Suurin osa pienestä porukastamme on jo paikalla. Luokka on miellyttävä nojatuoleineen ja vihreänsävyisine seinäkankaineen. Riisun kengät ja hipsuttelen istumaan. Villasukkia näkyy monenvärisinä. Tunnelma on odottava.

Toiset osallistujat alkavat olla minulle jo tuttuja. Tiedän heistä etunimen lisäksi sen, että he opiskelevat ohjaustoimintaa niin kuin minäkin. Sukunimet, iät ja kotipaikkakunnat ovat minulle arvoituksia. Kuitenkin tiedän aika paljon heidän kuulumisiaan aiemmilta viikoilta. Tiedän lähimmät perhesuhteet ja heidän elämänsä tämänhetkiset haasteet ja ilonaiheet. Tiedän, minkälaisille asioille he nauravat ja mikä saa heidät herkistymään.

Hikoilua hihitystä ja jakamisen alku

Ohjaajamme Taina Lähteilä kehottaa meitä nousemaan ja liikkumaan tilassa. “Alkulämmittelyä”, mietin. Tunnistan itsessäni pienen vastahakoisuuden tai epävarmuuden tunteen. Tunne kuitenkin helpottaa heti harjoitusten edetessä. Tuntuu hyvältä saada keho liikkeelle, ja ohjaajan antamat tehtävät virittelevät myös mieltäni luovempaan tilaan.

Hippaleikit ovat hauska tapa lämmitellä. Ne saavat minussa esiin hysteerisesti kikattavan ja paniikinomaisena kiljahtelevan kakaran. Mitä hupsumpi aihe, sitä helpompi on heittäyttyä. Hekotan vedet silmissä, ja samassa mietin surullisena, miksi naurankaan nykyään niin harvoin.

Parin kanssa vaihdamme kuulumisia. Miten viikko on mennyt, mitkä ovat  päällimmäiset tunnelmat? Yritän muistella jotakin hauskaa kerrottavaa, ehkäpä jotakin erikoista on tapahtunut? Kuitenkin viikkoni on ollut kovin arkinen: kotiäitiyttä, kotitöitä ja opiskelua. Aikatauluja, kiireitä, kinaa, kitinää ja yövalvomisia. Taaperon tahmaisia haleja, koululaisen matikankokeiden kymppejä. Lumiukko kallellaan. Valloittava kikatus ja tutin tärkeys. Mutta nämä eivät tunnu asioilta, jotka kiinnostaisivat ketään muuta. Ohjaaja korostaa meille vapaaehtoisuuden tärkeyttä: “Kertokaa niitä asioita jotka olette oikeasti valmiita jakamaan toisille.”

Tyhjä tila

Tarinateatterissa ei tarvita lavasteita, puvustusta tai käsikirjoitusta. Kaikki alkaa kiertävien tehtävien jakamisella. Tarinateatterin päähenkilö on kertoja, joka istuutuu tuoliin, ohjaajan viereen. Hän jakaa tarinan, tapahtuman tai vain välähdyksen elämästään. Ohjaaja haastattelee ja tekee tarkentavia kysymyksiä.

Lavan vieressä pöydällä lepää kutsuvasti muutamia metelintekovälineitä: kilkuttimia, rumpuja, räikkiä, okariinoja ja pikkuruinen sormipiano. Muusikon  tehtävä ei onneksi ole soittaa oikeaa musiikkia, vaan säestää ja tukea näyttelijöitä sekä luoda tunnelmia.

Näyttelijöiden tehtävänä on toteuttaa annettu tarina pieneksi näytelmäksi näyttämölle. Ohjaaja määrittelee kulloisenkin tekniikan, mahdolliset roolihahmot sekä tärkeimmät juonen käänteet, mutta itse teatteri toteutuu improvisoiden. On tärkeää uskaltaa heittäytyä tarinan vietäväksi. Onneksi voi luottaa ryhmään; jos oma luovuuden lanka takkuilee, joku toinen hyppää puikkoihin. Improvisaation elinehto on kyllän sanominen. Täytyy tarttua toisten ideoihin ja hypätä vaikka kaivoon, koska sellainen pälkähti kaverin mieleen. Tai vielä parempaa, ryhtyä olemaan se kaivo!

Lavalla kunnioitetaan tarinaa ja sen kertojaa; tarinassa täytyy pysyä. Tarinateatteri ei aina ole pelkästään keveää ja hauskaa puuhaa. Joskus joku jakaa niin koskettavan tarinan, että kaikkien silmät tihkuttavat. Kaikki tunteet ovat sallittuja, jopa toivottuja. Itkun ja surun kohtaaminen vaatii paljon ohjaajalta. Ryhmän tuki ja ymmärrys on tarkeää, kun liikutaan syvissä vesissä. Tarinateatterissa omien tunteiden tunnistaminen, kuulluksi ja nähdyksi tuleminen sekä ryhmän voima ovat kokemuksia, jotka eivät unohdu ja joita janoaa lisää.

Oma eka kertani ja mitä siitä seurasi

Muistan elävästi ensimmäisen kerran, kun istuin kertojan tuoliin. Ohjaaja pyysi minua kuvailemaan viikkoani yhdellä lauseella. “Kauhea kiire ja stressi”, pääsi yllättäen suustani. Olin ajatellut sanovani jotain hauskaa, mutta niinkuin tarinateatterissa taianomaisesti usein käy, se oikea tarina tai lause löytyy kuin itsestään.

Ohjaaja kertasi näyttelijöille vielä lause-tekniikan ja sanoi sitten taikasanan: “Katsotaan”. Muusikko aloitti lyömällä terävää ja hätäistä rytmiä. Näyttelijät astuivat yksi kerrallaan eteen toistellen valitsemaansa sanaa. Sanaan liitettiin myös liike. Lopputuloksena lavalla heilui ja tanssahteli neljä näyttelijää huudellen ja manaillen rumia sanojani, kuten ”kiire”  tai “stressi”. He näyttivät kireiltä ja kärsiviltä.

Ja mitä minä tein? Nauroin ja ihmettelin! Juuri tuolta minusta tuntuu, juuri tuollainen minä olen! Näky oli äärimmäisen huvittava vaikkakin absurdi. Kohtauksen tultua loppuunsa näyttelijät sulivat pois rooleistaan ja ottivat minuun, kertojaan, katsekontaktin.

Kokemus tarinateatterista oli mullistava. Kotiin päin ajeli ihan eri ihminen, joka hyräili ja hihitteli mennessään. Aivojen tyhjä tila tuntui tuulettuneen ja jotkut palaset siellä löytäneen oikean loksahduksensa. Jäin tuumailun tilaan koko viikoksi.

Oli vapauttavaa nähdä välähdys omasta elämästä ulkopuolisin silmin. On lohdullista huomata, kuinka samanlaisia me ihmiset olemmekaan. Kokemukset ja elämän käänteet poikkeavat paljonkin toisistaan, mutta perustunteet ovat kaikilla samat.

Talven mennen loppui myös tarinateatteri. Kevään viiltävän raikkaat tuulet eivät ole pystyneet korvaamaan talvi-iltaisia taikahetkiä. Päätinkin pyhästi, että etsisin vielä joskus tarinateatterin uudestaan elämääni sekä sen myötä muutaman uuden ja yllättävän puolen itsestäni.

Teksti ja kuvat: Tiina S., ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -aikuisopiskelija