Se tunne...

kun istuu paikallaan ja kohoaa kohti tunturin laakeaa lakea, kylmän vihaisen viiman piiskoessa peitettyjä kasvoja. Rinteiden huokuessa tyhjyyttään ja pakkasmittarin punaisen hehkun osoittavan -30 astetta… avaa koko mielen, minulla on tilaa itselleni ja ajatuksilleni. Vaikkakin olen pukeutunut lämpimästi, huivi lämpimän hengityksen ja pakkasen yhteenotosta jäätyneenä, lasit ja kypärä, silti… minua ei purista. Mitä vähemmän ihmisiä, sen parempi. Mitä kovempi pakkanen tai lumipyry, sen haasteellisempaa. Mitä kovempi auringonpaiste, sitä henkeäsalpaavammat maisemat. Raikas ja puhdas ilma putsaavat tehdaskaupunkilaiset keuhkoni ja on helpompi hengittää. Tunturi on kaunis.

Veressä olen äidiltäni perinyt lappilaisuuden. Koen sen hyvin läheisenä ja tärkeänä, vaikka olenkin Helsingin Naistenklinikan lapsia vuodelta 1975. Olen asunut eteläisessä Suomessa suurimman osan elämästäni, mutta kaikki mahdolliset lomani olen halunnut viettää pohjoisessa, pienessä kylässä, missä ei oikeastaan ole mitään. Vaaran päällä, mummolassa, jonka hiljaisen pirtin kello kumauttelee tasatunnein aikaansa, mummon kuorsatessa nojatuolissa ja porojen vaeltaessa hiljakseen pihan poikki.

Lähes 60-vuotiaaseen ulkosaunaan haemme tätini kanssa kylmän veden sisältä isoissa maitotonkissa, jotka nostamme maitokärriin. Yhdessä sitten työnnämme ja kannamme ne saunan lämpöön. Tulet on jo laitettu kiukaaseen ja kuumavesipannuun, sen kanssa on oltava varovainen, onhan siitä niin monesti varoiteltu. Saunoessa muistuu monet lapsuuden muistot mieleen ja ikävä hiipii ajatuksiin, vaikka olenkin yhä paikalla.

Lähtiessämme pois ikävä takaisin kalvaa pitkälti. Noin 50 kilometriä ennen kotia, jossa tällä hetkellä asun, tunnen jo tehtaiden kauheat hajut ja saasteet, en halua kotiin. Mieleni ja ajatukseni suppeutuvat, enkä pysty ahdistukseltani ajattelemaan. Asun täällä, olen muualla. Hankien korkeus ja lumen valko, ilman puhtaus ja luonnon raakuus, hiljaisuus ja ajan seisahtuminen, se on sitä mitä sydämessäni kaipaan, takaisin pohjoiseen.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken

tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,

kun taas ne alkaa retken

ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Teksti: Sanna Marttinen, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -aikuisopiskelija

Lainaus: Eino Leinon runokokoelmasta Kangastuksia, Lapin kesä