeli Ida siristäen silmiään auringolle: ”Lukeakin osaan, ainakin KAN-SAN UU-TI-SET.” Tytöt olivat Idasta pelottavia: ”Serkkutytöt olivat varsin pelottavia. Onneksi ne eivät kaikki olleet samassa koulussa.”

Viime viikolla serkkuneidit olivat sanoneet häntä todella paskiaiseksi. No, ei ihan syyttä - Ida oli vahingossa tippunut ulkovessan reiästä lantalaarin. Oli mennyt yksi arvio pieleen ja oli tullut tehtyä liian remakka hyppy. Se oli ollut silkka vahinko. Ida kyllä tajusi, että tilanne oli ollut todella vaarallinen – hän olisi voinut hukkua. ”Mutta enhän minä hukkunut, otin laitalankusta kiinni ja hivuttauduin kivijalalle ja kuivalle maalle,” mietiskeli hän ylpeänä ketteryyttään.

Tilanne oli säikäyttänyt sen verran, että Ida oli piileskellyt tuntikausia navetan takana. Lantaa oli yltäpäältä: saappaat täynnä, shortsit ja niiden taskut, vähän sitä oli mennyt poninhäntään, mutta olkapäät olivat puhtaat. Kakka oli kuivunut kaikessa rauhassa ihoon ja vaatteisiin kiinni. Lopulta Idan oli ollut pakko näyttäytyä – siitä oli syntynyt kamala möykkä, johon koko perhe ja suku oli osallistunut! ” Äiti oli huutanut, että saa jonain päivänä vielä sydänkohtauksen Idan touhujen takia, veljet ja serkut olivat nauraneet. Isosisko sentään pesi puhtaaksi, ilman minkäänlaisia moitteitta,” Ida muisteli.

Hänen oli ollut turha selittää, että se oli ollut vahinko, että hyppy oli jäänyt liian lyhyeksi. Hän oli niellyt suolaisia kyyneleitä, mutta kaikkein eniten häntä harmittivat froteiset kirkkaan vihreät lempishortsit, jotka heitettiin padan pesään. Tapahtumasta oli viikko ja se harmitti Idaa suunnattomasti. Se oli syönyt valtavasti hänen uskottavuuttaan.

Raja oli ylitetty tänään aamupäivällä, kelloa ei ollut ja Ida toivoi ettei se ollut paljoa. Yleensä kukaan ei huomannut hänen poissaoloaan, luulivat hänen leikkivän kuurupiiloa tai mököttävän jostain pienestä mitättömästä jutusta heiniin piiloutuneena. Toisinaan he huusivat: ”Tuu pois sieltä raparperin takaa, sut on jo huomattu!” ”Pöllöt! Eivät vaivautuneet tarkistamaan, että siellä oli vain tyhjä t-paita ja hölmöt hollannikkaat”, tuhahti Ida itsekseen lähestyessään kotipihaa lännestä.

Pihalla näytti olevan liikettä, ei auttanut muu kuin alkaa ryömimään kohti kotia niin kuin Otto-setä silloin aikoinaan siellä sodassa! Otto-setä oli reippaassa humalassa opettanut idalle ryömimistä juhannusaaton aamuna. He olivat ryömineet ja nauraneet. "Kenessäkään muussa ihmisessä ei ole niitä niin paljon kuin Otto-sedässä - hänessä on mahdottoman paljon niitä rakkausmolekyylejä", tiesi Ida ja oli täysin varma asiastaan.

Teija Kiviniemi

Takaisin sivun alkuun