Raahustan kohti kotia loputtoman pitkän ja lohduttoman päivän jälkeen. Matkalla käyn lähikaupassa, postissa ja automaatilla maksamassa nipun erääntyneitä laskuja. Kengät hiertää ja katu on liukas. Minun kulkemia reittejä ei koskaan hiekoiteta kunnolla. Kauppakassi ja koulureppu painaa rankaa kohti maata, mutta eteenpäin on mentävä. Ei kai sitä tähänkään voi jäädä nyyhkimään. Vai voiko?

Näen itseni yht’äkkiä viiden vanhana, puna-violetti talvipuku päällä, makaamassa jäisessä maassa. ”En tule, en liiku, en jaksa enää!”. Pukuun ommeltu heijastinnauha välähtää aina kun ohi ajavien autojen etuvalot osuvat siihen. Lopulta minut nostaa ylös tuttu ja turvallinen vasen käsi. Oikeassa on kauppakassi.

Puhelin hälyttää sata kertaa. Äiti ei taaskaan vastaa. Se on varmaan vieläkin töissä tai sitten sillä on kokous, keikka, opetusta, asiakas, kasvatustieteen luento tai joogatunti. Minulla on paniikki. Olen eronnut ensimmäisestä pitkäaikaisesta poikaystävästä ja pelkään, että en enää koskaan rakasta ketään. Enkä tiedä miten kauan kananmunia pitää keittää, jotta ne ovat varmasti kovia.

Ajattelen kotiäitejä. Niitä pullantuoksuisia ruutuesiliinoissa sipsuttavia jumalattaria, jotka kaivavat jättimäisistä käsilaukuistaan vastauksen kaikkeen mitä pieni, lettipäinen tyttö ja polvihousuinen poika saattavat kysyä. Ovatko ne valmiina juoksemaan essu tuulessa lepattaen, papiljotit toista puolen päätä jakamaan viisauttaan vielä silloin, kun harmit kasvavat suuremmiksi kuin asvaltti-ihottuma polvessa?

Kyllä minä osasin tehdä hyvät ja terveelliset voileivät, kun tulin ekaluokkalaisena kotiin koulusta. Osasin laittaa takin ja kengät siististi eteisen vaatekaappiin ja tehdä läksyt. Ei siinä äitiä tarvittu niskaan hönkimään. Lastentarhassakin pärjäsin vallan mainiosti. Ei ahdistanut leikkikavereiden kasvava määrä, kerrossänkyjen jonot eikä tasapäistävät askarteluohjeet, kunhan ei haettu viimeisenä kotiin.

Enemmän minä kaipaan äitiä nyt, muka aikuisena. Minusta on kummallinen ajatus, että aktiivinen äitinä oleminen loppuisi lapsen täysi-ikäisyyteen. Ei se, että saan ajaa autoa, tee minusta valmista kohtaamaan tätä kamalaa, pelottavaa maailmaa ihan yksin. Eihän kotieläimiäkään jätetä heitteille, kun ne ovat jonkun tietyn ikäisiä.

Vai olenko kenties niin onneton ja elämäni vaikeakulkuista juuri siksi, ettei äitini ollut kotona odottamassa pannukakku höyryten, kun tulin koulusta sydän ruvella, kiusaajien kipeät sanat piikkinä lihassa? Enpä usko. En minä olisi sille mitään siitä kuitenkaan kertonut. Korkeintaan syönyt suruuni.

Tiedostan kyllä faktan, että äiti on muutakin kuin äiti. Ei se ole täällä minun pyllyä loputtomiin asti pyyhkimässä, enkä minä sitä tahtoisikaan. Silti toivoisin, että äiti ehtisi vähän muutakin kuin lähettää tekstiviestin ”Pärjäile!” aina silloin tällöin. Kai se on minut tieten tahtoen tänne tehnyt?

Eikö se tajunnut, ettei se pääse minusta niin helpolla eroon?

Tietenkin äiti voi asua omassa kodissaan ja elää omaa elämäänsä, mutta olisi hiton hyvä jos se voisi vastata puhelimeen silloin, kun minä tarvitsen sitä. Ehkä se voisi tulla joskus käymäänkin. Olisi varsin mukavaa istua sen vieressä sohvalla ja katsoa Pieni talo preerialla -uusintoja, huopaan kääriytyneenä, turvassa ja syödä kananmunavoileipiä.

Teksti: Julia Turunen,
ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija