Joskus siinä kesän kynnyksellä aloimmekin muutaman luokkatoverin kanssa suunnitella oman teatteriryhmän perustamista. Visiot ensimmäisen tuotoksen luonteesta lentelivät villisti, puheissa oli pikkuisen musikaalia ja sopivasti zombeja. Kesän yli oli kuitenkin maltettava odottaa, jotta tarvittava ryhmä saataisiin kasattua samaan kaupunkiin. Syksyyn mennessä ajatus olikin jo painunut muiden asioiden alle, kun sitten ensimmäisenä koulupäivänä Riittamaija Kuusela-Rantanen sen sanoi: koululle perustetaan syksyn aikana oma kampusteatteri. Nää universaalisti leijailevat ajatukset yllättää välillä tosi positiivisesti!

Odottavan aika meinasi olla tuskastuttavan pitkä, mutta marraskuussa asiat naksahtivat kohdalleen ja ryhmä kokoontui ensimmäisen kerran. Mukana oli paljon tuttuja kasvoja koulun käytäviltä, mutta luokkalaisteni lisäksi tiesin nimeltä vain muutaman. Suurin osa parinkymmenen hengen porukasta oli ohjaustoiminnan opiskelijoita, mutta oli mukana pari sairaanhoitajaopiskelijaakin. Kävimme läpi harjoitusaikatauluja ja löimme lukkoon esityspäivät yhdessä neuvottelemalla.

Monologipatkistä kokonainen elämänkaari

Ensimmäisissä lukuharjoituksissa luimme posket ja vatsalihakset hellinä irrallisia kohtauksia tulevasta matineakokonaisuudesta. Erityisen hersyviä hetkiä loivat Sinikka Nopolan tekstit, joissa pääsimme vääntämään kankeita kieliämme Tampereen murteelle. Tottumattomalle yllättävän haastava homma. Riittamaija oli pyytänyt halukkaita tuomaan omia tekstejä luettavaksi, ja niiden lukeminen se vasta hankalaa olikin! Omat sanat tuntuvat aina jotenkin kömpelöiltä, mutta muilta saatu kannustava palaute rohkaisi.

Jännittävin hetki on aina se, kun saa valmiin käsikirjoituksen käteensä: siitä se kaikki oikeasti alkaa. ”Ihmisen kokoinen elämä” sisälsi tekstejä Sinikka Nopolan lisäksi monilta runoilijoilta, kuten Tommy Tabermannilta, Nazim Hikmetiltä ja Robert Frostilta. Eikä sovi unohtaa lavaltakin löytyneitä Hannes Lemistä ja Laura Kurosta – eli allekirjoittanutta. Olipa kutkuttavaa löytää oma monologinpätkä sieltä kohtausten seasta! Käsikirjoitus ei ollut puhtaan kronologisesti etenevä eikä siinä ollut yhtä tiettyä juonikulkua, vaan se rakentui yksittäisistä kohtauksista, jotka osaltaan rakensivat ihmisen elämänkaarta.

Harjoituksia oli suunnilleen kerran viikossa. Alussa jaoimme teatteritilaksi remontoitavan peilisalin jumpparyhmän kanssa niin, että puolivälissä harjoituksia meidän oli siirryttävä toisen kerroksen aulaan jatkamaan. Se ei kuitenkaan latistanut tunnelmaa, eikä varsinkaan alkuvaiheen lukupainotteisissa harjoituksissa häirinnyt kovinkaan merkittävästi. Harjoittelimme ensin muutamaa kohtausta kerrallaan, joten kaikkien ei tarvinnut olla jokaisissa harjoituksissa paikalla. Ensimmäinen läpimeno olikin odotettu tilanne, sillä pääsimme näkemään mitä muut olivat omilla harjoituskerroillaan saaneet aikaiseksi. Harjoitusten aikana väki hieman väheni ryhmän tiivistyessä lopulliseen yhdentoista näyttelijän kokoonsa.

Ihmisen kokoinen elämä

Ihmisen kokoinen elämä oli vähäeleistä huoneteatteria, joka rakentui minimalistisista lavasteista, roolivaatteista ja rekvisiitasta. Tämän tyyppinen toteutustapa jättää paljon tilaa symboliikalle ja katsojan omalle tulkinnalle, ja ihan erityisesti näyttelijäntyölle. Näyttelijän on hyvin pienten konkreettisten vihjeiden avulla pystyttävä luomaan tila ja tunnelma juuri oikeaksi, jotta katsojan on helppo seurata missä mennään. Näytelmän aikana käytiin mm. koulun pihalla, kirkossa ja makuuhuoneessa, ja välillä oltiin jossakin epätilassakin. Aika kunnianhimoinen projekti heti ensimmäiseksi produktioksi, mutta kaikki ottivat haasteen vastaan ja suoriutuivat mallikkaasti.

Kaikki oli oikeastaan valmista jo paria viikkoa ennen ensi-iltaa. Repliikit olivat muistissa, tampesteri sujui ja roolitkin oli sisäistetty, joten hienosäädölle ja viimeisille viilailuille jäi hyvin aikaa. Esitysviikolla liimailimme Antti Mankisen harjoituksistamme nappaamia valokuvia koulun seinille pieneksi esimauksi, ja pidimme huolta perinpohjaisista äänen- ja kehonavauksista ennen läpimenoja. Keksimme myös esittää näytösten väliaikaviihteenä lauluja Malena Lahtimiehen haitarisäestyksellä. Peilisali oli vaihtanut ilmeensä teatterinmustaksi, ikkunat oli peitetty ja ainoastaan valo- ja äänitekniikka piti ensi-iltaan asti jännityksessä. Mutta sehän nyt kuuluu asiaan.

Ensi-ilta koitti

Jännitys kihisi joka ruumiinosassa, ja tämä kollektiivinen kokemus toi viimeistään esille sen, kuinka tiiviiksi ryhmämme oli harjoitusten aikana muodostunut ilman kummempia ryhmäytymistehtäviä. Välillämme vallitsi kannustava ilmapiiri ja vahva luottamus, ja huumorilla saatiin purettua suurimmat jännitykset. Ensimmäisten Hectorin sävelten noustessa pimeydestä rikkomaan hiljaisuuden adrenaliini kihahti verhoissa odottaneen päähän. Mitähän tästä nyt tulee? Mitä mun pitikään ensimmäiseksi sanoa, ja mihin mennä? Apua, tuleeko tästä mitään? Lavalla kaikki haparointi unohtui ja kaikki meni juuri niin kuin oli tarkoituskin. Tätä varten me oltiin harjoiteltu monta kuukautta, tätä varten oltiin nyt tässä. Oli niin hyvä olo että teki mieli nauraa yleisön mukana.

Esitykset menivät ohi hurjalla vauhdilla ilon ja surun kyynelten saattelemana. Kommelluksiltakaan ei vältytty, mutta nehän pidetään tietysti omana tietona, jottei teatterin illuusio pääsisi haihtumaan. Ja siinähän oikeastaan onkin teatterin syvin lumo: koskaan ei voi varmasti tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yleisöä riitti jokaiseen näytökseen mukavasti ihan yhden lisänäytöksenkin verran, ja köyhäin taiteilijain hattuun ja väliaikabuffettiin kilahti kivasti muutama kolikko. Vihoviimeisen näytöksen jälkeen kävimme karonkkahengessä syömässä hyvin, ja hieman haikein mielin peittelimme tämän produktion ansaitsemalleen levolle. Kaikella hyvälläkin on tapana päättyä joskus.

Vaan harjoitukset jatkuu. Pari päivää sitten mää luin seuraavana toteutukseen tulevan näytelmän plarin (tai yhen niistä, luvassa kun on ainakin pari eri prokkista). Kyseessä on jotain ihan muuta kun mitä ny on nähty. Mutta sen mää vaan sanon, että kyä teatteri on semmosta yhenlaista vattalihasreeniä! Palataan siis syksyllä asiaan. Mää suosittelen tätä ihan kaikille!

”Ihmisen kokoinen elämä” 14.-20.3.2013

Dramatisointi ja ohjaus: Riittamaija Kuusela-Rantanen

Rooleissa: Kaarina Hartikainen, Venla Huistinoja, Pekka Huju, Lari Kananen, Heini Koskinen, Laura Kuronen, Malena Lahtimies, Marika Laukola, Hannes Leminen, Heini Mäntynen ja Mira Suovanen

Kuvat: Antti Mankinen (1. & 2.), Heini Koskinen ja Mira Suovanen (juliste)

Teksti: Laura Kuronen, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija