CuRec-verkkolehti
  • Käden jälki
  • Ideavakka
  • Tiedon jyvät
  • Sanakannel
  • Viisasten kivi
  • Ajan pirta
  • Kulttuuripeili
  • Galleria

Novelli: Edellisessä elämässä

 

 

Alli astui ulos autosta ja miltei nyrjäytti nilkkansa koron seivästäessä pihatatarten peittämän nurmikon. Näillä kengillä ei täällä paljoa kirmailtaisi, hän päätteli ja repi kirkkaanpunaiset avokkaat jaloistaan. Hän nakkasi ne autoonsa kuskin selkänojan taakse,  riisui sukkansa ja antoi paljaiden varpaidensa sukeltaa rikkaruohojen sekaan. Kuin silloin joskus. Noin kymmenkunta kengännumeroa sitten. Voikohan varpailla olla muisti? Ei ainakaan kovin hyvä, Alli irvisteli kun tatarten välissä tököttävä onneton ruohontynkä pisteli hänen vaaleita jalkapohjiaan. Nyt niillä olisi aikaa totutella, kaivella kaappiensa kätköistä vähän paksumpaa päällepantavaa!

Alli jätti varpaidensa valitukset omaan arvoonsa ja antoi vuoron muille aisteille. Pihapiiri näytti kovin tutulta, mutta sitä peitti unenomainen kalvo. Kuin taiteilija, joka ei tiennyt mitä vielä maalaukseensa lisäisi, olisi vetänyt maiseman ylle vielä ohuen, maitomaisen laveerauksen. Pinnan, jonka alla sai rauhassa uinua.

Ovelle vievät kivilaatat nukkuivat unohdettuina pitkäksi venähtäneiden rikkaruohojen juurella. Ne huokuivat kalmanviileinä Allin jalkapohjia vasten tämän hiipiessä kohti ovea, jonka oli sulkenut perässään viimeisen kerran, niin, milloin? Silloin, kun hän oli ollut joku toinen. Jossain toisessa ajassa. Edellisen elämänsä lopussa.

 

Silloin tämän kivillä laatoitetun polun molemmilla puolilla avautui seudun tuottoisin puutarha.   Eksoottinen paikallisnähtävyys, jota hänen äitinsä helli kaikella sillä intensiteetillä, jonka hän jätti käyttämättä muuhun perheeseensä. Äiti eli omassa maailmassaan, jossa karhunlaukka ja ruoholaukka olivat hänen sukulaisiaan ja narsissit ja valkosipulit lapsiaan.

Allium ursinum, allium oleraceum... hän osasi vielä tänäkin päivänä luetella pihassa kasvaneet laukkakasvit ulkoa, olihan hän kilpaillut niiden kanssa äitinsä huomiosta koko lapsuutensa. Hän oli jopa saanut nimensä niiden mukaan. Nähdessään uinuvien kivilaatojen kupeessa kurkottelevat Allium sphaerocehalonit Alli muisti päivän, jolloin hän ymmärsi nimensä alkuperän. Ja hän muisti kaikki ne päivät sen jälkeen, joina hän vihasi sitä. Silloin edellisessä elämässään.


Allin kurkku tuntui kuivalta. Keskikesän päivä alkoi äkkiä tuntua kuumalta. Hän olisi halunnut kutistua pikkuvarpaansa kokoiseksi ja levittäytyä kalmaisen kiviaskelman pinnalle rikkaruohojen kainaloon, kunnes voisi taas syntyä uudelleen. Tähän elämään. Tähän maailmaan. Tähän omaan, vahvaan itseensä.

Talon seinustalla jokin kiinnitti hänen huomionsa. Jokin, joka ei kuulunut sinne. Ei vuosikymmenen hylättynä olleen maatalon kupeeseen. Villiviini kiersi kauhtunutta ikkunaa kuin nälkäinen äitinsä rintaa, imien itseään rakennuksen sisälle etsien lisää elintilaa. Silloin joskus huolella kalkittu seinä oli kulunut hämmentävän tasaisesti. Tuosta patinasta sisustusliikkeiden myymissä esineissä saisi kaivaa lompakkonsa ompeleet auki ja naarmuttaa luottokorttinsa kelvottomaksi. Villiviini oli löytänyt tiensä myös ulko-ovelle. Siihen, mitä siitä oli jäljellä. Köynnös kilpaili parhaasta tarttumapinnasta sammalten ja lahottajien rinnalla ovessa, jonka sulkemisesta kuuluvan narahduksen Alli vieläkin kuuli kuin juuri unestaan herännyt kellonsa piippauksen.


Talo oli ollut tyhjillään tarkalleen ottaen, päivälleen, kaksikymmentä vuotta. Mikä tässä päälle laveeratussa, uinuvassa kuvassa ei kuulunut joukkoon? Mikä sai hänen pistelevät, viileästä nautiskelevat jalkapohjansa yhtäkkiä kuumenemaan ukkovarpaasta kantapäähän?

Lasittoman ikkuna-aukon reunalla ja villiviinin valloittaman oven kynnyksellä oli kolme ruukkua. Kolme muoviruukkua, joita myytiin jokaisessa puutarhakaupassa pitkin kesää kaksi kolmen hinnalla. Ja niissä kukki punaisia ja hehkeän pinkkejä pelargonioita, joita joku oli juuri käynyt kastelemassa.

Alli hiipi ikkunan vierelle ja nosti kätensä upottaakseen sormensa punaisen pelargonian juurelle. Kukan punainen oli juuri sitä samaa syvän punaista, josta hänen huoneensa ikkunalla kukkinut Pelargonium x hortorum oli tunnettu. Inspire Scarletin punainen... Betoni  talon kuluneen kalkkipinnan alla hohkasi viileää saaden hänen käsivartensa vaaleat ihokarvat nousemaan pystyyn. Multa työntyi lakattujen kynsien alle ja päästi kosketuksen myötä ilmoille rehevän lemahduksen. Se tuntui sormissa kostealta, elävältä.

Yhtäkkiä Alli tunsi ympärillään muutakin elävää. Seinää pitkin kiipeävä köynnös hipaisi kuumottavaa poskipäätä ja puhalsi uloshengityksessään sille hippusen kellertävää siitepölyä. Selän takana kurkottelevat jättilaukat heilahtivat äkillisessä tuulenvireessä lähemmäksi. Ne tuntuivat supisevan keskenään. Alli olisi voinut vannoa erottavansa suhinasta sanoja: ...sshhhh!... shiljaaa.... sshhh... shalaisuuussh.... Alli kiskaisi äkkiä sormensa pois ruukusta. Kuin sähköstä rätisevän pistokkeen, ennenkuin se saisi aikaan loppullisen oikosulun.

 

Pihanurmella loikki lapsi. Hän mittaili polkua peittävien kivilaatojen etäisyyksiä, suoritti päässään pikaisen laskutoimituksen ja laskeutui pitkän loikan jälkeen millintarkasti keskelle seuraavaa mustaa kiveä. Se kimalteli hopeaan vivahtaen auringon osuessa sileälle lohkopinnalle. Paljaiden varpaiden kosketus tuntui kivessä kepeänä sähkövirtana, joka eteni polulla rytmikäinä impulsseina lapsen hyppyjen mukana.

Kiveä hipaisevat pienet varpaat olivat likaiset, kynnenaluset mustanaan mullasta, joka oli työntynyt niiden alle viereiseltä kasvimaalta. Ohuiden kinttujen päällä lepattivat leveät lahkeet, joiden hapsuuntuneet reunat ylsivät hädin tuskin luisevien polvien alapuolelle. Ne piilottelivat helmoissaan paranemassa olevaa ihoa, jonka pinnalle kovettuneet ruvet kutisivat välillä kiusallisesti.

Juuri nyt kutina ei häirinnyt, sillä kiveltä toiselle loikkiva lapsi oli keskittynyt aivan muuhun. Hän arvioi mielessään kivilaattoja, niiden etäisyyksiä ja varvastuntumaa. Hän kuuli mielessään sävelen, minkä kivi henkäisisi ilmoille hänen kosketuksestaan. Mutta ponnistuksen pitäisi olla täsmällinen ja osuman tarkka. Painopisteen pitäisi osua tarkalleen kiven keskelle, juuri oikealla hetkellä. Niin hän saattoi soitella kiviä mielensä mukaan aina aurinkoisena päivänä, kun säteet osuivat lohkopinnalle sopivassa kulmassa. Ja kun hänen paljaissa jaloissaan olisi multaa viereiseltä kasvimaalta.

 

Alli henkäisi mullantuoksua syvään sisäänsä. Hän astui kauemmas seinustalta ja pyyhkäisi nopeasti kätensä hameen helmaan. Tuon ruukun sisältö oli varmasti kaivettu kasvimaalta! Pitkien kynsien alle painunut multa oli niin syvällä ja niin mustaa, että se paistoi kapeana poikkiraitana läpi tummanpunaisen kynsilakan. Niitä hän ei saisi puhtaaksi ilman vettä ja kynsiharjaa.

Hän tiesi, että jotain tällaista hänen paluunsa saisi aikaiseksi. Mutta että heti ensimmäisestä kosketuksesta. Ensimmäisestä sormien upotuksesta tämän vanhan maatilan elävään multaan, johon hänen sukunsa naisilla tuntui aina olleen hyvin läheinen yhteys. Niin läheinen, että jotkut se oli vienyt kokonaan mukaansa. Sulkenut kosteaan, ravitsevaan syliinsä ja kytkenyt osaksi oman elämänsä virtaa. Kuten hänen oman äitinsä.

 

Keskipäivän auringon siirtyessä hitaasti kohti länttä ja painuessa kohti talon mansardikattoa kivistä kumpuavat sävelet alkoivat hiipua. Ne päästivät viipyillen otteestaan lapsen, joka sulokkailla loikillaan ja täydellä tahdonvoimallaan yritti pitkittää eron hetkeä. Kivilaatat ja multaiset jalkapohjat. Kuin rakastavaiset, jotka viimeiseen saakka yrittävät pitää kiinni toisistaan veneen irrotessa laiturista. Älä jätä meitä! Viimeinen pehmeä loikka millilleen sammuvan laatan keskelle. Tule pian takaisin!

 

Alli tunsi jalkapohjissaan sykkivät kivilaatat. Ne kutsuivat häntä mukaansa muistoihin. Hetken Alli tunsi suurta houkutusta, siksihän hän täällä oli. Saadakseen yhteyden, selvittääkseen kesken jääneet asiat, voidakseen päästää irti! Vilkaisu korkean juolavehnän ja muutamien villiintyneiden laukkojen peittämään aukeaan sai hänet ravistautumaan irti hiipivistä sävelistä, jotka hiljaa kaikuivat tajunnan takana. Ei vielä. Ei tänään. Hänellä olisi aikaa. Ja valmis hän olisi vasta, kun tuon ryteikön alta olisi kaivettu esille äidin vanha kasvimaa.

 

Seuraava aamu valkeni pilvisenä. Taivasta peitti kostea, harmaansävyinen viltti, joka roikkui sieltä täältä nöyhtäisillä laskoksilla ja uhkasi karistaa poimujensa sisällön kuivana odottavaan maahan. Se ei Allia haittaisi, päinvastoin. Ruokoton pihamaa hänen ympärillään suorastaan kirkui vettä. Ei tarvittaisi kuin viaton kipinä, ja kuivana törröttävät heinät leimahtaisivat kulottaen kaiken näkyvissä olevan, polttaisivat rakennuksetkin mennessään.

Hetken Alli herkutteli ajatuksella, että tämän kaiken voisi pyyhkäistä pois yhdellä irtipäässeellä tulen leimahduksella. Hän ravisti päätään, kääräisi hihansa ja marssi päättäväisin askelin kohti kadonnutta kasvimaata. Tai kadotettua. Alli huokaisi. Kadotettua tämän saisi korkeintaan kartalta. Ei hänen päästään. Sitä varten Alli oli varannut itselleen aikaa, painavan kuokan, muutaman parin rukkasia ja pitkävartiset kumisaappaat, joissa hän nyt lampsi hihat ja lahkeet rullalla kohti itseriittoista pöheikköä.

Vesisade tekisi hänen työnsä vain helpommaksi. Pehmittäisi mullan ja vaimentaisi kivilaatojen suloiset sävelet. Pitäisi aisoissa pölisevän mullan ja vanhan tomun, jonka penkomiseen hän viimeinkin tunsi olevansa valmis!

Ensimmäiset vesipisarat syöksyivät pilvipoimujen kupeista välittömästi Allin nostaessa kuokkansa kohti taivasta. Ainakin joku oli hänen puolellaan! Yksittäiset pisarat kadottivat pian olomuotonsa sateen kiihtyessä ja peittäessä märällään kaiken, mitä silmä saattoi nähdä.

Maa oli kuivuuden kovettamaa, eikä halunnut ottaa vastaan sylissään törröttävän kasvuston kaipaamaa lohtua. Vanhan kasvimaan ajan kovettama multakerros piti sitkeiden juurten syleilyssä pintansa viimeiseen saakka, kunnes sen päällä kelluva vesi ylsi Allin kumisaappaiden nilkkoihin. Silloin sen oli viimeinkin annettava periksi. Allin kuokkiminen alkoi tuottaa tulosta.

 

Lapsen jalkojen jättämät kivilaatat vaikenivat vastentahtoisesti ja jäivät kipeästi kaipaamaan uutta aurinkoista päivää ja lämpimän eläväistä kosketusta. Viereisellä kasvimaalla tapahtumat eivät kuitenkaan vielä olleet ohitse, ja äkkiä varpaiden kihelmöinnistä jäänyt kaiku viileni. Kuin jalkapohjiin takertuneet multahippuset olisivat muuttuneet jääpuikoiksi, jotka halusivat painua ihon läpi. Jäljellä olevaa näytelmää lapsi ei halunnut jäädä todistamaan, vaan pinkaisi sisälle taloon lukiten oven perässään.

Kasvimaalla ahertava nainen oli hänen äitinsä, joka oli saanut päivän aikana kitkettyä metreittäin valkosipulipenkkejä. Peratut rivistöt erottuivat ympäröivän vaaleanvihreän vesiheinän keskellä tuoreen tummina ja mehevinä. Mullasta huokuva elinvoima näytti uhoavan ympärillä leviäville rikkaruohoille, jotka pian joutuisivat väistymään myös purjon ja punasipulin kimpusta. Nainen ei näyttänyt huomaavan lapsen poistumista tai illan viilenemistä, vaan jatkoi maan möyhimistä tasaisen voimallisesti. Vanha, painava kuokka oli unohtunut penkkirivin päähän. Sitä peitti skottiruutuinen huivi, jonka vastakkaiset kulmat olivat tiukasti solmussa. Nainen oli laskeutunut polvilleen ja repi nyt ruohoa paljain, sierettynein käsin. Maa hohkaisi vielä hetken auringon jättämää lämpöä, sitten yö ottaisi mullan haltuunsa ja syleilisi sen kylmäksi. Nainen ei nähnyt päivän katoamista eikä tuntenut kämmensivujensa viiltyvän auki sitkeän juolavehnän yrittäessä pitää kiinni elämästään.

 

Alli suorastaan nautti kuokkimisen vaatimasta uudenlaisesta ponnistelusta ja sen vaikutuksista. Hänen käsissään oli kyllä kuntosaleilta kalliilla ostettua voimaa, mutta harvoin rautoja nostelemalla sai aikaiseksi näin välittömän antautumisen lähiympäristössä.   Juolavehnän ja ohdakkeiden jaloista paljastui mehevää multaa ja varsinainen kastematojen kuningaskunta, jolla näytti olevan menneillään äkillinen maihinnousu. Hänen saappaansa olivat juuttuneet kiinni sateen sitkastamaan multaan ja täyttyivät nekin täyttä vauhtia vedellä. Alli oli nyt paljain jaloin ja tunsi, kuinka ensin iljettävältä tuntunut lieju hieroi ja hyväili varpaanvälejä. Askelta ottaessa täytyi nostaa jalkaa suoraan ylöspäin, jolloin maa päästi imakasti moiskahtavan äänen otteen irrotessa. Löydettyään uuden jalansijan Alli tunsi taas, kuinka märkä, samettisen pehmeä saven sekainen aines tirsui takaisin varpaanväleihin ja ympäröi pehmeän ihon nilkkoja myöten. Tästähän joku saattaisi vaikka maksaa! Savikylvystä, joka puhdistaa ihon ja hieroo rasittuneet jalat. Tältäkö äidistäkin... ? Alli pysähtyi. Ajatukset äidistä olivat unohtuneet roiskuvan mullan, päälle kaatuvan sateen ja hikisten kainaloiden alle. Oliko siinä syy, miksi äiti oli vaihtanut lapsensa sipuleihin ja haudannut elämänsä kasvimaalle? Unohtaakseen?

 

Nainen riipi multaa kuin riivattu. Kämmensyrjistä tihkuva veri sitoi itseensä multaa, joka kovettui naisen iholle kuin suojakilpi. Likainen kuorrutus ylsi käsistä kyynärtaipeisiin ja hilasi itseään kohti uupuneita rintoja, jotka nousivat ja laskivat kuin kulahtaneet palkeenkielet löysänä roikkuvan työhaalarin alla. Iholle levittäytyvä maa-aines oli kuin panssari, jonka läpi kipu ei enää jaksanut takoa tietään. Kitkerä tuska oli jäänyt vangiksi hänen sisälleen, oli tehnyt sinne happaman pesänsä ja söi päivä päivältä jäljellä olevaa elämää repaleisemmaksi. Reikien paikkaaminen olisi liian myöhäistä, mutta tuon syöpäläisen, sen hän aikoi repiä itsestään irti! Tukkisi sen suun mustalla mullalla ja hautaisi kasvimaan pohjalle! Maatukoon sinne, lannoittakoon höyryillään hänen surusipulinsa ja kasvattakoon niihin väkevät kerrokset, jotka itkettäisivät jotain toista. Hänen oma kaivonsa oli tyhjä. Jäljellä oli enää kuivuus ja sisuskaluissa huutava ääni, joka peitti alleen arkipäivän arvet ja tyttären hämmentyneen katseen.

 

Sade oli lakannut. Alhaalla roikkuvat pilvet näyttivät helpottuneilta ja alkoivat mieltänsä keventäneinä nousta ja haihtua kohti taivasta. Alli istui ryöpytettynä pellon reunassa kädet sylissään. Edellisenä iltana lyhyeksi leikatut kynnet olivat huolellisesta viilaamisesta huolimatta rispaantuneet ja kynsinauhat näyttivät nuuskalla tilkityiltä. Ihonväristä ei voinut päätellä, missä kyynärvarsi päättyy ja hiha alkaa, sillä Alli oli kauttaaltaan hitaasti kuivuvan mullan peitossa. Äidin kädet.

Alli kosketti kasvojaan multaisella sormellaan ja tunsi poskellaan äidin käsien karkean hipaisun. Ne silittivät hänet uneen ajassa, kun hän vielä tunsi olevansa olemassa. Silloin äiti saattoi katsoa häneen, komentaa sänkyyn ja peitellä painavan, lampaalta tuoksuvan viltin alle. Vilttikin oli karkea, jalkoja lämmittävät sukat olivat karkeat, äidin ääni oli karkea hänen toivottaessaan hyvää yötä. Vain Allin poskelle ylhäältä tipahtava kyynel tuntui pehmeältä sen valuessa ohimoa pitkin pielukselle.

Säpsähtäen Alli havahtui ja pyyhkäisi kätensä lahkeeseen. Multa kihelmöi joka paikassa kuin yöpaidan alle pesästään paenneet muurahaiset. Aurinko oli löytänyt reitin säteilleen ja ne lämmittivät maata, joka hönkäili rehevää uloshengitystään Allin ympärille kuin haluten kietoa hänet syvemmälle ajatuksiinsa. Alli tunsi muistojen vetävän häntä mukaansa, tiesi niiden haluavan palata pintaan ja tulla näkyviksi. Silloin Alli kuuli sen uudestaan. Joku kulki talon edustalla. Kolisteli astioita ja vihelteli tutulta kuulostavaa sävelmää.

 

Ajassa ennen äidin itkua oli myös isä. Iso mies, joka oli läsnä talossa, vaikka häntä ei useinkaan siellä näkynyt. Kotona ollessaan mies otti tyttären syliinsä, risti kätensä tämän vyötäisille ja haisteli tämän hiuksia. Ne tuoksuivat auringolle, kaurapellossa heitetyille kuperkeikoille ja jollekin, jonka mies ajatteli olevan tytön pään läpi tihkuvia ajatuksia. Tytär oli sylissä kuin ensimmäisen pakkasen riittämä järven selkä, joka sopivan kelin jatkuessa saattoi hyvinkin vahvistua ja kantaa painavankin kulkijan. Mutta väärässä lämpötilassa, väärin kohdeltuna, se pirstoutuisi ohuen ohuiksi jääpiikeiksi, jotka sulaisivat alla odottavaan syvyyteen.

Mies piti tytärtä vahvassa sylissään, teki paksuilla sormillaan lujat salvokset tämän ympärille ja vihelteli tälle Isoisän olkihattua omalla, verkkaisella sävelellään. Hän halusi muistaa nämä tuoksut, tuntea sormillaan sen suuren elämisen virran, joka kumpusi syvältä lapsen sisältä. Ja sitten, erään yhdessä istutun illan jälkeen, hän katosi.

 

Alli hiipi kasvimaan kätköissä kuin saalistaan vaaniva ilves ja yritti hahmottaa heinikon läpi kantautuvan epävireisen vihellyksen alkulähdettä. Ulommaiset juolavehnät olivat hänen ja kohteen välissä kuin ilmavirrassa naamalle liehuva verho, jota Alli veti varovasti sivummalle. Hänen saven ja mullan kuorruttama kätensä oli muuttunut aboriginaalin riittejä varten maalatuksi, halkeilevaksi kouraksi. Aurinko kuivatti tehokkaasti heinikkoa, mutta jäljellä olevat vesipisarat kuorivat sieltä täältä Allista esille puhdasta ihoa.

Isoisän olkihattu, Alli tunnisti. Ja todella epävireisesti. Seinustalla harppoi kookas mies kolistellen kahta kastelukannua. Hän näytti asettelevan niitä vuotavien räystäiden alle samalla kun osoitti ylenpalttista huomiota kynnyksellä tulvivia kukkaruukuja kohtaan. Mies kaateli niistä pois ylimääräisiä vesiä ja nyppi pois nuukahtaneita kukintoja. Kontrasti ympärillä leviävän, hoitamattoman puutarhan ja kahden hellyyteen hukkumaisillaan olevan pelargoniaruukun välillä oli niin korni, ettei Alli onnistunut pidättelemään suustaan purskahtavaa hörähdystä.

Mies kääntyi ja Alli heittäytyi heinäverhon suojiin. Allin hengittämättömyys kilpaili yhdessä hiljaisuuden kanssa.

 

Ilo ja onni muuttivat pois talosta. Pian samalle tielle läksivät myös kyyneleet, ja silloin lapsi lakkasi olemasta. Tuhannet jääpiikit upposivat, vaikenivat järven suveneen.

Multaa oli kaikkialla. Vaikka hän lukitsi oven perässään, se tuli ensin kuistille, sitten porstuan kautta hänen lakanoihinsa. Se narskui hänen hampaissaan, teki pesänsä hänen jalkapohjiinsa. Ja viimein, kun hän eräänä aurinkoisena päivänä lämmitteli varpaitaan talon edustalla risteilevillä kivilaatoilla, se johdatteli hänet ihan omaan maailmaansa.

Jokaisella kivilaatalla oli oma sävelensä. Joskus niihin kuului myös värejä, tunnelmia ja jotain, johon hän pääsisi käsiksi kun tarpeeksi harjoittelisi. Se houkutteli häntä  tanssiin kesän jokaisena aurinkoisena päivänä, raotti verhoaan maailmaan, jossa olisi vain lämpöä ja rakkautta. Lapsi kuvitteli, että tuon verhon takaa hän löytäisi kaikki kadonneet asiat, ja sinne päästyään kaikki olisi taas kuin ennen. Lyhyet lahkeet pohkeita huiskien hän hyppeli kiveltä toiselle aamusta auringonlaskuun multaisilla jaloillaan eikä nähnyt, kuinka siinä vierellä äiti kävi omaa taistoaan. Surunsa keskellä myös äiti sulki silmänsä lapselta, joka pakeni pikku hiljaa tavoittamattomiin tuhansien järvien taakse.

 

“Jaahas. Kartanon emäntä, oletan?” Pistävän vihreät silmät laseroivat Allia hämmentävän korkealta tämän yrittäessä edelleen verhoutua heinikon kätköihin. Allin kurkku tuntui olevan täynnä multaa ja pää savea, sillä hiljaisuuden rikkoi ainoastaan korvakäytävään tunkeutumistaan yrittävä peurankello.

“Olet näemmäs heti aloittanut maatöillä. Minulla olisi tuolla kyllä ihan traktorikin ja jyrsin, jos naapurille kelpaa konevoimat. Jouko Korpela.” Miehen koura ojentautui Allia kohti kuin taivaasta laskeutuva lapio. Hetken epäröityään Alli tarttui ojennettuun käteen omallaan, josta varisi kuivunutta multaa alas Allin silmille.

“Ääh! Samperi!” Alli ponnahti ylös ja hieraisi silmiään toisella, aivan yhtä likaisella  kädellään tuhoisin seurauksin. “Helvetin helvetti!”

“Älä nyt enempää hiero!” Mies karjaisi ja kaappasi Allin molemmat kädet kouriinsa estääkseen häntä haromasta vettä valuvia silmiään.

Tuska Allin silmissä uhkasi räjäyttää pään ja refleksinomaisesti hän taisteli vastaan käsiinsä lukittautunutta miestä, jonka suupielissä välähtänyt virne tiukentui ponnistelun käydessä työläämmäksi.

“Rauhoitu, nainen! Minulla on tallissa silmänhuuhtelupullo, yritä nyt malttaa, ei tähän muu auta kuin kunnon huuhtelu.”

Alli ei saanut suustaan ulos muuta kuin nyyhkytyksensekaisia ärräpäitä, joita mies kommentoi epämääräisellä mutinalla heinikossa lymyilevästä villipedosta.

“Tällä menolla me ollaan tallilla vasta kun ilta kääntyy yöksi.” Mies totesi ja kaappasi Allin kainaloonsa kuin uhmaikäisen kakaran ja harppoi kohti talon taakse katoavaa polkua.

 

Äiti kuoli omaan peltoonsa. Sieltä Alli hänet löysi erään pitkän ja pimeän yön jälkeen. Äiti oli kaivautunut maahan kupeitaan myöten, kädet kurkottelivat kauas ruohotuppoihin puristautuneina. Äidin leuka nojasi kynnöstä vasten, silmät olivat pysähtyneet kuoppiinsa katseen jäätyä kiinni kaukaisuuteen. Allille ei koskaan selvinnyt, olivatko ne viimein nähneet vilauksen etsimästään, mutta hänen omille verkkokalvoilleen kuva maan puolittain nielaisemasta äidistä piirtyi sieluakin syvemmälle.

Samana iltana hän sulki kotinsa oven viimeisen kerran, kun äidin sisko talutti hänet autoonsa ja vei kaupunkiin.

