Päivät matelevat kuin kastemadot ja minä laahustan perässä. Sataa kaatamalla. Viemärit kohisevat ja räystäitä pitkin suihkuaa vettä melkein yhtä voimakkaasti kuin sinä päivänä, kun satoi vielä enemmän.

Me istuttiin vastaleivotun asfaltin reunalla ja mahduttiin kumpainenkin sen kirkkaankeltaisen sadetakin sisään. Laskin ääneen maassa luikertelevia lieroja ja ihmettelin kuinka niitä olikin niin paljon. Kerroit että madot nousevat sateella pintaan, koska niiden käytävät täyttyvät vedellä. Me istuttiin kaksi pyllyn kuvaa takin helmaan ja havahduttiin kaivamasta yhteistä käytävää.

Ilmastointi oli rikki, vikaa putkissa ja lähdin ravintolasta ennen sulkemista. Karkasin kaktusta niskassa ja mustekaloja hameeni alla. Juoksin ulos epätoivoisista uusinnoista, jotka kuljettivat kohtauksissa samaa naista.

Oli yö, ylitöitä takana ja tukahduttavan kuuma. Yskin painostavaan ilmaan savurenkaita ja satulani pinnalle oli tiivistynyt kiiltäviä vesihelmiä. Pisarat kastelivat paljaat reiteni ja tekivät nahkaisesta satulasta limaisen. Mustelmainen taivas oli repeämäisillään. Kettingit vinkuivat. Vaihteet naksuivat. Lokasuojat kolisivat ja satula natisi polkiessani kovaa vauhtia ukkostavassa yössä. Kyyneleet porautuivat väkisin poskille ja soitin pirikelloa itkun päälle. Olisi nukuttava ja huomenna ehdittävä iltavuoroon.

Työmiehet maalasivat seepraa asfalttiin. Liivit hohtivat Otavana yössä, vaikkei ollut edes kovin pimeää. Samalla tarakalle köytetyn laukkuni hihna pyrki takapyörän pinnojen väliin. Tarkkaavaisuus häiriintyi. Tasapaino petti. Hihna lukitsi liikkeen ja lennätti minut yli ohjaustangon, suoraan vastamaalatuille valkoisille viivoille. Taisin säikäyttää sinut lennollani, koska vielä postiauton ajaessa ohitsemme, katselimme niitä viivoja asfaltissa. Kaksi niistä oli ihan kallellaan, toisiinsa.

Asfaltti oli raapinut reiteeni punaisen nuottiviivaston ja sanoit että minulla on vänkyräjalat. Samanlaiset kuin kameleilla, ne taipuu taaksepäin. Puhuttiin asiaa ja sen vierestä, siinä kohdassa missä kasvoi koiranputkia ja voikukat luulivat itseään leskenlehdiksi. Mietittiin elämän pieniäsuuria asioita. Tiesimme molemmat miten tiskialtaaseen tehdään sateenkaari. Oltiin ujoja, rohkeitakin. Annettiin asfaltin polttaa polvet punaisiksi.

Me kävelimme paljain jaloin moottoritien reunalla, koska varpaat tunsivat palavan kumin, kierrokset ja kilometrit. Vauhti loi illuusion vapaudesta, vaikkei sitä oikeasti ollut, emmekä sitä oikeasti halunneet. Pelasimme peliä jossa kerättiin kaivon kansia. Erikokoisista kansista sai eri määrän pisteitä: pienimmästä kolmekymmentä, keskimmäisestä kaksikymmentä ja suurimmasta kymmenen. Pisteet keräsi se kumpi ehti ensimmäisenä kannen päälle. Peli antoi tekosyyn juosta toisen perässä.

Me tartuimme yhteen kuin tahmeat kädet, vastakkaiset navat ja pinttyneet tavat. Emme tahtoneet vastuuta, vaan vapautta. Mutta emme mahtaneet mitään. Sanoit että olen kärpäspaperia, sellaista nättiä, jossa on vaaleanpunaisia kukkia.

Seotessamme kaivolaskuissa otimme kaksi kissaa, jotka vaativat hiekkalaatikon ja yhteisen asuntolainan. Ironia pani Sarkasmin paksuksi ja meitä nauratti. Saimme vauvoja. Kolme pentua annettiin pois, mutta Matti ja Mervi jäivät meille.

Taisimme saavuttaa, sen rakkauden rajapisteen. Korkeuden missä ilmanala on vaarallisen ohut ja loppuu happi. Meidän käytävämme oli täyttyä vedellä ja melkein hukuimme. Ei auttanut kuin nousta pintaan ja huomata, kuinka ne elämän pienetsuuret asiat, olivat poranneet meihin reikiä. Onkaloita eri suuntiin.

Päivät matelevat kuin kastemadot ja minä laahustan perässä. Sataa kaatamalla. Viemärit kohisevat ja räystäitä pitkin suihkuaa vettä melkein yhtä voimakkaasti kuin sinä päivänä, kun satoi vielä enemmän. Nyt tiedän, että saan taas kiinni päivistä, kun on sen aika. Näen keltaisen sadetakin roikkumassa tuulikaapissani, raavin kyynärtaivetta ja hymyilen.

Teksti: Krista Seppälä,
ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija