Paperin ja valon yhdistämät
Kun Feeniks-lintu paperimassasta syntyi...
Paperi on POP!
Puoliksi valmis
Paperin tarina - historiaa ja tietoa
Paperi saa siivet

 

Paperin ja valon yhdistämät

Paperi- ja pahvityö III (2ov) opintojakson tavoitteena oli syventää opiskelijan tietämystä paperi- ja pahvityössä käytettävissä olevista materiaaleista, työtavoista ja -välineistä. Opiskelijan tuli soveltaa aiemmilla opintojaksoillaan oppimiaan tietoja tuotteissa ja ohjaamisessa.

Opintojakson sisältönä oli kolmiulotteisen tai tasomaisen paperituotteen valmistus. Paperi ja valo -teemaa lähestyttiin paperitaidemuodon tai paperi- ja pahvityön ohjaamisen näkökulmasta.

 

Kuva: Kotona. Kirsi Valjakka. 2002.

Paperityöt syntyivät pääasiassa Tervakosken Lumppulinnassa. Ohjaajana toimi Raisa Mesilaakso. Lumppulinnassa paperit ja paperimassat valmistettiin lumpusta. Joissakin massoissa oli lisäksi esimerkiksi sisalkuitua. Töiden runkojen materiaaleina käytettiin metallilankaa, kanaverkkoa, oksia, muoviputkea, sisallankaa.

Kaikkien näyttelyn töiden valmistus lähti liikkeelle tuotteen mallin, rakenteen ja värien suunnittelusta. Tämän jälkeen jokainen opiskelija valmisti itse tarvitsemansa paperimassan ja työsti paperin haluamaansa muotoon, joko kastamalla valaisimen runkoa paperimassaan, roiskimalla paperimassaa rungon päälle tai nostamalla paperiarkkeja viiralla.

Näyttelyn rakentaminen, suunnitteleminen ja esineiden näytteille pano oli itsessään oppimiskokemus joka antoi oman lisänsä opintojakson kokonaisuuteen. Opintojaksolla syntyneet esteettiset ja toimivat työt haluttiin tuoda kaikkien nähtäväksi. Töiden toivotaan antavan virikkeitä myös muille käsityön ystäville ja rohkeutta tutustua paperin mahdollisuuksiin.

Kuva oik.: Hallayön jälkeen. Kirsi Valjakka. 2002.

 

Paperi Valo -näyttelyssä 7.3 - 21.3.2002 oli esillä Hämeen ammattikorkeakoulun ohjaustoiminnan 3. vuosikurssin opiskelijoiden Paperi- ja pahvityö III opintojaksolla syntyneitä töitä: valaisimia, ikkunatöitä ja valoveistoksia.

 

 

Kuvat: Mari Lohvansuu-Kumpulaisen työt Pilke (yllä) ja Tuike (vasemmalla). Katja Kokon työ Aalto (oikealla).

Näyttely oli esillä Wetterhoff- myymälän yhteydessä sijaitsevaan näyttelytilassa. Näytteillä oli seuraavien opiskelijoiden töitä Milla Hietanen, Leena Järvinen, Katja Kokko, Kirsi Laakko, Mari Lohvansuu-Kumpulainen, Anna Märijärvi, Outi Nikkanen, Niina Salonen ja Kirsi Valjakka. Jos haluat kysyä töistä ja töiden kuvista, opiskelijoihin voi ottaa yhteyttä sähköpostitse etunimi.sukunimi@wetterhoff.hamk.fi

Kuvat:
Aurinko. Kirsi Laakko. (vasemmalla)
Kevään herääminen. Outi Nikkanen. (oikealla)

 

 

 

 

Näyttelyn töiden ja paperimallien materiaaleja: Lumppupaperi, monistesilppu, sellulevy,
kanamunakenno, sanomalehtisilppu, kaavapaperi tekstiiliväri, temperamaali, petsi, kuivakukka,
kehäkukka, auringonkukka, sahanpuru, höyhenet,
olki, hamppuköysi, jäkälä, tuohi, kahvi , tilli, korianteri pippuri, yrtit.

 

 

 

 

Kuva: Muu. Niina Salonen. 2002.

 

 

 

Teksti: Kirsi Laakko
Kuvat: © Kirsi Valjakka, Kirsi Laakko, Mari Lohvansuu-Kumpulainen, Outi Nikkanen, Katja Kokko, Niina Salonen. Julkaistu tekijöiden luvalla.

Sivun alkuun

 

 

Ohjaustoiminnan projekti:
KUN FEENIKS-LINTU PAPERIMASSASTA SYNTYI…

Ohjaustoiminnan koulutusohjelmaan kuuluvien projektiopintojen yhteydessä minä, Lotta Hakkarainen, sekä luokkatoverini Sanna Broman ja Piritta Majamäki saimme tehtäväksi suunnitella ja toteuttaa askartelu- ja käsityötunteja hämeenlinnalaisen Nummen koulun neljäsluokkalaisille.

Projekti lähti käyntiin marraskuussa 2002, kun toteutimme asiakastarpeiden arvioinnin luokan oppilaille kyselylomakkeen muodossa. Näin saimme kartoitettua heidän harrastuksiaan, mielenkiinnon kohteita ja kiinnostusta erilaisiin materiaalivaihtoehtoihin. Vastausten perusteella suunnittelimme kolmen askartelutuokion (á 1,5 h) kokonaisuuden, jonka aiheena oli paperimassatyöt.

Tarunhohtoa inspiraation lähteenä

Tuntien punaiseksi langaksi ja inspiraation lähteeksi karsiutui Feeniks, Kreikan mytologiasta tuttu lintu, joka tarun mukaan elää ikuisesti, mutta aina sata vuotta kerrallaan. Taru kertoo kuinka Feeniks ennen kuolemaansa rakentaa itselleen rovion, munii kultaisen munan ja polttaa itsensä liekeissä. Kultamuna halkeaa tulessa ja uusi, sateenkaaren väreistä hohtava Feeniks-lintu nousee tuhkasta taivaalle päästäen kurkustaan aavemaisen kiljahduksen…

Aina ennen askarteluvaihetta Feeniks-teemaa käsiteltiin jokaisella tunnilla milloin mielikuvamatkan, runon tai liikunnallisen leikin muodossa. Aihe tuntui kiehtovan oppilaita ja oli mainio mielikuvituksen lähde. Erityisesti mielikuvamatka Feeniks-linnun syntysijoille toi oppilaille värikkäitä ja yksilöllisiä mielikuvia.

Uusia toimintamuotoja

Halusimme tarjota neljäsluokkalaisille askartelu- ja muita toimintamuotoja, joita ei koulussa useinkaan käytetä. Toisin sanoen tuokiomme olivat heille tervetullutta vaihtelua koulupäivään.

Mielestäni koulujen opintosuunnitelmien olisi hyvä sisältää jokaiselle päivälle jokin pieni yhteistoiminnallinen hetki, joka laittaa veren kiertämään ja piristää oppilaiden koulupäivää. Varmasti peruskoulujen aikatauluissa olisi varaa joustaa viisi minuuttia sellaiselle toiminnalle, jonka ansiosta oppilaan vireystaso ja motivaatio pysyisi korkealla läpi koulupäivän.

Neljäsluokkalaiset ovat iässä, jossa kuuluu leikkiä ja tehdä asioita konkreettisella tasolla. Lapsen kannustaminen harrastuksessa tai asiassa, josta hän on innostunut, on ensiarvoisen tärkeää. Tunnin alussa ennen ohjeistuksia ja ajattelutyötä kulutimme liikoja energioita ryhmätoiminnallisilla osuuksilla, joissa keksittiin hauskoja lintunimiä sekä leikittiin ja jumpattiin henkisestikin.

Paperia, massaa ja haasteita

Työn tarkoituksena oli osoittaa oppilaille, että paperista tehtävät työt voivat olla jotain muutakin kuin piirustuksia tai leikkaamista ja liimaamista. Teeman mukaisesti aiheena oli tehdä omanlainen Feeniks-lintu paperimassatyönä. Linnun runko tehtiin rutistamalla sanomalehtiä kasaan. Apuna sai käyttää maalarinteippiä ja rautalankaa. Etenkin siipiin ja pyrstöihin rautalangasta sai hyvän tukirakenteen. Runko päällystettiin paperimassalla, joka tehtiin ekovillasta ja tapettiliisteristä. Annoimme lapsille melko vapaat kädet toteuttaa oma lintu tarjolla olevista materiaaleista. Lopuksi oppilaat maalasivat lintunsa sen värisiksi, kuin Feeniks-linnun olivat itse kuvitelleet.

Vaikeuksiltakaan ei vältytty. Rungon tekemisessä monet huomasivat maalarinteipin tukevoittavan sitä ja päällystivät sen kokonaan teipillä. Kun oli aika laittaa massa, se ei pysynytkään teipin liukkaalla pinnalla, vaan tippui sitä mukaa pois kun sitä lisäsi. Ongelmasta päästiin päällystämällä työ ensin liisterin avulla sanomalehtisuikaleilla, minkä jälkeen paperimassa tarttui hyvin.

"Tulkaa toistekin!"

Vaikka verbaalisella tasolla ei mielikuvitus ehkä neljäsluokkalaisilla vielä kukikaan, ei voi muuta sanoa kuin että onpahan kivaa palautetta…

Teksti: Lotta Hakkarainen
Kuvat: © Sanna Broman ja Lotta Hakkarainen

Sivun alkuun

 

 

PAPERI ON POP!

Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvun alun pula-aikojen paperikengistä on hieman matkaa aikamme paperidesign-tuotteisiin. Paperista on tullut erittäin salonkikelpoinen 70-luvun etnoihailun, 80-luvun vihreän aallon ja milleniumin taitteen luonnonkarhean minimalistisen sisustusboomin tuloksena.

Tekstiilitaiteilija Ritva Puotila keksi 80-luvulla kehrätä ekologisesti tuotetusta paperista narua ja kutoa siitä mattoja. Myöhemmin Puotilan luotsaama Woodnotes alkoi tehdä paperista myös laukkuja ja huonekaluja. Syksyllä 2002 näimme Design Partnersin näyttelyssä graafikon suunnittelemia valaisimia, jotka oli valmistettu ruskeasta voimapaperista ja rei'itetty.
Helmikuisen Voima-lehden sarjakuva ottaa kantaa keskusteluun, jossa sanomalehden ja sähköisen median funktionaalisuutta vertaillaan toisiinsa. Paperi voittaa 'battlen', koska tietokoneella ei voi tappaa kärpäsiä eikä torikauppias saa siihen kalaa kääräistyä. Puhumattakaan siitä, miten helposti paperi muuntuu takaisin massaksi ja edelleen taide- ja käyttöesineiksi.

Paperi on monipuolinen. Paperi on ekologinen, edullinen, pöllyämätön ja terveellinen mm. sähköstaattisilta ominaisuuksiltaan. Käsityön tekijälle on kaupan kymmeniä erilaisia paperilajeja ja -jalosteita, jollei itse halua ryhtyä paperimaakariksi.

Paperin ylistystä Yrjö Edelmannin tapaan (öljy kanvaasille, 2003).


CuRec bongasi Helsingin Vanhan Kirkon Puiston laidalla sijaitsevasta Galleria Brondasta näyttelyn, joka esittää viehättävästi yhtä paperin käyttömuotoa. Karvantarkasti maalatut, ryppyisiä paketteja esittävät teokset hämmästyttävät niin, että tekisi mieli raaputtaa kääreen teippiä auki. Suomalaissyntyinen Yrjö Edelmann hallitsee täydellisesti trompe d'oeil-tekniikan.
Monet ehkä muistavat Edelmannin kymmenen vuoden takaisesta Absolut-vodka-mainoksesta, jossa taiteilija oli käärinyt pullon paperiin. Maalaukset ovat esillä Annankatu 16:ssa 23.3. asti.

Teksti ja kuva: Pirjetta Kesseli

Sivun alkuun

 

 

Puoliksi valmis

Kun kurssi-infossa pyydetään tuomaan ensimmäiselle tunnille huonot sakset, tyhjä juomatölkki, kaikenlaista tulen kestävää kivaa materiaalia, katiskaverkkoa ja lasihelmiä alkaa ainakin minun aivoni oksistoissa vilistää erinäisiä ajatuksia siitä, mitä tuleman pitää.

Puolivalmiste-kurssin tarkoitus oli yksinkertaisuudessaan käyttää ja yhdistellä luovasti tarjolla olevia puolivalmistetuotteita kierrätysmateriaaleihin. Tavoitteena oli ideoida alan lähteitä hyödyntäen askarteluaihe, joka toisena tavoitteena tuli ohjata ja toteuttaa yhdessä ryhmän kanssa. Askarteluaiheen tuli olla esteettinen, sisältää jotakin uutta ja oivaltavaa sekä siinä tuli yhdistyä luovasti ja ennakkoluulottomasti erilaisia materiaaleja ja puolivalmisteita. Puolivalmiste on nimensä mukaisesti enemmän kuin raaka-aine.

Puolivalmisteista on paljon apua askartelussa, mutta joskus luovemmat ratkaisut löytyvät lähempää, omasta kaapista tai pihamaalta. Uusiokäyttöön taipuivat tällä kertaa juomatölkit sekä lasi- ja metallipurkit tuikku- ja kynttilälyhdyiksi. Toisena haasteena kurssilla tutustuttiin mobile-taiteeseen kurssin materiaaliperiaatteita noudattaen. Kurssin taidonnäytteitä voit ihastella galleriassamme.

Kurssin opettaja Leena Ruoppa halusi korostaa, että myös puolivalmiste-askartelun -kurssilla on mahdollista nostaa esiin kestävän kehityksen näkökulma. ”On helppoa ostaa kaupasta valmiit tarvikkeet, mutta tämän kurssin tavoite onkin etsiä vaihtoehtoja”, Leena kertoo ja jatkaa: ”Materiaalia on olemassa paljon ja alan ammattilaisen haasteena olisikin miettiä mitä materiaaleista voitaisiin käyttää uudestaan.” Tuotesuunnittelun lähtökohtana kun tulisi aina ensisijaisesti estää jätettä syntymästä, toissijaisesti hyödyntää se.

Teksti: Alma Korhonen

Sivun alkuun

 

 

Paperin tarinaa
Ennen paperia
Paperin synty
Paperinvalmistus
Silkkitietä länteen
Paperinvalmistus Euroopassa
Lopuksi takaisin itään
Artikkelin lähteet

Ennen paperia

Paperin historiaa voidaan tarkastella hyvin monesta näkökulmasta: paperi on olennainen ja monesti anonyymi osa länsimaisen kulttuurimme kehitystä. Materiaalina paperi on vaikuttanut suoraan kirjoitus- ja lukutaidon kehitykseen, sekä painotaidon syntymiseen. Paperin valmistamisen kehityskaari voidaan myös esittää pelkistetyn teknisenä kuvauksena. Yksi tapa jaotella ihmisen kehityshistoriaa on jakaa se karkeasti kolmeen osaan, joista jokainen on vaatinut kehittyäkseen vuosituhansia: puhetaito – piirustus- ja kirjoitustaito – painotaito. Kaksi viimeksi mainittua on kiinnostavia siksi, että paperin syntyyn ja kehitykseen ovat vaikuttaneet yhteisöjen ja myöhemmin yhteiskunnan monimutkaistuvat tarpeet tallentaa ja välittää tietoa. (Putkonen 1997, 7.)

Piirustus- ja kirjoitustaidon alkuhämäristä palaamme ihmisen kehityshistorian vaiheeseen, jolloin suullisesti välitetyn tiedon tueksi ryhdyttiin tuottamaan kuvia ja symboleja. Ihmisen älyllinen toimeliaisuus nousi huomattavasti korkeammalle kuin mihin pelkästään puhetaitoa vaalimalla oli päästy. Kömpelökin esineiden ja eläinmaailman kuvaus sekä alkuasteella olevien kirjainmerkkien piirustaminen vaativat tavattomasti kekseliäisyyttä ja apuvälineitä, jotka olivat tuntemattomia suullisen viestinnän aikakaudelle.

Kommunikaation kehittyessä ongelmaksi nousi, kuinka piirrokset ja kirjoitukset saataisiin säilytetyksi ja välitetyiksi edelleen. Informaation tallentaminen edellyttää objektin, johon informaatio voidaan tallentaa: kirjoitus tulee kirjoitetuksi vasta kun se on siirretty jollekin kirjoituspohjalle. Aikojen saatossa, lähes 20 000 vuoden aikana, kaikkia kuviteltavissa olevia materiaaleja on käytetty tähän tarkoitukseen: kiveä, puuta, metallia, nahkaa, lehtiä, luita, kotilon kuoria, savea, vahaa, silkkiä, kangasta, paperia. Tämän luettelon voi suoraan jakaa kahteen luokkaan: katoaviin ja säilyviin. Tässä yhteydessä törmäämme ongelmaan, ihmisen kehityshistorian leimaa-antava piirre on se, että ihminen on kaikkina aikakausina mieltynyt käyttämään katoavia materiaaleja kiven ja muun säilyvän materiaalin rinnalla. Paperin historiassa on surullinen tosiasia, että paperin muinaishistoria pohjaa täysin satunnaisiin löytöihin ja niiden pohjalle rakennettuihin teorioihin. Ne saattavat jossain määrin pitää paikkansa tai olla pitämättä. (mnt. 8-9.)

Kirjoituspohja vaikuttaa suoraan siihen, miten kirjoitettu teksti on koottavissa yhteen esimerkiksi kirjaksi. Kirjoituspohjan muuttuminen toiseksi vaikuttaa kirjoitusten ulkoasuun hyvin hitaasti tai ei lainkaan. Kaukoidässä oli tapana sitoa pitkät palmunlehdet yhteen kirjaksi. Sama muoto siirtyi suoraan ensin metallilevyihin ja myöhemmin paperiarkkien ulkoasuun. Kirjoitusmateriaalilla on myös oleellinen vaikutus kirjoitusvälineisiin ja päinvastoin. Kivenhakkaaja tarvitsee oleellisesti erilaiset välineet, jotka tuottavat täysin erilaista jälkeä kuin kynä tai sivellin, joilla kirjoitetaan papyrukselle tai paperille . Muun muassa sumerilaiset kirjurit havaitsivat, että märkään saveen oli helppo muotoilla nuolenpääkirjoitusta, joka mullisti täydellisesti aiemmin käytetyn kuvakirjoituksen.

Kirjoitustaidon eräänlainen älyllinen vallankumous tapahtui noin 2700 eKr. Tshang Chiehin kehittäessä kiinalaisen kirjoitusmerkkijärjestelmän ja kamelinkarvapensselin. Keksinnöt eivät ainoastaan mullistaneet kiinalaisten kirjoitustapaa, vaan antoivat mahdollisuuden ottaa kangas kirjoituspohjaksi. Näiden keksintöjen kautta kalligrafia tuli mahdolliseksi ja kalligrafian kautta edelleen typografia ja painotaito. Kangas yhdessä Egyptin papyruksen sekä Vähä-Aasian pergamentin kanssa mahdollistivat kirjoitusrullien syntymisen ja samalla loivat pohjan kirjan syntymiselle. Kalligrafian nopea kehittyminen muinais- Kiinan oppineiden keskuudessa, kamelinkarvapensselin ja tussi-pigmenttien käyttö loivat tarpeen materiaalille, joka olisi halvempi ja käytännöllisempi kuin kudottu kangas. Tämä innoitti kiinalaisia kehittämään paperin, joka pian korvasi aiemmin käytössä olleet materiaalit.
Takaisin

 

Paperin synty

Paperi oli uusiomateriaali jo syntyessään. Sen keksimisestä kerrottiin legendaa kiinalaisesta Tshai Lunista, joka oli kiinan keisarin hovilääkäri ja keksijä. Vuonna 105 Hunain maakunnassa Tshai Lun mietiskeli palatsin puutarhassa käyttöä kirjakääröistä yli jääville silkkipalasille. Hän ei keksinyt, mitä tekisi kädessään hypistelemälleen silkkisilpulle ja pudotti kuidut puutarhan lampeen. Viikkoja myöhemmin hän taas mietiskeli ongelmaansa puutarhassa ja hänen viittansa karkea lieve pyyhkäisi lammen pintaa. Viitalle muodostui ensimmäinen paperiarkki vapaassa vedessä irrallaan olevista silkkikuiduista. (Huttunen 1995, 44.)

Toisen teorian mukaan mielikuva kuitujen yhteen punoutumisesta paperiarkiksi syntyi huovanvalmistuksen yhteydessä. Tämä taito on vanhempaa perua kuin kudonta. Joka tapauksessa kiinalaiset kunnioittavat syvästi Tshai Lun muistoa. Aikoinaan kirjoitukset ja määräykset piirrettiin bambun kappaleille tai silkinpalasille. Näitäkin nimitettiin siihen aikaan nimellä chih (paperi). Mutta koska silkki oli kovin kallista ja bambu painavaa, ei niitä voitu käyttää vaivattomasti. Tshai Lun sai vihdoin aatteen valmistaa paperia puiden kuorista, joutohampusta ja kalaverkoista. Hän kertoi kokeistaan keisari Yan-Hsingin (105 jKr.) ensimmäisenä hallintovuonna, ja häntä ylistettiin pätevyydestään. Tuosta ajasta alkaen paperia kutsuttiin nimellä tshai-ho – chih (eli Tshain hyvä paperi). Paperin olemassa olo ennen Tshai Lunia ei siis välttämättä himmennä hänen historian aikakirjoissa saamaansa arvoa. Hänen merkityksensä lienee ollut innovatiivinen. Tavallaan rahvaan käyttämästä materiaalista kehittyi laadukas tuote, jonka saattoi esitellä keisarillisessa hovissa. Kenties Tshai Lun havaitsi saman tosiseikan kuin länsimaiset paperinvalmistajat myöhemmin: lumppujen määrä oli huomattavasti vähäisempi kuin viljeltävän kuidun määrä. Ensikuituja hyödyntämällä paperinvalmistus kykeni harppaamaan teolliselle ja määrältään tuottavalle tasolle. (Putkonen 1997, 33-35.)

Arkeologiset löydökset Kiinassa ulottuvat 200-luvulta eKr. eteenpäin. Varhaisin löydös tähän mennessä tehtiin Sianin läheisyydestä Pa-cchiaosta. Shensin maakunnasta. Kyseessä oli hautalöytö, joka ajoittuu Wu Tin hallintokaudelle (140-87 eKr). Kyseisestä haudasta löydettiin yksi noin 10 x 10 cm:n paperinpala, sekä useampia pikku fragmentteja, jotka olivat pronssisen peilin taustana. Kyseiset paperin palaset ovat tutkijoiden mukaan varsin paksuja, epätasaisia ja niissä on nähtävissä vielä kudoksen jäänteitä. Mielenkiintoista niiden kohdalla on se, että paperin pinnassa on säilynyt tekstiilikuvioita. Tämän mukaan ne kuivattiin viiraverkolla, joka oli valmistettu harvaan kudotusta hamppukankaasta. (Mnt, 38.)

Takaisin

Paperinvalmistus

Jotta arkki voitaisiin luokitella paperiksi – eikä vain paperimaiseksi kuitukankaaksi – sen tulee olla tehty kuiduista, joiden jokainen filamentti on saatu erilleen ja sekoitettua veteen. Siivilämäisellä viiralla seulotaan kuidut erilleen vedestä, jolloin viiralle muodostuu ohut kerros toisiinsa huopuvia kuituja paperia. (Hattunen1995, 44.) Käsityöläiset ovat tarkkaan varjelleet paperinvalmistustaitoaan koko sen historian ajan. Paperinvalmistusvälineitä ei ollut missään saatavilla, koska paperiverstaat kehittivät ja valmistivat itse omat työvälineensä ja pitivät parannukset omana tietonaan. Tarvittiin – ja tarvitaan yhä vielä – massan hienonnushuhmar tai mylly, massa-allas, viira, johon paperi nostetaan vedestä arkeiksi sekä kuivaushuovat ja prässi.

Han- kaudelta tapaamme ensimmäistä kertaa myös paperiartisaanien nimiä. Shantungissa 200 –luvulla jKr. elänyt Tso Po valmisti tarinan mukaan arkkeja, jotka kauneudessaan ja ylellisessä ulkoasussaan vetivät vertoja parhaiden mestareiden valmistamille musteille ja siveltimille. Paperinvalmistuksen varsinainen nousu Kiinassa sijoittuu Chhin-kaudelta (200-luvun loppu) Than-kauteen (900-luku). Than-kaudelle tultaessa paperinvalmistuksessa oltiin kyetty hyödyntämään uusia raaka-ainekuituja, tekniikoita ja sovelluksia, samalla kun paperin varsinainen käyttö oli vakiintunutta ja monipuolista. Kirjoituspapereita valmistettiin eri laatuja, painomenetelmät olivat nopeasti yleistymässä ja kehittymässä, kirjoja sidottiin.

Maalaamisen ja kalligrafian ohella arkeille alettiin painaa myös käyntikortteja, joka on omalla tavallaan selvä sosiaalisesti kehittyneen yhteiskunnan symboli. Kotitalouksissa paperista valmistettiin erilaisia koristeita, viuhkoja, sateenvarjoja, lyhtyjä, leijoja; jopa talous- ja wc-paperit otettiin käyttöön. 900- luvulla kiinalaiset ryhtyivät käyttämään rottinkipalmunkuitua, joka merkitsi paperinvalmistuksessa lopullista edistysaskelta. Vasta tämän jälkeen paperi syrjäytti bambun lopullisesti kirjansidonnassa. (Putkonen 1997, 37-38.)

  Takaisin

Silttitietä länteen

Argeologiset löydökset tuolta ajalta kertovat myös valmistustaidon leviämisestä keisarillisen Kiinan ulkopuolelle. Thang-dynastian vakaat poliittiset olot ja varaus, sekä oppineiden laaja kannustus lisäsivät paperin tarvetta ja asettivat sille myös laatuvaatimuksia. Maan hallinto ei pelkästään halunnut käyttöönsä parhaita arkkilaatuja, vaan laati maakunnille kiintiöt hallinnolle lahjoitettavien arkkien määristä. Sun- dynastian päivinä kiinalainen paperiteollisuus oli jo teollisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä. Pelkästään Hsi-Hsienin alueella tuotettiin 1,5 miljoonaa arkkia vuosittain. Vuonna 1011 keisari suostui jopa alentamaan paperipajoille asetettuja tuotantomääriä, sillä suurien arkkikokojen tuottaminen niin suurissa määrissä tuotti paperintekijöille jo kohtuuttomia ponnistuksia. Tyydyttääkseen setelipaperin tarpeensa hallitus perusti vanhojen tehtaiden rinnalle uusia. Yhteiskunnan kehittyminen lisäsi paperin kulutusta kuten länsimaissa myöhemmin. Painomenetelmien kehittyminen, sekä lisääntynyt yliopistojen sisäinen painotarve synnyttivät yksityisiä kustantajia, jotka tuottivat tarvitsemansa painoarkit itse. Kiinnostus historiaan ja arkeologiaan synnytti muodin, jossa vanhoista kivi- ja metallikaiverruksista otettiin musteella vedokset, taputit, paperille. Keräilijöiden ilon ja ylpeyden aiheena oli usein monien tuhansien vedosten kokoelmat. (Putkonen 1997, 39.)

Paperia on tavattu useissa paikoissa silkkitien varrella, mikä todistaa sitä olleen saatavilla Keski- Aasian maissa jo varhain. 600-700- luvuilla kiinalaisten kaupankäynti naapurimaiden kanssa oli vilkasta ja ulottui kauas Lähi-itään saakka. Paperin matka edelleen länteen jatkui puolestaan arabien välityksellä, jotka vuonna 751  Turkestanin sodan voittoisaksi päätteeksi saivat kiinalaisia paperintekijöitä sotavangeiksi. Paperintekotaito siirtyi tätä tietä Samarkandin kaupunkiin, jossa ensimmäinen paja perustettiin vuonna 757. täältä taito levisi muihin arabialaisiin keskuksiin, kuten Bagdadiin ja Damaskokseen, ja näiden lisäksi myös Intiaan. Intiassa keksintö olikin tervetullut, sillä uskonnollisista syistä siellä ei ollut koskaan suosittu pergamenttia ja papyruksen käyttö tuli liian kalliiksi. Intialainen käsintehty paperi valmistuu edelleenkin samanlaisilla välineillä ja tekotavoilla kuin noina varhaisina aikoina. (Moilanen 1995, 32.)

Koska Lähi-idän alueella ei kasvanut kiinalaisessa paperinvalmistuksessa tarvittavia kasveja, keskittyivät arabit hyödyntämään vanhaa pellava- tai hamppukangasjätettä. Kankaat leikattiin, upotettiin veteen ja niiden annettiin fermentoitua. Tiettyyn pisteeseen lahonneet kankaat hakattiin sitten kiinalaiseen tapaan huhmareella hienoksi ja valmistettiin paperiksi. Myöhemmin sekä kiinalaiset että arabit ottivat käyttöön pudotus- eli junttausvoimaa hyödyntävän vasaran, jonka avulla kuitujen hienonnusvaiheessa päästiin vähemmällä työmäärällä. Islamilaisen kulttuurin levittäytyessä yhä kauemmas länteen arabialaisten tieto lumppupaperin valmistuksesta saavutti Egyptin ja Pohjois- Afrikan syrjäyttäen kokonaan jo 3000 vuotta kirjoituspohjana toimineen papyruksen. (Mnt 32-33.)

  Takaisin
 

Paperinvalmistus Euroopassa

Euroopassa paperintekotaito levisi ensin Espanjaan, jossa paperin valmistus aloitettiin 1100-luvun alkupuolella. Samoihin aikoihin tiedetään myös Italiassa käytetyn paperia, jota virtasi maahan maurikauppiaiden välityksellä. Siitä, milloin italialaiset itse oppivat tekemään paperia, ei ole tarkkaa tietoa, mutta oletettavasti se on tapahtunut 1200-luvun alussa. Italian ensimmäinen, virallisesti kirjattu paperimylly oli Fabrianon paperipaja, joka aloitti toimintansa Anconan maakunnassa vuoden 1260 tienoilla

Vähitellen paperia ryhdyttiin valmistamaan muissakin Euroopan maissa. Ranskassa ja Saksassa alkoi tuotanto 1300-luvulla ja muissa Keski-Euroopan maissa noin sata vuotta myöhemmin. Paperinteon taito tavoitti Pohjoismaat 1600-luvun puolivälissä ja viimeisenä Amerikan vuoden 1690 tienoilla. (www.ipst.edu/amp/collection/museum_pm_usa.htm)

Suomen ensimmäinen paperimylly perustettiin piispa Johannes Gezeliuksen vanhemman aloitteesta 1667 Pohjan pitäjän Tomasböleen, mutta kotimainen tuotanto oli alkuaikoina hyvin pienimuotoista. Varsinaisen suomalaisen paperinvalmistuksen voidaan katsoa käynnistyneen vasta teollistumisen myötä 1800-luvun puolella. Käsintehdyn paperin kohtaloksi tuli siten jäädä alkuunsa konevalmisteisen paperin jalkoihin. Nykyisin käsin valmistuksen perintöä vaalii Suomessa vain 1818 perustettu Tervakosken paperitehdas Janakkalassa, jonka pieni erikoisyksikkö on tuottanut vesileimattuja kirjepapereita, akvarellipapereita sekä muita erikoispapereita yhtämittaisesti vuodesta 1905 alkaen. (Moilanen 1995,.34.)

Paperin kulutus Euroopassa oli ensimmäisten vuosisatojen aikana vielä vähäistä. Mullistava tapahtuma paperin historiallisen kehityksen kannalta oli 1400-luvun puolivälin tienoilla täydellistynyt saksalaisen Johann Gutenbergin irtokirjainjärjestelmään perustuva kirjapainokone. Sen ansiosta paperin arvostus ja kysyntä kääntyivät nousuun. 1500-luvulle tultaessa yhä useammat tutkijat eri maissa ryhtyivät etsimään vaihtoehtoisia raaka-aineita uusien paperilaatujen tuottamiseksi. Myös paperintekovälineistö kehittyi. Esimerkiksi ihmisvoimin hienonnettu paperimassa korvautui vesivoimalla toimivalla tamppauslaitteella. Keksintöä käytettiin Espanjassa jo varhain ja sitä ryhdyttiin hyödyntämään vähitellen muuallakin Euroopassa.

Askel kohti paperinvalmistuksen varsinaista koneellistumista otettiin kuitenkin tuulivoimalla myllyjään pyörittävässä Hollannissa, jossa vuoden 1680 tienoilla keksittiin lumppujen hienonnuskone, hollanteri. Hollanterin suuri etu paperinvalmistuksessa oli, että nyt voitiin jättää kuitujen pehmentämiselle aiemmin tarpeellinen lahottamisvaihe pois. Lahottamisen takia osa kallisarvoisista lumpuista väistämättä pilaantui käyttökelvottomiksi, joten hollanteri merkistsi huomattavaa raaka-aineiden säästöä. Tieto uudesta keksinnöstä saavutti pian suosiota myös muiden maiden paperipajoissa. Kehittyneitä hollantereita käytetään edelleenkin käsintehdyn paperin valmistuspajoissa. (Mnt. 34-35.)

1700-luvulla paperin kulutus Euroopassa oli jatkuvassa nousussa kansalaisten lukutaidon kohentuessa ja painetun sanan yleistyessä. Valmistusmateriaalina käytetyustä lumpusta alkoi kuitenkin olla pulaa. Hieman helpotusta tilanteeseen toivat uudet kuitujen valkaisumenetelmät, joiden avulla myös värillisiä kankaita pystyttiin käyttämään hyväksi. Tärkein apu lisääntyneeseen raaka-aineen tarpeeseen tuli kuitenkin puuselluloosasta, jonka valmistusidea löytyi ampiaisten toimintaa tarkkailemalla. Ranskalainen luonnontieteilijä Rene Antoine Ferchault de Reaumur jätti 1719 Kuninkaalliselle Akatemialle tutkimuksensa, joka käsitteli ampiaisten valmistamaa paperimaista pesänrakennusainetta. Kun havaittiin ampiaisten osaavan sekoittaa sylkeään jauhettuun selluloosaan, se johti lukuisiin kokeiluihin puukuitujen käsittelyssä ja viimein, 1800-luvulle tultaessa löydettiin keinoja puumassan mekaaniseen jauhamiseen. Teollistumisen kautta nopeasti uusia muotoja saanut puumassan hyödyntäminen syrjäytti lumpun käytön paperimateriaalina lähes täysin vuosisadan loppuun mennessä. Käsintehdyn lumppupaperin olemassaolo ja tuotannon jatkuvuus perustuu noista ajoista lähtien taiteilijoiden tarpeisiin.

Takaisin

Lopuksi takaisin itään

Paperin matka Kiinasta länteen kesti noin tuhat vuotta, mutta itään päin tiedon leviäminen tapahtui huomattavasti nopeammin. Tärkeimmäksi, läntiseksi keksinnöksi nousee hollanteri, jota käytetään jo ympäri maailmaa. Köyhien maiden pienissä tuotantoyksiköissä noudatetaan silti yhä samoja primitiivisiä menetelmiä kuin paperinvalmistuksen alkuaikoina. Puumassan tuotanto ja käyttö ei Aasian maissa ole yhtä merkittävää kuin Amerikassa ja Euroopassa. Poikkeuksena voidaan pitää ainutlaatuista paperikulttuuriaan ylläpitävää Japania, joka on paperin kulutuksessa läntisten kumppaneidensa tasolla. Japanissa raaka-aineena käytettävä puumassa on kuitenkin lähinnä tuontitavaraa.

Käsintehdyn paperin valmistu synnyinmaassaan Kiinassa keskittyy nykypäivinä lähinnä kahteen päälinjaan, ” Xuan zhi” ja”Chao Zhi” – papereiden tuotantoon. Xuan-nimike tarkoittaa korkealuokkaista kalligrafia- ja maalauspapereita, jotka valmistetaan paperimulperista Edgeworthia-suvun kasveista tai bambusta sekä näiden sekoituksista. Chao Zhi, heinäpaperi, on yleisnimi heikompilaatuiselle papereille, joiden raaka-aineena on muun muassa hamppu, riisin oljet, jätepaperi ja karkea bambu. Näitä papereita käytetään esimerkiksi pakkausmateriaaleina, eristysaineena ja paperipyyhkeinä. Eri alueilla tuottavien papereiden välillä on hienoisia eroja, joiulla kaikilla on omat nimityksensä.

Tästä paperin historiallisesta katsauksesta jäi vähiin Japaninpaperin historian käsittely, joka on myös merkityksellinen paperin historian kannalta. Todennäköisesti Japanilaiset saivat tiedon paperin olemassaolosta Koreasta saapuneiden vierailijoiden kautta. Lisätietoa aiheesta löytyy tässä artikkelissa lähteenä käytettyä Tuula Moilasen kirjaa.

Teksti: Raija Paju raija.paju@hamk.fi
Kirjoittaja on HAMK:n ohjaustoiminnan koulutusohjelman lehtori,
opetusaineina kädentaidolliset menetelmät, pedagoginen ohjaustoiminta  

Päälähteinä tässä artikkelissa on käytetty:
Heikkinen, R., Mehto, E. 1995. 1001 paperia. Erikoispaino Oy.
Moilanen, T. 1995. Käsintehty paperi. Helsinki: Ky Taide
Putkonen, V. 1997. Paperia. Tampere. Tammerpaino.
http://www.ipst.edu/amp/collection/museum_invention_paper.htm

Muita lähteitä:
Bawden, J. 1991. Taiteile paperimassasta. Porvoo: Wsoy.
Dawson, S. 1995. The Art and craft of papermaking. London: Aurum Press.
Jackson, P. 1989. Paperiaskartelun käsikirja. Karkkila: Kustannus- Mäkelä Oy.
Jackson, P. 1997. Tehdään paperiveistoksia. Karkkila: Kustannus- Mäkelä Oy.
Marsh, T. (toim). 1995. Papercraft of the world. Hong Kong: Mandarin Offset.
Stevens, C.1997. Paperitaidekoulu. Tampere: Tampereen Tekstifilmi Ky.
Studley, V. 1990. The Art & Craft of Hand Made Paper. New York: Dover Publications.

Sivun alkuun

 

 

Paperi saa siivet

Historiamme ja kulttuurimme on erottamattomasti yhteydessä paperiin: kirjapainotaidon keksimisestä lähtien dokumentit, kirjeet, kartat, kirjat ja piirrokset on tehty paperille. Saamme informaatiomme eri taiteiden alueilta edelleen suurelta osin paperille painetuista tietolähteistä. Edes tietotekniikan leviäminen ei ole estänyt paperin voittokulkua, vaan tuonut rinnalle erilaiset elementin erilaisine käyttötapoineen.

Paperimateriaalin voimasta kertoo zimbabwelainen tarina, jossa kotiovelle pyrkinyt käärme taltutettiin pahvilaatikon avulla. Kestävyytensä ja halpuutensa ansiosta paperista on tehty tarveesineitä astioista ruumisarkkuihin. Pula-aikana suomalaiset valmistivat siitä kenkiä, laukkuja ja muita arkipäivän tarvikkeita. Paperi on kulkenut myös sotakentillä: sitä käytettiin sotilaiden kypärissä ja mantteleissa, japanilaiset kokeilivat jopa pommien lähettämistä paperisten pallojen avulla.

Rakennusmateriaalina paperi on tuttu savupiipuissa, seinissä ja kupoleissa, nykyisin myös USA:n armeijan siirrettävissä katastrofitaloissa. Aaltopahvin raakaa kauneutta käytti suunnittelutyössään hyväkseen amerikkalainen arkkitehti Frank O. Gehry, jonka kansainvälinen maine alkoi 1970- luvulla aaltopahvihuonekalujen suunnittelussa. Pahvituolit tehtiin alkuun tavaratalon ikkunasomistukseen. Niistä tuli designmenestys, ja tuolien prototyypit ovat esillä Gehryn suunnittelemassa taideteollisuusmuseossa Vitrassa, Saksassa.

Suomen nykytaiteen museo-kilpailun voittaja, amerikkalainen arkkitehti Steven Holl, käytti kierrätyspaperia sekoitettuna betoniin suunnitellessaan arkkitehtuuri- ja taidegalleria Storefrontin julkisivua New Yorkiin 1990-luvulla. Hollin pyrkimyksenä oli saada paperisekoituksen avulla aikaan silkinpehmeä materiaalin tuntu ja keveys.

Nykytaiteen kärkinimiin kuuluva ranskalaisen taiteilijan Cristian Boltanskin installaatioissa valolähteiden tietoinen käyttö on olennainen osa hänen teoksiaan. Jätepaperista valmistetun ihmishahmon varjokuva tuo mieleen esihistorialliset luolamaalaukset. Yksinkertainen kynttilänliekki on saanut paperihahmon elämään ja heittää esiin oman arvoituksensa.

Teksti: Raija Paju

Kirjoittaja on HAMK:n ohjaustoiminnan koulutusohjelman lehtori,
opetusaineina kädentaidolliset menetelmät, pedagoginen ohjaustoiminta

Lähde: 1001 Paperia. 1995. Riitta Heikkisen artikkeli, sivut 20-22.

Sivun alkuun