“Otetaanpa uusiksi. Jouko Korpela.”

“Alli-Ursula Hiidensivu.” Alli niiskaisi ja puristi vastapestyllä kädellään ojennettua kouraa napakasti. Hänen silmänsä helottivat punaisina kuin janoisella vampyyrilla ja luomet olivat lähes kiinni turvonneet. “Kiitos. Ehkä mä jään henkiin.”

“Ja kun joskus näet maiseman muuten kuin kapeana viiruna, tule hakemaan traktori. Saat kuskin kaupan päälle. Tuossa kunnossa olevaa peltoa ei pelkillä kynsillä kuokita. Meinasitko oikein istuttaakin siihen jotain?” Jouko kyseli uteliaana.

“Ei kun mä etsin... siis, joo. Meinaan. Valkosipulia.” Alli vastasi päättäväisesti.

“No sehän ehtii hyvin syysistukkailla. Saat aikaisen sadon markkinoille. Sinulla on enemmänkin kokemusta sipulinviljelystä?”

“Jep. Kaksi sukupolvea. Se on geeneissä.” Alli totesi enemmän itselleen kuin miehelle, joka mittaili häntä pohjattoman kiinnostuneena korkealta tähystävillä vihreillä silmillään.

“Ja kiitos, traktori kelpaa oikein hyvin. Joko huomenna?” Alli pyyhkäisi vaistomaisesti kuumottavia silmiään, joista valui vielä kyynelnesteitä poskille.

“Älä hiero!” Jouko nappasi Allin kädet omiinsa ja laski ne hitaasti Allin polville. “Jos tuo kihelmöinti ei lopu ja punotus häviä niin saat mennä terveyskeskukseen, sinne on viidenkymmenen kilometrin matka. Ja siltä päivältä jää kyllä kynnöt tekemättä.”

“Hyvä on. Huomiseen siis.” Alli kuittasi ja nousi lähteäkseen. “Muuten, yksi asia, jos saa kysyä?”

Jouko kohotti kulmiaan ja hymyili Allille. “Mitä naapuri haluaa tietää?”

“Miksi pelargonit aution talon ikkunalla? Eikö niitä ole työläs hoitaa, sata metriä naapuriin ihan vain kukkia nyppimään? Kun kukaan ei edes näe niitä?”

“Olen minä siellä jo muutaman vuoden ajan käynyt välillä katsomassa, että nurkat  pysyy jotenkin pystyssä. Yhtenä syksynä paikkasin vähän kattoakin. Ja kuulin alkukesästä kylillä, että vanhan kartanon perijä saattaisi tänä kesänä tulla omaansa katsastamaan. Ajattelin vain, että pieni elonmerkki voisi olla paikallaan. Ikäänkuin tervehdyksenä.” Jouko katseli saappaitaan hieman hämillään, mutta terävöityi samassa: “Ja miten niin kukaan ei näe? Niillä kivillä seisoessani minulla on usein sellainen tunne, että joku saattaisi hyvinkin nähdä...”

 

Talon edustalla Alli katseli turvonnein silmin ympärilleen. Kasvimaasta oli näkyvissä vasta pieni pläntti, eikä kukaan ulkopuolinen olisi voinut edes aavistaa sen olemassaoloa ja menneisyyttä, joka kätkeytyi heinikon alle. Aurinko oli ehtinyt kuivattaa maanpinnan sateen jäljiltä ja tuore ruoho tuoksui huumaavalta. Pikaisesta peseytymisestä huolimatta Allin jalkapohjiin jäänyt multa pisteli hieman paljasta ihoa, jota pitkin kihelmöinti alkoi nopeasti nousta nilkkojen kautta pohkeisiin. Allin tajunnan täytti kaukaisten kesien äänet ja kuumottavan kiven tuoksu, kun hän varovasti siirsi jalkaansa laatalta toiselle. Jossain kaukana raottui sateenkaaren raidallinen verho.

 

Novelli: Sari Turpeinen, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -aikuisopiskelija