Olen tottunut siihen, että heräät vierestäni, yleensä vasta minun jälkeeni. Minä venyttelen kaartamalla selkäni mutkalle kissan lailla, korjaan asentoa, kiehnään peiton kahistessa, käännän tyynyn ympäri, jotta se olisi viileämpi pään alla. 
Ja aina sinä olet siinä, lähellä.

Niinä aamuina, kun et löydykään tutusta kohdasta – liian lämpimänä, jotta voisin painautua kiinni sinuun – minä ikävöin. Silloin, kun olet omalla paikallasi, minun vieressäni, pakenen aivan sängyn reunalle roikottaakseni jäseniäni ilmassa, jotta olisi viileämpi. Kun olet poissa, minä kaipaan sitä, että joudun kierähtämään sinusta kauemmas.
Kuten nykyään.

Minulla on tyhjä olo ja miellyttävä viileys iholla tunkeutuu sisälle asti. Mietin, mikset ole siinä – ja sitten muistan. Sinä et ole hetkeen ollutkaan siinä, sinä et ole tulossa takaisin. 
Se ei taida olla sen enempää sinun syysi, kuin minunkaan. Miksi meidän silti piti huomata oma kuihtumisemme ja päättää tehdä asialle jotain. Nyt kun ajattelee, niin kuoleva keskustelu kanssasi olisi ollut mielenkiinnottomana iltana hyväkin asia – ainakin tähän verrattuna.

Niin minä nousen ja pukeudun suojakuoreeni, etten purskauttaisi sisimpääni ulkopuolisten kasvoille. Illalla voin riisua sen ja levitän kaiken sen, mikä on muhinut koko päivän ihoni alla, asuntoni seinille. Ne ovat tahraiset, ikkunoista näkee tuskin ollenkaan lävitse. Se on tahmeaa ja yrittää vangita minut omaan kotiini, estää minua lähtemästä – ja pukeutumasta kivenkovaan kuoreeni.

~*~

Vaikka minun luulisi jo tottuneen – edes ajatukseen – , etsin sinua lakkaamatta. Yritän nähdä sinut tavallisimmissa ja epätodennäköisimmissä paikoissa. Yhdentekevää missä, silti minä etsin sinua. Huolimatta siitä, että haen sinua, en kuitenkaan soita sinulle, en tule asuntosi ovelle, en tule koputtamaan junan ikkunaan, kun näen sinun istuvan vaunussa.

En huomaa mitään, enkä ketään. Päivät ja ihmiset sulautuvat yhdeksi harmaaksi massaksi ympärilleni, sinä et ole missään. Minä osaan keskittyä enää vain sinuun ja päivä päivältä kuoren kiskominen ylleni on vaikeampaa, mutta se on sen arvoista. Silloin minä rauhoitun hetkeksi.

Minulla on paljon tekemistä, paljon seuraa, ja silti yksinäisyys ja jokin omituinen tyhjyys kulkevat jäljessäni, kuin minuun kiinnittyneet rakkaat veljet. Vain sinä sovit niihin paikkoihin ja nyt niiden muotojen täyttämiseksi ei löydy mitään sopivaa.

Kaipaan sinua niin paljon, ja se tahmea, kuvottava, sinulta tuoksuva siirappi, joka on kietoutunut asuntooni, ei anna minun unohtaa. Se on pinttynyt huonekaluilleni, huoneilmaan ja repii kuoreni jättäen minut alastomaksi, kun vain suljen ulko-oven. En voi unohtaa.

~*~

Viimein jään kotini vangiksi ja huudan perääsi pienessä huoneistossa. Minä karjun, uhkailen, maanittelen ja vaikeroin sinua palaamaan. 
Sinä et kuule ja minä tiedän sen; silti jatkan huutamista, kunnes ääneni on käheä, kunnes se katoaa ja kurkustani pyrkii vain raspiähkäisy. Kuivuus ja kulutus nielussa oksettavat, minä yökin polvillani olohuoneen lattialla, mutta mitään ei tule ulos.

Lopulta minä nukahdan kaipuuseeni, nukahdan kymmeniksi vuosiksi. Näen unta sinusta, mutta hiljalleen hälvenet. Ne vuosia kestävät yöt etenevät, kuluvat hiljalleen kohti aamuja.

~*~