Missä asteessa pestään pissis tai hevari, entä skeittari, streittari tai fruittari? Hangataanko hippi pähkinänkuorilla ja suomileijona mäntysuovalla? Kestääkö kovanaama kivipesun?

Keitä ovat Norma Jean Mortenson, Kirsi Hannele Sirên tai Antti Hulkko? Taiteilijanimet tiedämme, mutta onko olemassa Marilynin, Kikan tai Andy McCoyn identiteettiä vai onko kyse tapetista totuuden päällä? Sivistyssanakirja tarjoaa ilmiölle käsitteen imago. Onko imago leima, merkki, tarra vai todiste, viivakoodi tai lappu niskassa? Vaiko kenties lipas, arkku, pullo tai purkki, johon sisin säilötään. Onko kyseessä sielun vankila vai turvapaikka?

Luokittelu alkaa varhain. Ryhmittelemme itsekin ympäristöämme; sinisiin ja punaisiin kurahousuihin; kerros- ja omakotitaloihin; hitaisiin ja nopeisiin; tuttuihin ja tuntemattomiin; omiin lapsiin ja toisten kakaroihin. Jaamme yksilöt erilaisiin kokoonpanoihin jo ennen kuin edes tiedämme mistä kategorisoinnissa on kysymys.

Joukkoon kuuluminen on varsinkin lapsuudessa jossain määrin välttämätöntä. Ympärillä oleviin malleihin samaistutaan ja niitä seurataan. Lapsella on harvoin mahdollisuuksia tai tarvetta taistella ryhmittymistä vastaan. Massa tuo rohkeutta ja luo turvaa. Samanlaiset jarrusukat on konkreettinen viesti yhteenkuuluvuudesta. Toisaalta toisista erottuminen on yhtä vahva viesti. Vääränlaiset jumppatossut balettitunnilla saattaa johtaa syrjimiseen.

Tarja Tavallinen vai Eeva Eksoottinen?

Kokemisen halun ja uutuuden viehätyksen kautta turvallisuudesta tulee tylsää. Ryhmän vahvuus ei enää vakuuta, vaan halutaan valloittaa maailma yksilöinä. Positiivit muuttuvat superlatiiveihin. Kuka on rohkein, kaunein tai vallankumouksellisin?

Persoonallisuuteen pyrkiminen ajaa meidät muokkaamaan itseämme. Tatuoinnit ja lävistykset sekä kauneuskirurgia ovat tapoja muokata julkista kuvaamme. Ulkoisen habituksen asemasta tai sen ohella muokkaamme myös ajatuksiamme. Uusi ideologia voi viedä mennessään. Sekä hyvässä että pahassa luomme imagomme vastaamaan tarvetta, mutta kenen tarpeesta on kysymys? On eri asia halaammeko puita vai räjäytämmekö kouluja, mutta molemmissa tapauksissa voimme kysyä miksi: erottuaksemme yhteiskunnasta vai edistääksemme sen kehitystä?

Erilaisuuden välttelystä siirrytään sen ihailuun, mutta missä kohtaa kulkevat kalkkiviivat, joiden jälkeen ainoastaan erilainen on erityinen?

Takaisin taikinaksi

Erilaisuuden tavoittelu ajaa meidät ääripäihin. Ääripäät muovautuvat omiksi lokeroikseen, jotka muuttavat meidät uudelleen massoiksi. Lopulta se niskassa roikkuva neulemyssy, matalalantioiset pillifarkut tai bootsit löytävät ympärilleen kaltaisiaan.

Siirtokuvat sitovat suhteita ja perustavat yhteisöjä. Tyylin voi nähdä, kielellinen vire on helppo havaita ja kiinnostuksen kohteet ovat usein esillä, mutta kenen persoonallisuus on painettu pinssiin?

Hyvällä tavalla outo

Se että eksotiikka on saanut positiivisen arvon, ei tarkoita väheksynnän poistumista, vaan enemmänkin sitä että on friikkejä joita ihaillaan ja friikkejä joita syrjitään. Ajan henki määrittelee sen millainen erottuminen on kadehdittavaa ja mikä taas saa osakseen parhaassakin tapauksessa ainoastaan sääliä.

Myös onnella on osuutta asiaan. Tarvitaan itse asiassa vain muutaman edelläkävijän ihailu ja opetuslapset seuraavat perässä.

Arvostusta ei edelleenkään jaeta postiluukusta mainosten mukana eikä sitä ole järjestelmällisesti kytketty yksilön ansioihin. Ovelat osaavat pelata kunnioituksen itselleen. Kaikki eivät pysty eivätkä kykene.

Teksti: Krista Seppälä, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija