16.11.2012 - 17.2.2013 Ateneum

52 sielua -näyttely esitteli vuosien 1880 ja 1910 välillä maalattuja mystisiä ja aistivoimaisia tulkintoja luonnosta. Näyttely oli ensimmäinen näin laaja symbolistisen maisemamaalauksen kansainvälinen näyttely. Näyttely oli järjestetty yhteistyössä Ateneumin, Amsterdamin Van Gogh -museon ja Skotlannin kansallisgallerian kanssa. Esillä oli maailmantaiteen suuria mestareita, kuten Vincent van Gogh, Claude Monet, Paul Gaugin, James McNeill Whistler ja Wassily Kandinsky. Suomalaisista taiteilijoista näyttelyssä olivat mukana Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela, Hugo Simberg ja Ellen Thesleff. Thesleff oli ainoa mukana oleva naistaiteilija ja ainoastaan Ateneumissa esillä. Ateneumin näyttely oli muutenkin laajempi kuin muualla, isompi näyttelytila mahdollisti tämän. Mutta kuten taidehistorioitsija Virve Kallio Ateneumin luennolla sanoi: Suomessa ei olisi voitu esitellä noin laajaa yhteisnäyttelyä ilman yhtään naistaiteilijaa.

Symbolismi

Symbolismin lähtökohta on (Virve Kallio, Ateneum 22.1.2013) Platonin ajatus ideoiden maailmasta. Myös Platonin Eros-oppi oli tärkeä symbolisteille: rakkaus oli rakkautta kauneuden ideaa kohtaan. Symbolismi on sateenvarjotermi, jonka alle mahtuu paljon määritelmiä, eikä se ole tyylisuunta  vaan  ajatustausta, johon symbolisti perustaa työskentelynsä, taiteilijan asenne  tai näkemys. Aikanaan se oli myös vastalause kaupungistumiselle ja teollistumiselle. Materiaalisen maailman sijasta haluttiin kuvata sisäisiä maailmoja tai myyttejä ja realismia sekaisin. Maisema oli symbolisteille ihanteellinen aihe, aamun sininen hetki tai tummuus ilmassa ennen ukkosmyrskyn puhkeamista ovat varmasti kaikille tuttuja kokemuksia. Ranskalainen kriitikko Albert Aurier piti Paul Gauginin (1848 - 1939 maalausta Näky saarnan jälkeen (Jaakobin paini) 1888 ensimmäisenä symbolistisena maalauksena.

Näyttelyssä

Kokonaisuutena näyttely oli vaikuttava, ja olisin sen mieluusti käynyt useammankin kerran katsomassa. Käyntipäivä oli sunnuntai ja ihmisiä oli liikkeellä, muttei häiriöksi asti. Kiersin näyttelyn ensin kerran, kuuntelin luennon näyttelystä, kävin välillä katsomassa Soila Sariolan ääniimprovisaatioesityksen: kuinka laulaa omaa kuvaa. Sitten tauolle, ja kiersin vielä näyttelyn uudelleen. Toinen kierros olikin miellyttävä, kun ihmisiä oli paljon jo poistunut ja saattoi rauhassa istua ja syventyä mielitöidensä äärelle. Näyttely alkoi salista nro 8 nimeltä Katoava idylli, jossa esiteltiin teoksia, jotka pohjautuivat  vanhoihin mytologioihin ja kertomuksiin  ja kuvasivat ”ihanteiden” maailmaa.

Sieltä siirryin Nocturne-salin hämyiseen iltatunnelmaan, jossa esiteltiin mm. Alphonse Osbertin sinisävyinen maalaus Iltaruno. Kaiken kaikkiaan sali tummanpuhuvine tunnelmineen ja voimakkaine väreineen oli erittäin vaikuttava. Huoneessa nimeltä Lumottu maisema vaikutti voimakkaimmin ennen minulle tuntemattomampi italialainen taiteilija Giuseppa Pellidi deVol.  Työn lähellä saattoi tuntea loppukesän raskaan tuoksun ja tuntea illan lämpimän tuulen ihollaan.

Kaikkia huoneita en käy tässä järjestelmällisesti läpi, kirjan näyttelystä voinee hankkia Ateneumin myymälästä ,mikäli haluaa perusteellisemmin perehtyä. Mainitsen kuitenkin vielä muutaman, jotka koskettivat taianomaisesti, taas tai ensikertaa. Ajellessani tai ajellessamme pitkin talvea Hämeenlinnaan kouluun, milloin kimpassa, milloin omilla autoillamme luokkakavereiden kanssa on musta metsänraja puhutellut minua erityisesti. Se on tuntunut aamuisin kokonaisvaltaisena taide-elämyksenä.  Melkein joka aamu, niin kauan kuin tummuutta aamuisin on riittänyt. Nythän aamu valitettavasti valkenee jo aikaisemmin, minkä olemme todenneet nyt muutamaan kertaan, kun tulee tunne, että on väärään aikaan liikenteessä. Samalla tavalla puhuttelivat James Abbot Mcneill Whistlerin yökuvat huoneessa Hiljaiset kaupungit. Niiden lumossa oli jotain käsittämättömän kaunista, vähäinen muoto maalauksissa toi ehkä vielä syvemmin esille tummanpuhuvan hiljaisuuden äänet, mystisen utuisuuden.

Vincent van Goghin maalauksia oli Ateneumissa näyttelyssä yhtä aikaa kuusi esillä. Se on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mietinkin siellä katsellessani, miten paljon elämykseen vaikuttaa se, kuinka tuttu tai läheinen taiteilija katsojalle on. Hurahdin alle kaksikymppisenä Vincentin ja Helene Schjerfbeckin maalauksiin ja luin heistä kertovia elämäkertoja ja katselin dokumentteja. Vincentin taulut nähdessäni sydänalaa puristi, hyvällä tavalla. Mieleeni nousi asioita lukemastani ja näkemästäni, miltei aikamatkan tavoin.  Istuin sen viljapellon laidassa, jota Vincent veljelleen kirjeessään kuvaili, tunsin auringon polttavat säteet ja maistoin suolaisen hien. Mietin myös sitä, miten paljon on merkitystä sillä, miten nuorena on jonkun taiteilijan ”löytänyt”. Kun kokemuksia ei vielä ole niin paljon ja taulu tai muu teos koskettaa ”puhtaampaa pintaa”, jääkö syvempi jälki, joka nousee esiin voimakkaammin kuin myöhemmin tulleet jäljet, vai onko se vain se voima taulussa, joka koskettaa tiettyä kohtaa? Ehkä siitä jotain selviää, kun kulkee tätä matkaa,  tai ehkä ei.

Teksti: Mari Tähtisalmi, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija

Lähteet:

Ateneumin näyttelyopas, 52 sielua, symbolismin maisema 1880 - 1910

Luento Ateneum salissa 20.1.2013, Ateneumin taidehistorioitsija Virve Kallio

Luento Hyvinkään opistolla: ”Symbolistinen maisema taiteessa”  23.1.2013, taidehistoroitsija Eija Olsson Ateneumista