Neulakinnas on isokokoisella neulalla villalangasta ommeltu käsine tai lapanen. Neulakinnastekniikka on tunnettu jo esihistoriallisella ajalla, ja sitä on rekonstruoitu hautalöytöjen perusteella. Vanhimmat tunnetut neulakinnaslöydöt ovat Ruotsista 200-300-luvulta. Suomessa neulakinnastekniikka oli ainoa tunnettu lankatekniikka 1600-luvulle saakka, jolloin puikoilla neulominen muotiuutuutena ja nopeampana tekniikkana syrjäytti neulakintaiden ja -sukkien valmistuksen. Kaikkein pisimpään neulakintaat ovat säilyttäneet asemansa Itä-Suomessa, Savossa ja Karjalassa, jossa neulakintaita on käytetty lähinnä miesten työkäsineinä nahkarukkasten sisällä. Tavallisimmin neulakintaat tehtiin kotona kehrätystä omien lampaiden villasta, ja niiden valmistustaito siirtyi sukupolvelta toiselle. Kalastajat käyttivät jouhesta tai sian villasta valmistettuja neulakintaita, koska ne eivät imeneet vettä.

Neulakintaiden valmistuksella on monta nimeä. Tekniikkaa on kutsuttu muun muassa neulakinnastekniikaksi, kinnasneulatekniikaksi, kinnasompeluksi, yhdellä puikolla neulomiseksi tai neulaamiseksi. Tällä tekniikalla valmistettuja käsineitä voidaan kutsua esimerkiksi kinnasneulakintaiksi, neulavanttuiksi, kinnasvanttuiksi tai kintaiksi. Neulakinnastekniikassa lankaa pujotetaan suurella neulalla toistensa läpi kulkeviksi silmukoiksi. Neula on alun perin ollut luusta valmistettu, nykyisin kaupasta saa puisia. Tuloksena on tasomaista tekstiilipintaa, joka poikkeaa niin neulotusta kuin virkatustakin kudoksesta.

Suomessa neulakinnastekniikkaa on käytetty pääasiassa villakäsineiden valmistamiseen, mutta sillä on tehty myös sukkia ja myssyjä, jopa liivejä. Valmis neulakinnas on paksu ja tukeva, koska sen pinnassa on monta lankakerrosta päällekkäin. Valmistustekniikasta johtuu, että silmukat eivät purkaudu kuten tavallinen neule. Ei siis tarvitse pelätä neulakintaiden purkautumista, vaikka käsineeseen tulisikin reikä. Toisaalta työn purkaminen on vaikeaa silloin, kun neulakinnasta tehdessään huomaa tehneensä virheen! Ominaisuuksiensa ja rakenteensa ansiosta neulakintaat ovat paitsi kestäviä, myös lämpimiä kovilla pakkasilla.

Neulakinnas aloitetaan kärjestä, ja työ etenee spiraalimaisesti ylhäältä alas kohti rannetta. Neulakintaan kärki on perinteisesti tylppä, varsi suora, levenevä tai kapeneva käyttötarkoituksen mukaan. Peukalolle jätetään aukko, ja se neulotaan juuresta kärkeen.

Ennen vanhaan tytöt opetettiin tekemään neulakintaita noin 10 - 14 vuoden ikäisinä. Taito tuli oppia viimeistään ennen naimisiin menoa, koska käsineiden ja sukkien valmistus oli perinteisesti perheen naisten tehtävä. Lisäksi ainakin Etelä-Karjalassa tytön kuului antaa sopivalle kosijalle itse tehdyt kirjotut neulakintaat, niin sanotut sulhaskintaat. Sulhanen saattoi sitten päätellä, kuinka taitava käsityöihminen tyttö oli. Vaikka tällaisia velvoitteita ei nykyään enää ole, olemme mielestäni velkaa menneille sukupolville, että pidämme hengissä tätä hyödyllistä traditiota. Opettelemme ja periytämme eteenpäin tämän hauskan tekniikan! Eikä nykysulhanenkaan kunnon neulakintaista pahastu!

Kuvat ja teksti: Tuula Leppämäki, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -aikuisopiskelija

Lähteet:

Leisma, K., Herttuainen, R., Kokonen, J. & Lipponen, H. 2011. Neulakinnas. Julkaisija Joensuun yliopisto. Luettu 28.4.2013.

Viitala, M. Neulakinnastekniikka-luento. 2012. Hämeen ammattikorkeakoulu.