Ohjaus+toiminta=?

Hämeenlinna ja ohjaustoiminta. Ne eivät sanoneet minulle vielä vuonna 2005 jatko-opiskelupaikkoja etsiessäni paljoakaan. Päätin kuitenkin hakea, pääsisinpähän ainakin opiskelemaan haaveilemaani luovaan ja ihmisläheiseen työhön, jos pääsykokeissa lykästäisi. Pääsykokeiden jälkeen tiesin sentään missä Hämeenlinna on ja ohjaustoimintakin kuulosti jo muulta kuin kahdelta hankalalta sanalta yhteen kirjoitettuina.

Siitä on nyt neljä vuotta. Ne neljä vuotta ovat menneet nopeammin kuin mitkään neljä vuotta melko lyhyestä elämästäni. Ne eivät olisi menneet niin nopeasti, jos olisin joutunut raahautumaan hampaat irvessä kouluun. Tässä vaiheessa opintoja, kun kurssit on suoritettu ja opinnäytetyö vaatii enää tiivistelmät ja loppufiksausta, tuntuu menneet neljä vuotta olevan vielä yhtenä epämääräisenä möykkynä mielessä. Hyvä, ellei täydellinen hetki miettiä sitä, mitä ohjaustoiminnasta on jäänyt korvien väliin.

Oppeja ammatista, itsestä ja muista

Käsillä tekemisen iloa, tarinateatteria, projekti maahanmuuttajanuorten kanssa kaupunkia valokuvaten ja toinen Hämeenlinnan taidemuseolla, työharjoittelut, erityisesti kansainvälinen harjoittelu Yhdysvalloissa, pääaineopinnot ja kuntoutus-sivuaine, asiakastarpeita, toiminnan suunnittelua, toteutusta ja arviointia. Siinä joitakin asioita ja kokemuksia, joita olen saanut ja oppinut ohjaustoiminnasta. Neljän vuoden aikana ensimmäisen opiskeluvuoden epäilys omista ohjaamistaidoista on karissut. Olen ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, että jokainen meistä tekee työtään omalla persoonallaan, hyödyntäen omia vahvuuksiaan ja mielenkiinnonkohteitaan. Kaikkea ei voi osata, mutta uutta voi silti oppia. Oppitunnit eivät olisi olleet myöskään mitään ilman mahtavia luokkakavereita, joiden kanssa keskustelut, yhdessä tekeminen ja pähkäily ovat antaneet minulle uusia näkökulmia tulevaan ammattiin ja omaan itseeni.

Ammattitaidon lisäksi ohjaustoiminnan neljä vuotta ovat kasvattaneet minua ihmisenä paljon. Suhtautumiseni erilaisiin ihmisiin on muuttunut. Pystyn hyväksymään paremmin erilaisuuden. Olen rohkeampi sanomaan oman mielipiteeni ja sen niin vaikean sanan: ei. Olen oppinut suhteellisuudentajua. Täydellisyyden tavoittelulla väsyy enemmin tai myöhemmin.

Kahdenkymmenen vuoden päästä?

Elämä heittää. Joskus yllättäen, yllättävään suuntaan. Se myös järjestää matkan varrelle haasteita, joihin tarttuminen pelottaa, mutta antaa myös paljon. Niin se teki taas, kun sain tietää saaneeni työpaikan kehitysvammaisten parissa. Huomaan, että minuun iskee ajoittain ”valmistumisahdistus”. Nyt kun olen melkein valmis ohjaustoiminnan artenomi, kuvittelen että minun pitäisi osata nyt kaikki, olla täydellinen työntekijä, joka hoitaa kaiken. Heti sen perään herää vahva epäilys siitä, että olenko sittenkään oppinut mitään, onko minusta mihinkään. Sitten hengitän syvään ja olen taas vakuuttunut, että minua, ohjaustoiminnan artenomia tarvitaan tässä maailmassa. Se saattaa vaatia oma-aloitteisuutta, sinnikkyyttä, rohkeaa oman itsen ja taitojen markkinointia ja taas kerran vastaamista siihen kysymykseen, jonka olen kuullut jo aika monta kertaa: niin mitäs se ohjaustoiminta oikein on? Mutta luulenpa että minusta, ja kaikilla muistakin ohjaustoiminnan opiskelijoista ja jo valmistuneista, on siihen.

Siispä, kun maailma heittäytyy hankalaksi, heittää haasteiden eteen, pidä mielessä seuraava Mark Twainin ajatus:

Twenty years from now you will be more disappointed by the things that didnt’t do

than by the ones you did do.

So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbor.

Catch the trade winds in your sails.

Explore. Dream. Discover.

Teksti: Reetta Kokkonen, ohjaustoiminnan artenomi (AMK)