Liekö nuo oranssit verhot

vai alati enenevä valo?

Tunnen sisälläni kasvavan

pienen hykertelevän taimen,

versoavan hyppelehtiäkseen

kevyissä keväisissä kengissä.

Eräänä aamuna

heräsin suloiset kasvot mielessäni

käänsin kylkeä

painoin peiton polvien väliin

Jatkoin hymyillen ahneen suloisia unia

auringon siivilöityessä

jokaisesta pikkuikkunan kolosta

sälekaihtimienkin ahtaista väleistä

alkoviini.

Olin selvinnyt talvesta.

Joku katkerana kutsui

sitä maaniseksi vaiheeksi:

Juuri siihen aikaan

olin huomaamattani tullut onnelliseksi

Uutuuttaan hohtavien unelmien virrassa

ajelehdin oikeaan suuntaan

toteutuvien haaveiden lautalla

otin aurinkoa antautuen

vatsaani valellessa vesi.

Horisontti oli utuinen,

mutta siellä räiskyivät kaikki

Meksikon ja kaikkien auringonlaskujen värit

kuin niitä katsoisi kunniapaikalta

ja lipuista en maksanut mitään

!

Pimeni, maailma mielessäni musteni.

Valon mukana karkasi autius

sain seurakseni monta vaanivaa vaadetta

velvollisuuksilla voideltua

raskasta taakkaa.

Odotan aamupäivää, odotan odotusta

jolloin maailma korvieni takana on

kevyt

niskaani hyväilevät hienot näkymät

upeat, valtavat suunnitelmat

idealismi, toivo, luottamus

rento meininki.

Jos joku vain kohottaisi kädellään leukaani

katsoisi silmiin, sanoisi jotain odottamatonta!

Haluaisin häkeltyä, ilma koko maailmassa tärähtäisi,

eikä illalla pimetessä

seuraani liittyisikään

huomisen painavat vaateet.

Muistatko enää miltä tuntui

nukkumaan mennessä lusikassa

kun puristit minua niin lujaa

että tunsin tukahtuvani?

Emme saaneet unta,

halunneet nukkua silmänräpäystäkään

ettei yksikään ääni menisi hukkaan.

Oli oltava hiljaa

jotta kuulisi toisen elämän äänen

silloin minun valtava henkilökohtainen maailmani

pieneni, ja minä hälvenin.

Yliluonnollisesti silloin yhtenivät

elämiemme soivat

samanlaiset äänet.

Epämääräinen

verenkatkeran makuinen muisto.

Epäoikeudenmukaisuuteen

takertuva ajatus kiertää kehää,

kaihertaa kuin juhlineen pään särky.

Tahmeasti

synkät muistot hipaisevat ajatusten reunoja

takertuvat, venyvät

eivät kiinnity

ollakseen jotain rakentavaa

jota voisi joskus sanoa toiselle

ja kertoa mistä kiikastaa.

Epäoikeudenmukaisuus;

tiedän, mistä puhun

mutten kerro

vältymme konflikteilta

niitä minä en kestäisi.

Sellaisena myrskyisenä yönä

sinä rakastuit minuun.

Kuuntelin sateen ääniä

kyljelläni nahkasohvalla,

olin yökylässä

mutten sinun luonasi.

Tiesin varmasti,

sillä jokin kasvatti myrskyn

ja myrsky nousee silloin

kun herätään rakkauteni mahdollisuuteen.

Minä huomasin yöllä

oli myöhäistä olla laskematta

kättäni takaraivollesi

siitä kosketuksesta

sinä lumouduit.

Kaikki eivät ole niin vakavia

että lumoutuvat yhdestä kosketuksesta,

joitakin kosketaan paljon, ja

heille on kasvanut elämäntuntokarvoja

joilla erotetaan oikea väärästä.

Mitä olisin voinut sanoa?

Älä rakastu, et saa, ei, ei!

Olisit innostunut

luullut että olen haavoittuva rakkaudesta.

Tiesin silloin etten koskaan

tulisi tuntemaan samaa,

sillä tuollaiset asiat tietää.

Oliko väärin silittää niskaasi

olla vain sekuntien ajan herttainen?

Heti kun minun energiani

on asettunut tähän huoneeseen

täyttänyt sen lattian ääriä myöden

painautunut vinokattoa vasten,

minun täytyy tästä lähteä.

Mikä siinä on,

että joka kerta kun olen

täyttänyt tilan,

on pakko päästä uuteen

jännittävämpään tilaan räjähtelemään

levittäytymään

kietoutumaan?

Surku minun tulee

sillä osa minusta jää tänne,

ja osan tästä huoneesta

otan itselleni mukaan.

Niitä pieniä osasia minusta

ja tiloista joissa olen asustellut

energioineni,

olen vaihtanut jo usean kerran.

Joskus ajattelin kyllä jäädä.

En enää

luota noihin ripsiin

poskelle pudonneisiin

en enää puhalla.

Eivät aikoihin

ole toteuttaneet toiveitani.

Joskus jopa ilkeästi

päättävät päinvastoin

ja hoitavat homman niin

että pienet toiveeni murskataan

ja itken pienesti pikku kyyneleitä.

Niitä ne ripset varmaan janoavatkin

pikkusuolaisia kyyneleitäni.

On minulla silti oikeus

rakastaa sinua vähän.

Vaikka olisit toisen

saan miettiä sinua vähän.

En aio vielä aikoihin

tunnustaa sitä sinulle,

vasta, kun olemme

vanhoja ja jo harmaannumme.

Lapset ovat lentäneet

pesästä, lastenlapsetkin.

Jos silloin olet yksinäsi,

aion varmasti etsiä sinut

muina naisina soittaa

pyytää apua jossakin asiassa

jossa olet oikein hyvä.

Aion olla hupsu, lempeä mummu

mutta kiehtova ja ihailla miehekkyyttäsi

kuinka oletkaan niin komea vaari!

Silloin tunnustan, tai ehkä en

ainakin olen saanut

elää pitkän elämän

kaivaten nuoruuden rakastettua

Tuntien suloista tuskaa

kuristavan suloista kaipuuta

uhrautunut katkeransuloisuudelle

unelmoinut elämäni ja uskonut unelmiini,

sellainenhan minä olen

ja silloin sinä olet minun.

Aliisa Koivisto
Ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija