Bosnia kutsuu työharjoitteluun!
Juttusarja: Mitä löytyy kassistasi? osa 3 - Ann-Marie Fagerström
Juttusarja: Alumnimme maailmalla osa 3 - Leena Kemppi
Prosessidraamaa Englannista - Allan Owens
Yksi arkki ja Leenakaisu Hattunen
Malla Kaartinen ja paperimassan vetovoima
Paperihuoneessa rapistelee graafikko

Bosnia kutsuu työharjoitteluun!

Ohjaustoiminnan koulutusohjelmaan kuuluu kaksi työharjoittelujaksoa. Ensimmäinen käydään toisen opiskeluvuoden keväällä, jolloin päätarkoituksena on tutustua erilaisiin, mahdollisiin tulevaisuuden työelämäympäristöihin. Näissä paikoissa opiskelija saa kokeilla koulutuksessa oppimiaan ohjaajan taitojaan käytännössä.Toinen, neljännen vuoden syksyllä tapahtuva työharjoittelujakso on varattu ohjaustoiminnan tutkimis- ja kehittämistyöhön, ja tätä mahdollisuutta opiskelijat usein hyödyntävät opinnäytetöihinsä.

Myöhemmän harjoittelujakson voi suorittaa myös ulkomailla joko jo aikaisemmasta yhteistyöstä tunnetussa paikassa tai opiskelijan itse hankkimassaan paikassa. Jos kansainvälinen toiminta kiinnostaa, omalla aktiivisuudella voi kuitenkin saada aikaan poikkeuksen, joka vie ohjaajaopiskelijan kokeilemaan siipiään ulkomaille jo ensimmäisellä työharjoittelujaksolla.

Kansainvälisyys kiinnostaa

Ohjaustoiminnan toisen vuosikurssin opiskelijat, Sini Kujala (kuvassa vas.) ja Minna Nyberg (kuvassa oik.), odottavat jännityksellä ensimmäistä työharjoitteluaan. Eikä ihme, sillä he ovat lähdössä kahdeksi kuukaudeksi harjoitteluun Bosnia ja Hertsegovinaan, joka on heille maana ennestään tuntematon, puhumattakaan paikallisesta kielestä, joka on serbokroaatti. Sini ja Minna toivovat selviävänsä englannilla ja elekielellä.

Molemmilla ohjaajaopiskelijoilla on kokemusta ulkomaantyöstä, joka on ollut kummankin mielestä kiinnostavaa ja uudelleen kokemisen arvoista. Heidän suunnitelmansa ensimmäisestä ohjaustoiminnan harjoittelusta ulkomailla olivat niin selkeät, että heidän kohdallaan päätettiin tehdä poikkeus.

Alun perin Minna olisi halunnut Afrikkaan työharjoitteluun ja Sini Aasiaan. "Otimme yhteyttä lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Fida Internationalin nuorisotoimintojen koordinaattoriin, joka hoitaa myös työharjoitteluasioita. Hänen kauttaan saimme tiedon, että Bosniassa meille olisi todellinen tarve, joten aloimme harkita sinne lähtöä yhtenä vaihtoehtona", tytöt kertovat. Tutustuttuaan lähemmin Bosniassa tapahtuvaan työharjoitteluun he innostuivat viemään asiaa eteenpäin ja nyt: Bosnia kutsuu!

Kädentaitoja yli rajojen

Bosnia ja Hertsegovina on entistä Jugoslaviaa ja siellä asuu eri etnisiin ryhmiin ja uskontokuntiin kuuluvia: serbejä, kroaatteja ja muslimeja. Sini ja Minna ovat menossa Tuzlaan, joka on muslimialuetta. Koulun ohella Fida toimii heidän lähettäjänään ja asioiden hoitajana. Minna kertoo että he asuvat harjoittelun aikana vuokra-asunnossa, jonka heille on hankkinut Bosniassa asuva suomalainen lähetystyöntekijä, joka toimii myös heidän työharjoittelunsa ohjaajana.

"Suunnittelemme ja ohjaamme kädentaidollisia tuokioita vammaisille lapsille, heidän äideilleen, hoitajilleen ja työharjoittelussa oleville opiskelijoille Koraci Naden "Lotos" Information Center for Disabled People´ssa. Järjestämme myös kurssitoimintaa eri kohderyhmille, muun muassa lastentarhan opettajille Fida Internationalin kurssikeskuksessa", Sini luettelee. Bosnialaisen koululaitoksen opintosuunnitelmaan ei kädentaitojen opetusta juurikaan ole. Opetus alemmilta luokilta asti on hyvin teoreettista, ja siksi ideat ja ohjaus ovat hyvin tervetulleita. Yksinkertaisetkin ideat auttavat esimerkiksi lastentarhan opettajia työssään.

Sini Kujala ja Minna Nyberg ovat jo suunnitelleet ohjaavansa Bosnian asiakkailleen erilaisia käsityömenetelmiä joko virkistys- tai opetustavoitteisesti. Eri menetelmiä tarjotaan asiakkaiden toiveiden ja saatavilla olevien materiaalien mukaisesti. Tytöt yrittävät ottaa Suomestakin mukaansa joitakin materiaaleja. Koracin asiakkaat ja henkilökunta olivat kiinnostuneita askartelusta, kankaanpainannasta, paperimassatöistä, punonnasta, solmeilusta, mosaiikkitöistä, kukkasidonnasta ja erityisesti nukketeatterin tekemisestä.

Lähtötunnelmat ovat jo korkealla: "Olemme lukeneet, että Bosnia on kaunis maa ja siellä on ystävällisiä ihmisiä. Ja mikä parasta, heti huhtikuun alussa meitä odottaa siellä kesä!"

Sinin ja Minnan kokemuksista Bosniassa voi lukea CuRecista alkusyksystä.

Haastattelu: Lotta Hakkarainen
Kuva: © Sini Kujala ja Minna Nyberg

Sivun alkuun

Mitä löytyy kassistasi? (osa 3)
Juttusarja esittelee ohjaajia ympäri Suomea. Ohjaajan kassin sisällön avulla kurkataan myös ohjaajan työelämään. Sarja jatkuu taas ensi numerossa.

Ann-Marie Fagerström, toiminnanjohtaja ja ohjaaja

Tällä kertaa nappasimme hihasta kiinni käsityökeskus Inton toiminnanjohtaja Ann-Marie Fagerströmiä, joka vieraili Wetterhoffin perjantaisessa Lasten ja nuorten luovuuteen rohkaisemisen -seminaarissa.

Ann-Marie on aiemmin työskennellyt Wetterhoffilla vaatetusalan opettajana ja toimii nyttemmin jo 11:ttä vuotta käsityökeskuksella sekä toiminnanjohtajana että ohjaajana. Hämeenlinnan kaupungin toimipiste käsityökeskus Into palvelee sekä käsityön itsenäisiä aktiiviharrastajia että uusia käsityön ystäviä. Käsityökeskus tarjoaa tilat, välineet ja ohjauksen. Huhtikuun aikana käsityökeskus siirtyy uusiin tiloihin Verkatehtaalle, minkä Ann-Marie kokee hyvin positiivisena asiana. ”On ihanaa päästä vaihtamaan kokemuksia ja tietotaitoa muiden käsityöläisten kanssa – verkostoitua”, Ann-Marie kertoo.

Nostimme Ann-Marien kanssa laukusta esiin viisi tärkeää tavaraa. Esineiden esittelyjärjestys kertoo omaa tarinaansa laukun omistajan arvoista. Ensimmäisenä Ann-Marien esitteli kauniin visakoivuisen kuulakärkikynänsä, jonka hän mainitsi tärkeäksi esineeksi tärkeältä henkilöltä. Ikänäön mukanaan tuoma välttämättömyys, lukulasit, ovat myöskin käsilaukun vakikalustoa. Vaikkeikaan niin mieluista.

Almanakka on mitoitettu kulkemaan aina mukana. Kuitenkin niin, että samoihin kansiin mahtuu sekä työ- että kotielämä, jottei kalenterista tulisi elämää hallitseva kirjanen. Samalla periaatteella mukana kulkee myös nykyisin niin välttämätön kännykkä, joka näyttelee Ann-Marien elämässä rengin osaa. Viimeisenä laukusta kaivettiin esiin jokanaisen ensiapuvälineet eli huulipuna ja huulirasva, toiminnanjohtajan viimeinen silaus.

Kiitos haastattelusta, Ann-Marie!

Teksti: Alma Korhonen

Sivun alkuun

Juttusarja: Alumnimme maailmalla, osa 3
Päivätoiminnan ohjaaja ja kuvataitelija Leena Kemppi

Leena Kemppi tähyää tulevaisuuteen taustalla oma maalaus, josta
huokuu rauha. Kehittyminen ja eteenpäin meneminen on tärkeää mutta
myö rauhoittuminen ja aistimusmaailma.

Konkreettinen seuraus tai anti Leenan jatko-opiskeluista on - välillisesti ja vähän ehkä välittömästikin - aivan uusi toimi Asikkalan kunnassa: päivätoiminnan ohjaajan kokopäivätoimi, johon Leena valittiin. Muun muassa erinomaisessa opinnäytetyössään "Eläkeläiset arjen maalareina - tutkimus kuvataide- ja askarteluryhmään osallistumisesta" Leena tutki omaa työtään asiakaslähtöisesti. Hyvin onnistunut työ otettiin Hamkin julkaisusarjaan ja poiki työn arvostusta - vaikkapa Asikkalan kunnassa.

Alan arvostusta - omissa silmissä ja muidenkin

Pelkästään opinnäytetyön ansiota työalan arvostus ei ole. Sähköpostissaan Leena kirjoittaa: "Artenomi AMK-opintojeni ansiosta sain puolustettua tätä päivätoiminnan osaamisalaa niin paljon, että tänne Asikkalan kuntaan perustettiin kokopäiväinen päivätoiminnanohjaajan toimi nyt 1.3.2003. Meillä on vuoden alusta myös kokopäiväinen toimintaterapeutti työparinani."

"Päivätoiminnanohjaajan toimeen oli kelpoisuusvaatimuksena toiminnan ohjaukseen suuntautunut AMK-tutkinto tai aikaisempi opistoasteen tutkinto. Keskeiset tehtävät ovat suunnitella, organisoida ja toteuttaa terapeuttis- ja pedagogistavoitteista päivätoimintaa eri asiakasryhmille psyykkisen, fyysisen ja sosiaalisen toimintakyvyn ylläpitämiseksi ja kotona asumisen tukemiseksi. Että nyt täällä Asikkalassakin on oivallettu tämä työala!"

Ohjaajana lapsista vanhuksiin

Leena valmistui 1980-luvun alussa askartelunohjaajaksi Riihimäeltä, eikä sen jälkeen ole ollut päivääkään työttömänä. Alan töitä on riittänyt koko ajan. Heti valmistumisen jälkeen Leena sai paikan seurakunnan lastenohjaajana, missä työssä hän viihtyi viitisen vuotta. "Työ oli ihan mielekästä ja mukavaa, mutta toki siirryin askartelunohjaajan tehtäviin heti, kun sellaisen paikan sain", toteaa Leena. Tällainen paikka aukesi Sysmässä vanhusten palvelukeskuksesta. Sysmästä Leena siirtyi Padasjoelle askartelu- ja vapaa-aikatoimenohjaajaksi, ja teki tätä työtä kymmenen vuotta.

Nykyisessä työssään Oltermanin palvelukeskuksessa Asikkalassa Leena on ollut viitisen vuotta. Nyt siis vakituisena päivätoiminnan ohjaajana ja sitä ennen toimintaterapeutin osa-aikaisena sijaisena nimikkeellä viriketoiminnan ohjaaja. Lisäksi Leena on tehnyt opettajan töitä ja ohjaa nykyisinkin kuvataideterapiaa kansalaisopistossa. Siinä yhdistyvät kaksi hänen erityisosaamisensa aluetta: ohjaaminen ja kuvataide.

Mielekkyys, palaute, moniammatillisuus

Vanhusten päivätoiminnan ohjaajan työ on antoisaa. Palaute on "hirveän voimia antavaa". Vanhustyössä palaute perustuu elämänkokemukseen. Vanhusten elämänkokemuksesta ja "viisaudesta" oppii ja saa itse paljon, viisauttakin. "Tykkään kamalasti työstäni. Haasteellisinta on rajaaminen. Kaikki kuuluu tähän työhön. Mikä ei kuuluisi? Täytyy osata itse rajata - eikä se oikeastaan ole ihan niinkään helppoa, vaan pitää osata nähdä kokonaisuus ja sitten rajata", pohtii Leena.

Tärkeänä työssään Leena pitää yhteistyöverkostoja, niissä toimimista ja niiden kehittämistä. Yhteistyötahoja ovat esimerkiksi kunnan muut ammattiryhmät ja toimipaikat, yhdistykset ja vapaaehtoiset toimiijat. "Moniammatillisuus on arkipäivää ja työn ehdoton edellytys - ainakin täällä Asikkalassa", pohtii Leena. Yhteistyöverkostot ja moniammatillisuus ovat ohjaajan työssä ensiarvoisen tärkeitä, sillä usein varsinaista työtään ohjaaja tekee melko yksin. Leenalla työparina on toimintaterapeutti, mitä hän pitää erinomaisena ratkaisuna. "Keskusteleva ja avoin työkulttuuri on tärkeää", Leena kiteyttää.

Tutkiva työote AMK-opinnoista

Ammattikorkeakouluopintoihin Leena hakeutui, koska halusi kehittyä työssään. "Oman työn kehittäminen on tärkeää. Täytyy kehittää ja kehittyä, aika kulkee, työmenetelmät muuttuvat", Leena arvioi. Hän halusi myös "tutkia ja tutkailla" omaa työtään ja syventää asiakaslähtöisen suunnittelun taitoja. "Asiakkaita vartenhan tätä työtä tehdään. Mä oon täällä näitä Asikkalan eläkeläisiä varten. Siksi asiakaslähtöisyyden oivaltaminen, kehittäminen ja siitä huolehtiminen on työn ensisijainen lähtökohta."

AMK-koulutukselta Leena sanoo todellakin saneensa sitä, mitä lähti hakemaan - ja paljon muutakin. Tutkijan näkökulma ja tutkimuksen tekeminen tuli vielä Leenan mukaan ikään kuin "kaupan päälle". Sitä ei osannut koulutukselta edes odottaa. Koulutus todella herätti kiinnostuksen tutkimiseen ja tutkivaan otteeseen. "Hirveästi sai myös rohkeutta ja itsevarmuutta. Oman työn arvostus kasvoi - ja samalla on osannut osoittaa myös muille tämän työalan tärkeyden", Leena toteaa. Opinnot Leena suoritti työn ohessa, mikä kuulemma onnistui oikein hyvin. Perhe oli tukena ja kannustajana, ja motivaatio auttoi jaksamaan.

Kuvataitelija ja galleristi

Olennainen osa Leenaa ja Leenan elämänkulkua on kuvataide. Hän on kymmenen vuoden ajan osallistunut omilla töillään näyttelyihin tai järjestänyt yksityisnäyttelyitä. "Olen keskittynyt öljyvärimaalaukseen näissä näyttelytöissä. Tuntuu, että olisi kiva tehdä vähän kaikkea, mutta tässäkin asiassa rajaaminen on järkevää", miettii Leena.

Leenan maalaus "Muistojen kuisti" on avoin niin muistoille kuin tulevallekin.

Oman kehittymisen ja kasvun näkee, kun keskittää osaamisen kasvuaan. Myös kokeileminen, rajojen rikkominen ja erilaisten mahdollisuuksien oivaltaminen on antoisaa, kun perusosaaminen on vankkaa.

Minä muistan Leenan maalaukset aina yhdistettynä runoihin. Kaunis vanha portti, kärrynpyörä ja penkki metsässä innoittivat Leenan runoilemaan taannoisella luovan kirjoittamisen kurssillani. Sekä runoista että maalauksista henkii filosofinen elämänote, kiireettömyys, rauha, aistiminen, luonnon kauneus ja ihminen historiankulussa. Ne kertonevat jotain Leenan suhtaumisesta elämään ja ihmiseen. Käy ihailemassa, klikkaa Leenan runot ja maalaukset!

Leenan öljyvärimaalauksia on esillä Päijännetalossa Vääksyn kanavalla näyttelyssä "Luonto taitelijan silmin" 31.3. asti. Heinäkuussa hän osallistuu kolmen kädentaitajan "Kesä käsillä" -näyttelyyn Jokirannan huvilassa Vääksyn kanavalla. Leenan taidetta löytää myös netistä: virtuaalinäyttelyssä voit vierailla osoitteessa www.leenakemppi.cjb.net

Perheeseen, joka tuki Leenaa opiskelun aikana, kuuluu aviomies ja kolme lasta. "Lapset kasvaa, vanhin jo ajaa ajokorttia!" huudahtaa Leena. 10-, 14- ja 17-vuotiaat lapset harrastavat yhdessä vanhempien kanssa koirankasvatusta. Koirien kanssa on kierretty näyttelyitä ja pidetty hauskaa. "Kyllä sitä koko perheen harrastukseksi voi sanoa", Leena toteaa. Perheen, työn, kuvataiteen ja koirien parissa elämä on rikasta ja antoisaa.

Mahdollisuuksien maailma

"Ai, mitä ajattelen tulevaisuudesta? No, moni on jo sanonut, että onnea, nythän sulla aukeaa pitkä työura uudessa toimessa. Uskon, että tällä alalla pysyn. Pidän tästä työstä", visioi Leena. Mistään paikalleen jämähtämisestä samaan työhön ei kuitenkaan missään tapauksessa ole kyse.

Vaikka osaa ja hallitsee työalaansa, pitää Leenan mukaan aina kehittää ja syventää, pysyä ajassa mukana, tutkia ja tutkailla. "Pitää valita, jämähtääkö vai ei. Ja minä ainakin olen valinnut ei-vaihtoehdon", Leena napauttaa ja lopettaa: "Olen tässä ja nyt, mutta ajatukset lentävät. Tämä työ tarjoaa suuria mahdollisuuksia. Katson tulevaisuuteen ehdottoman avoimin ja vastaanottavaisin mielin."

Leenan maalaus "Avoin" kiteyttää hänen visionsa: "Katson tulevaisuuteen avoimin mielin. Ajatukset lentävät."

Haastattelu ja teksti: Saija Honkala
Kuvat: http://www.leenakemppi.cjb.net , © Leena Kemppi
julkaistu tekijän luvalla

Sivun alkuun

PROSESSIDRAAMA SYVÄOPETTAA - ALLAN OWENS

Draama osaksi suomalaista yhteiskuntaa

Maassamme herättiin 90-luvulla draamallisten menetelmien etuihin pedagogisessa ja terapeuttisessa asiakastyössä. Draama ja ilmaisutaidot tulivat oppiaineiksi - tosin valinnaisiksi - peruskouluihin ja lukioihin. Sosiaali- ja terveysalan ammattiosaamiseen liitettiin draamallisten ja muiden ryhmätoiminnallisten menetelmien osioita.

Muutoksen tuuli on lähtöisin Iso-Britanniasta, jossa teatteritaiteen perusteet, draamailmaisu ja draaman keinoin opettaminen ovat olleet kymmeniä vuosia luonnollinen osa peruskoulun ja high schoolin opetuskäytäntöjä. Tämä johtuu tietenkin maan erikoisesta kulttuurihistoriallisesta perimästä.

Suomessa ei totisesti jääty kadehtimaan Englannin loistoa, vaan ymmärrettiin se kulttuurisena haasteena. Täällä alettiin - pienen briiffauksen jälkeen - luoda omalähtöisesti uusia lähestymistapoja, menetelmiä, sovelluksia ja draamatarinoita.

Draama (ts. prosessidraama) juurtui ja hedelmällistyi juuri tuoremielisten oppilaitosten kautta (mm. TEAK, TKK, Stadia). Suhdeverkkoa draaman äitimaahan on kudottu huolella ja taiten. Kesäyliopistoja ja avointen yliopistojen täydennyskoulutustarjontaa on kiittäminen tietoisuuden laajalevikkisyydestä. Maassamme vallitsee tänään huipputason osaaminen ja tutkimustyö on laadukasta.

Draamaopettaja Englannista

Allan Owens työskentelee draaman ja teatteritaiteen vanhempana opettajana Chesterin korkeakoulussa. Virkansa lisäksi hän kiertää maailmalla eri instansseissa vetämässä draamatyöpajoja. Huhujen ja muiden kuulopuheiden perusteella Owens on melkein uskomattoman innostava ohjaaja, ohjasi hän sitten opiskelijoita Japanissa tai vankeja Keravalla tai Sörkassa.

Elokuussa 2002 Owens saapui jälleen Suomeen perehdyttääkseen Helsingin Avoimen Ammattikorkeakoulun opiskelijoita draamatyöskentelyn saloihin viikon verran Arabeskin huvilassa Vanhassa Kaupungissa. CuRecille Owens soi pienen, mutta kunniakkaan hetken intensiivisestä (ja muutenkin kuumasta) päivästään.

Allan Owensin tunnistaa myös komeista
mursunviiksistä. (Kuva: www.chester.ac.uk, julkaistu luvalla)

Draaman opetus Iso-Britanniassa

Owens aloitti draamapedagogin työnsä v. 1978. Hän oli saanut äskettäin kandin paperit pääaineenaan englannin kirjallisuus, mutta alkoi kiinnostua enemmän ja enemmän draamasta. Maisteriksi Owens sitten valmistuikin aiheenaan yhteisödraama.

Iso-Britanniassa koululaiset opiskelevat 11-13 vuotiaina draamaa pakollisena, tämän jälkeen aine muuttuu valinnaiseksi. Draaman arvosana muodostuu kolmella tavalla. Arviosynteesissä opettaja huomioi opiskelijan kykyä ideoida ja ottaa ideoita vastaan, kykyä muuttaa ideoita draamalliseksi toiminnaksi ja lopuksi opiskelija saa arvioida oman taitonsa ja suhteuttaa sen opettajan näkemyksiin. "Arvioinnit vievät meillä paljon aikaa", Owens toteaa.

"Jos meillä ei ole tarinaa..."

Opetuksen ja muiden opettajan velvollisuuksien ohella Owens kirjoittaa draamatarinoita. Niistä lusikkaan jää 1-2 vuodessa. Testauksien, hiomisen ja hylkäämisen tuloksena pretekstejä on kertynyt nyt 25 ja ne ovat kaikkien prosessidraamasta kiinnostuneiden käytettävissä (ks. CuRec 3/2002, Ideatorin kirja-arvostelu). "Tarkoituksenani on kirjoittaa 37 hyvää tarinaa - tuo luku siksi, koska Shakespearella on sen verran teoksia."

Draamatarina eli preteksti on kertomus, valmis matriisi, joka sisältää yleisinhimillisen teeman ja useita motiiveja. Siksi mikä tahansa ryhmä voi innostua tarinasta omasta näkökulmastaan ja alkaa tulkita ja työstää sitä haluamaansa suuntaan ohjaajan avustuksella.

Elokuisella kurssilla Arabeskissa Owens käytti sekä kollektiivisia pretekstejä, kuten Raamatun tarinaa kaivoon laskettavasta veli Joosefista, että ennenkuulemattomia tarinoita. Opiskelijat pääsivät jopa luomaan ensi kertaa julkisuudessa prosessoitavaan Riikinkukko-tarinaan uusia juonia. "Olen aina iloinen ja hyvin yllättynyt. Ryhmä nostaa pretekstistä esiin jotain sellaista, mitä en itse huomaisi", Owens totesi 'ensi-illan' jälkeen.

Englannin mies se kauhallaan hämmentää

Owensilla on opetusvälineenään eräs 'taikaesine' - suuri kauha, jossa roikkuu tunnistettavia sekä oudompiakin esineitä muistuttamassa jostakin tarinasta. "Ihailen Amerikan intiaanien vanhaa kulttuuria. Kauhani on ehkä saanut vaikutteita heiltä. Esineillähän on voimaa - ne ovat helposti lähestyttäviä; draamastakin tulee niiden avulla konkreettinen, osa meitä. Voin antaa ryhmän katsella esineitä ja valita sieltä itseään kiinnostavan aiheen", kuvaa Owens apuvälineensä käyttökelpoisuutta.

Varsinaista draamatyöskentelyä aloittaessaan Owens pöyhii teemaa kevyesti ryhmän kanssa. Samalla hän käärii liinan suojissa olevan tarinavarastonsa auki ja valitsee sieltä ruusun. Sitten Owens punoo lämmittelyharjoitteiden langat yhteen ja ruusunnuppu aukeaa tarinaksi Kaunottaresta ja Hirviöstä.

Allan Owens (kesk. valkoisessa paidassaan) sai ryhmän hehkumaan
101%:st ija ymmärtämään, että draama toimii. Kurssilaisia paistattelemassa
lounastauolla Huvila Arabeskin kuistilla. (Kuva: Pirkko Pyrrö)

Ohjaaja - manipulaattori ja tarkkailija?

Draama (ts. prosessidraama) on parhaimmillaan ryhmälähtöisenä toimintana. Prosessidraaman ohjaaja toimii kaiken toiminnan mahdollistajana ja huolehtii ryhmän viihtyvyydestä ja turvallisuudesta.
"Ohjaajan on oltava koko ajan liikkeessä, taiteiltava kuin jyrkänteen reunalla. Jossain preteksteissä on kätevintä olla itse tarinan keskushenklö, koska siten on helppo kuljettaa juonta eteenpäin. Ohjaaja vuoroin antaa köyttä ryhmälle, vuoroin vetää sitä. Siinä on oikea ajoitus erittäin tärkeää", Allan Owens kuvaa.

Owensin ohjaajan työskentely oli nautittavaa. Hän heittäytyi luontevasti rooleihinsa ja tuli niistä yhtä notkeasti takaisin. Ikimuistettava kuva oli se, kun Owens Joosefina putosi kaivossa hitaasti yhä alemmaksi varjokuvan tehdessä loittonenvan kaivonnielun virkaa. Kaunista ja herkkää ohjaustyötä Owensilta oli myös rooli vanhana, kuolevana mäyränä.
Kaiken tämän lisäksi Owens oli turvallinen, kärsivällinen ja näytti todella pitävän ryhmätyöskentelystä.

Syrjäytyneet sydäntä lähellä

Allan Owens työskentelee mielellään vankiloissa. Hän ohjasi kolmipäiväisen draamatyöpajan Sörnäisten keskusvankilassa v. 2001. Osallistujat nostivat draamapajan teemaksi sen, mitä vapautuneelle voi olla odotettavissa vankilan jälkeen. "Nuorilla saattaa olla - toisin kuin yleensä ajatellaan - rajallinen kuvittelukyky tai se ammentaa tuhoavista lähteistä. Draaman 'mitä, jos.. ' - kysymykset ovat tällaisissa tapauksissa tärkeitä työkaluja mielikuvituksen vetreyttämiseksi", Owens selittää.

Draama mahdollistaa nuorelle sellaisia kokemuksia, joita paitsi hän saattaisi jäädä karussa todellisuudessa. Nuorilla on ennakkoasenteita, mutta oma kokemus draaman avulla muuttaa asenteita yleensä välittömästi. Draama on vahva kasvatuksellinen väline. Allan Owensin mukaan prosessidraama toimii, koska olemassaolomme rakentuu paljolti konstruktivismin idean mukaisesti: kun prosessoimme maailmaa leikin, työn tai draaman kautta, rakentuu samalla, usein huomaamattamme, maailman muoto ja sisältö - ja me itse.

Owens on hieman huolissaan populaarikulttuurin voimasta nuorisoon nähden. Media keittää aineksia, jotka voivat toimia riskikäyttäytymisen katalysaattorina nuoren elämässä silloin, kun nuori kokee 'tosiasioiden tuntemisen' ja 'harkinnan' paternialistiseksi hapatukseksi. "Englanissa lapset ja nuoret palvovat näitä huolettomia seikkailijatyyppejä, joista media innokkaasti kirjoittaa ja joiden elämään alkoholi ja muut päihteet kuuluvat."

Mielikuvituksen voima

'Mielikuvitus on neutraali', toteaa näytelmäkirjailija Edward Bond. Mielikuvitus on helposti vietävissä, vieteltävissä. Tästä seuraa, että mielikuvitusta täytyy ruokkia oikein. Prosessidraamalla ei tyrkytetä ongelmanratkaisuja, vaan edesautetaan vallitsevan tilanteen, vuorovaikutuskuvioiden ja roolien hahmottamista. Kun näihin ensin tutustuu, alkaa myös tilanteen perspektiivi ja fokus selkiytyä: mihin ollaan menossa, mistä ollaan kiinnostuneista. Mitä halutaan mahdollisesti muuttaa ja miksi?

Draamatyöskentelyssä kuvilla on suuri merkitys. Kuvat tarttuvat mieliin ja vaikuttavat. Ne ovat mielikuvituksemme ruokaa. Suuri osa draamatyöskentelystä on kohtausten rakentamista. Kun ryhmä miettii kohtauksiaan, he kysyvät itseltään ja toisiltaan: 'miten?'. Sen perään kysytään 'miksi?'. Omat, aidot asenteet ja tunteet ovat siten, kuin huomaamatta, mukana draamassa. Niistä on keskusteltava yhdessä, jotta päästäisiin kaikkia miellyttävään draamalliseen ratkaisuun.

Allan Owensin mielestä draama on yhteiskunnassamme arvokasta myös siksi, että se antaa aikuisillekin mahdollisuuden olla luova ja leikkiä. "Englannissa oli kansallinen projekti, johon osallistui tiede- ja bisnes-alan ihmisiä. Projektin loppuseminaarin yhteydessä julkaistiin raportti, joka yksiselitteisesti julisti: 'leikkikää!'.

Tuonkaltaisen projektin haluaisimme varmaan tapahtuvan Suomessakin, koska meillä on niin paljon loppuunpalaneita, leikin unohtaneita, yhden todellisuuden ihmisiä. Koska ns. vakavien alojen ihmiset määrittävät hyvin pitkälle normistoa siitä, mikä yhteisössämme on hyvää ja oikeaa, olisi näiden asiantuntijoiden otettava enemmän osaa arjen keskusteluun hyvästä elämästä. "Minua prosessidraama kiinnostaa juuri sen fiktio-osuuden takia. Draama on taistelua elämästä ja kuolemasta, eli siis täyttä luovuutta", perustelee Allan Owens alanvalintaansa.

Haastattelu ja teksti: Pirjetta Kesseli

Sivun alkuun

Yksi arkki ja Leenakaisa Hattunen

Paperi ja paperin historia on tärkeää kuvataitelija Leenakaisu Hattuselle. Kiehtova paperi on tarjonnut hänelle - kuten monelle muullekin - monia mahdollisuuksia toteuttaa itseään.

Leenakaisu Hattunen Kuva © Leenakaisu Hattunen

Paperin kiehtovasta syntytarinasta kerrotaan legendaa, kuinka Kiinan keisarin hovilääkäri Tsai Lun puistossa kävellessään yritti keksiä käyttöä kirja- kääröistä ylijääneille silkinkappaleille. Hän ei keksinyt, mitä tekisi kädessään hypistämälleen silkkisilpulle ja pudotti kuidut puutarhan lampeen. Viikkoja myöhemmin hän taas mietiskeli ongelmaansa puutarhassa ja hänen viittansa karkea lieve pyyhkäisi lammen pintaa. Viitalle muodostui ensimmäinen paperi- arkki vapaassa vedessä irrallaan olevista silkkikuiduista. Tämä tapahtui vuonna 105. (Neljä arkkia -näyttelyluettelo.)

Paperinvalmistustaito on saapunut Espanjan kautta Eurooppaan 1150. Ruotsiin sekä Suomeen saimme ensimmäisen paperimyllyn vasta 1700-luvulla.Paljon on vettä virrannut ja kuitua jauhettu tai revitty sen jälkeen. Käsityöläiset ovat pitäneet paperinvalmistustaitoa yllä kaikki nämä vuodet. Paperista on valmistettu paitsi arkkeja myös kolmiulotteisia veistoksia ainakin Neuvostoliitossa ja Egyptissä jo 1000-luvulla.

Meille vanhemmille ovat tuttuja paperista tehdyt nukenpäät, jollainen myös minun nukellani oli. Tänä päivänä paperitaide elää mielestäni uutta kukoistuskautta, eikä varmasti vähiten sen monikäyttöisyyden vuoksi. Olemme valistuneita ja ekologinen näkökulma on vahvasti mukana.

Kävin vuonna 1999 neljän naistaiteilijan näyttelyssä, jossa heitä yhdistävä tekijä oli käsintehty paperi. Heidän teostensa elementtinä oli läpikuultavuus, keveys, väri, valo ja kolmiulotteisuus. Yksi taiteilijoista oli opiskelukaverini Leenakaisu Hattunen, TM Taidepedagogi. Hän työskentelee Lasten ja nuorten kuvataidekeskuksessa Hyvinkäällä.

Kuvassa:
Leenakaisu Hattunen. Picking up the pieces. Pellava- ja kozokuidut, mehiläisvaha ja pellavaöljy. 250 x 300.
© Leenakaisu Hattunen. Julkaistu tekijän luvalla.

Leenakaisu Hattusen teokset oli valmistettu käsintehdyistä pienistä paperiarkeista, joita hän oli käsitellyt mehiläisvahalla ja pellavaöljyllä. Paperiarkit oli sommiteltu vanhoihin korttitelineisiin jotka oli yhdistetty toisiinsa suureksi kokonaisuudeksi. Teoksissa tuli esille juuri ne ominaisuudet jotka Aristoteles aikoinaan luetteli muokattavaa materiaalia kuvaillessaan. "Luetelkaamme nämä ominaisuudet, joiden perusteella kappale voi muuttua tai olla muuttumatta siihen kohdistuvan vaikutuksen johdosta. Ne koskevat kovettumista, sulamista, pehmenemistä lämmön vaikutuksesta, pehmenemistä veden vaikutuksesta, taipumista, murtumista, muotoutumista, muovautumista, leikattavuutta, sitkeyttä, särkymistä, tiivistymistä, palamista ja höyrystymistä." (Aristoteles, Meteorologia 5.8 385A 11-20).

Hattunen valmistaa paperista myös hyvin suurikokoisia seinätekstiilejä, jotka henkivät hieman eri kulttuurista saatuja vaikutteita. Toisinaan työt ovat hyvin dekoratiivisiä, ikään kuin karheita pitsejä. Leenakaisu Hattunen on ollut vetämässä paperinvalmistuskursseja eripuolilla Suomea sekä ulkomailla, viimeksi Amerikassa.

Kysyin Leenakaisu Hattuselta, minkälaista paperi on kurssimateriaalina. Hän kertoi, että paperiin käytettävät materiaalit ovat halpoja ja niitä saa kaikkialta, minkä ansiosta oppilaat innostuvat erilaisiin kokeiluihin. Kalliiden materiaalien ollessa kysymyksessä pelataan usein varman päälle ja rohkeimmat ideat jäävät toteuttamatta.

Lähteet:
Neljä arkkia, Paperitaiteen kiertonäyttely 1998 näyttelyluettelo
Leenakaisu Hattusen puhelinhaastattelu. Haastattelijana Marja-Leena Kaartinen.

Teksti: Marja-Leena Kaartinen

Kuvat: © Leenakaisu Hattunen, kaikki oikeudet pidätetään

Sivun alkuun

Malla Kaartinen: "Paperimassa on ekologista ja edullista - tuotteet kestäviä ja kevyitä!"

Riihimäkeläinen kuvataiteilija ja taidepedagogi Marja-Leena Kaartinen vastaa ohjaustoiminnan koulutusohjelman kuvallisten aineiden opetuksesta. Marja-Leena tai Malla, kuten hänet parhaiten tunnetaan, käyttää omassa taiteellisessa työskentelyssään paperimassaa monin eri tavoin. Malla kannustaa myös opiskelijoitaan etsimään paperin mahdollisuuksia.

Marja-Leena Kaartinen. Kuva Pirjetta Kesseli © CuRec

Mitä paperi merkitsee sinulle taiteellisen ilmaisun välineenä?

- Kiinnostukseni paperin työstämiseen heräsi noin 15 vuotta sitten, kun aloin valmistaa jätepahvista pohjia maalauksilleni päällystämällä ne paperimassalla. Ekologisuus on minulle tärkeä arvo, ja sen vuoksi kehittelen mielelläni uusiokäyttöä eri materiaaleille ja hylätyille tavaroille. Karkeahko pintastruktuuri on osa maalausteni visuaalista ilmettä, ja se antaa mahdollisuuden värien kerrokselliseen työstämiseen.

Malla vertaa maalauksiaan ihmisen elämään, johon kokemukset ja tapahtumat jättävät oman värikerroksensa: jotkut näkyvät selvemmin, jotkut taas kätkeytyvät toisten alle.

Malla ryhtyi työstämään paperimassaa myös kolmiulotteiseen muotoon.
– Edullisena materiaalina paperimassa innosti kokeilevuuteen ja kolmiulotteisessa työskentelyssä minua viehätti sen keveys ja toisaalta valmiin työn kestävyys. Lakalla käsiteltyjä paperimassatöitä voi viedä jopa ulos koristamaan pihaa. Käytän töissäni runkomateriaalina kaikenlaisia roskalavoilta  löytämiäni kiinnostavia esineitä sekä katiskaverkkoa.

Marja-Leena Kaartinen, 1992
Ei laivan koolla ole väliä vaan aaltojen
Kuva: © Malla Kaartinen

Miten ideat syntyvät töihisi?

Malla kertoo havainnoivansa aktiivisesti ympäröivää maailmaa ja erityisesti luontoa ja sen ilmiöitä.
– Luonnossa liikkuessani poimin aina taskuuni pieniä kiinnostavia yksityiskohtia kuten linnunsulkia, siemenkotia, kiviä ja kaikkea sellaista. Ne voivat päätyä osaksi jotain työtäni tai käynnistää kokonaan uuden prosessin. En halua tehdä vain esteettisesti kauniita töitä, yhtä tärkeää on sisältö, jolla otan kantaa ja välitän omia arvojani katsojille. Käsittelen töissäni teemoja, jotka liittyvät ihmisenä olemisen kysymyksiin sekä  ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen.

- Suurinta rikkautta on se, että näkee ja kokee asioita voimakkaasti, eikä kulje elämänsä läpi silmät ummessa. Se on rikkautta, jota ei keneltäkään voi ottaa pois.

Haastattelun lopuksi Malla lausui seuraavan runon, joka kuvaa hänen ajatusmaailmaansa.

En toivo sinulle,
että jossakin
metsäpolulla
kohtaisit valkean kauriin
tai kuninkaanpojan
tai haltijattaren, joka
tekisi sinut rikkaaksi.

Vaan että sinulla olisi
silmät joilla huomaat,
kun sinua vastaan
tulee tiellä ihme.

Sillä ihmeisiin
ei tarvita satuja,
vaan silmät
ja sydän joka ymmärtää
kiittää ihmeestä.

Jörg Zink 1982 (suom. Anna-Maija Raittila)

Haastattelu ja teksti: Leena Ruoppa

Sivun alkuun

Paperihuoneessa rapistelee graafikko

Turuntie 2 on osoite Hämeenlinnan keskustan kainalossa, jossa sijaitsee kaupungin toinen taiteen ja kulttuurin tekijöiden keskittymä. Jugendaikaisessa talokompleksissa toimii kaikenlaisten kuvantekijöiden suosima kehystystarvikeliike, ekokahvila, Hämeenlinnan Kameraseura ja Taiteilijaseura sekä viisivuotias Paperihuone. Paperihuoneella sijaitsee myös kuvataiteilija Anne Tammisen työhuone.

Paperihuone syntyi vuonna 1997, kun joukko nuoria taiteentekijöitä kohtasi toisensa ja huomasi olevansa ilman työtilaa. Kuvataiteilija Anne Tamminen oli yksi heistä. "Vuosien aikana toiset ovat vaihtuneet moneen kertaan, mutta minä olen pysynyt."

Prässi tarvitaan, jos mielii tehdä grafiikkaa. Anne Tamminen esittelee Paperihuoneen masiinoita.

Paperihuoneella ei hiippaile paperimaakari viiroineen. Työtilan nimen Anne kertoo syntyneen siitä, että yhdistys ehti olla valmiina 'paperilla' hyvän aikaa, ennenkuin talo löytyi. Paperihuoneella työskentelee kuvataiteilijoita, kirjoittajia ja tasolasitaiteilija. Paperia tehdään silloin tällöin, ainakin omiksi tarpeiksi. Tilasta löytyy paperisilppuri ja kaksi grafiikkaprässiä.

Työtilassa käy ryhmiä tekemässä grafiikkaa ja paperia. "Vedän täällä grafiikan kursseja", Tamminen kertoo. Yhdistys vuokraa tilaa edullisesti myös ulkopuolisille ja käyttövuokra on edullinen. "Tilan käytön edellytyksenä on, että tuntee laitteet ja välineet." Työhuoneiden vuokrat ovat suorastaan halvat. "Yhdessä katsotaan tilannetta ja keskustellaan uuden tulijan kanssa, jos sattuu olemaan huone vapaana. Luotettavuus on tärkein ominaisuus uutta vuokralaista harkittaessa", Tamminen toteaa.

Jos harrastaa kuvien tekemistä, kannattaa harkita liittymistä Paperihuoneen jäseneksi. Jäsenet saavat mm. näyttelytilan ilmaiseksi käyttöönsä ja he voivat käyttää myös Kameraseuran pimiötä.

Setelitaiteilija ja tuntemattoman tulkki

Tamminen, valokuvauksen ammattilainen ja grafiikan taitaja, herätti taannoin kohua silputtuaan säkkikaupalla markkamääräisiä seteleitä paperimassaksi, josta teki sitten uutta paperia ja vedosti ne grafiikallaan. Paperi on grafiikan tekijälle taideteoksen oleellinen elementti. Se, millaisen paperin valitsee kuvalleen, vaikuttaa ratkaisevasti lopputulokseen. Tamminen on vedostanut uusimman näyttelynsä kuvat metallilevyiltä ohuen ohuelle paperille. Tämä voi onnistua vain, kun tekniikka on täysin hallussa.

Anne Tamminen työhuoneessaan.

'Kuvia Tuntemattomasta' on Anne Tammisen uusin näyttely helsinkiläisessä Galleria Valöörissä. "Tamminen on sen luokan osaaja, että heitä ei montaa maassamme ole. Nämä ovat töitä, joiden arvo tulee takuulla säilymään. Täyttä laatua." Galleristi Juhani Pesola viittaa näyttelyn töihin ja kehottaa katsomaan tarkempaan. Kyllä - jokainen viiva on herkästi piirtynyt silkkiselle paperille. Kuvat ovat mystisiä, elävämpiä kuin valokuvat. Salaperäisiä niinkuin grafiikan monimutkaiset, salaperäiset tekniikat.

Galleristi Pesola Valöörissään. Taustalla
Anne Tammisen grafiikkaa.

Kulttuurityötä - ja kenen taholta?

Galleristi Juhani Pesola - Kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija hänkin - perusti gallerian 90-luvun puolivälissä. "Nuoria koulutetaan nykyään hyvin paljon taidealalle. Minulla herää eräs kysymys, jonka voisin osoittaa suoraan valtiolle. Onko rehellistä houkutella nuoria alalle, jos heille ei pystytä tarjoamaan myös töitä alalla?", Pesola kritisoi. "Minä tiedostan, että gallerian pito on kulttuurityötä", Pesola sanoo.

Paperihuoneelle ja Anne Tammiseen saa yhteyden täältä: anneta@iki.fi

Teksti ja kuvat: Pirjetta Kesseli
Kuvat © CuRec

Sivun alkuun