Koulun ilmapiiri on ahdistava. Ihmisiä joka puolella, melua ja hälyä. Kirkkaita värejä seinillä ja lattiassa, ihmisten vaatteissa kuvioita, jotka pistävät silmään. Tavallinen koulupäivä, siis. Samat naamat. Samat tunnit. Samat seinät joiden sisään tukehtua. Hetkessä tietoisuus katoaa, en tiedä missä olen. Joku tönäisee, ja herään transsista vain kuuntelemaan viikonlopun kännisekoiluja tai sitä, kuinka ensi viikonloppuna jollain on kämppä tyhjänä. Tiedän etten ole menossa, lauantaina töitä. Ihmiset melkein huutavat minulle, vaikka olen aivan vieressä, ja ahdistus kasvaa. En pysty keskittymään mihinkään, kun joka puolelta kuuluu sanoja tai lauseita. Mitä olitkaan sanomassa? Kysymys hukkuu muuhun ääneen, eikä kukaan vastaa. Kukaan ei kuule, kun kysyn jotain. Tai kuulee mutta ei viitsi vastata. En tiedä, enkä vaivaudu kysymään, sillä tiedän, ettei kukaan vastaa.

Ahdistus kasvaa sisälläni, tahdon pois. Mihin voin mennä? Ei ole järkeä lähteä kotiin, sillä voisin vain hetken olla vapaa. Huomenna sama juttu taas, ahdistus, melu ja ylivoimaiset värit, joita silmät eivät kestä katsoa. Kävelen pois hälisevän porukan laitamilta, sillä en edes nappaa juttujen pätkiä korviini. Ikkuna. Katselen kaipaavasti ulos, juuri saapuneeseen kevääseen. Lunta löytyy varjoista, mutta aurinko sulattaa sitä kovalla vauhdilla. Vihreätä näkyy siellä täällä, muutama lintu lennähtää ikkunan ohi räystään alle. Kaipaan vapautta. Suljen silmäni ja hengitän syvään. Tunnen nenässäni vienon kevään tuoksun, siihen sekoittuu multa ja ruoho. Raikas tuulahdus käy kasvoilleni enkä tahdo avata silmiäni. En tahdo lopettaa tätä unta, joka niin todelta tuntuu. Miksi lopettaisin? Miksi avata silmät ja huomata olevansa samassa, tunkkaisessa ja meluisessa rakennuksessa. Heitän ajatuksen johonkin kauas ja keskityn siihen, mikä on nyt käsillä. Vieno tuulahdus tuntuu jälleen, ja hengitän sitä sisääni ahnaasti. Melkein muistan lapsuuden ja vapauden, ilman ahdistusta ja velvoitteita.

Tunnen miellyttävän lämmön valuvan ruumiiseeni, se rentouttaa kaikki lihakseni. Ihmettelen, miten pystyn seisomaan vielä, mutta en tartu sellaiseen pieneen ajatukseen, vaan annan sen valua pois ruumiistani. Samoin kuin annan kaiken ahdistuksen, ärtymyksen ja väsymyksen valua pois, jalkojen kautta lattialle pieneksi likaiseksi lätäköksi. En välitä siitä, se saa haihtua pois ja hävitä, sillä en tarvitse niitä tunteita enää. Hetkessä tajuan, mitä kaikki tämä tarkoittaa ja pysähdyn ajattelemaan. Tahdonko tätä tosiaan? Vaimenneet äänet alkavat taas, ajavat minut nurkkaan kuin pelokkaan hiiren.

Päätän kerrankin tehdä fiksun valinnan ja käännyn kohti sitä tunnetta, joka on jo hieman vetäytynyt. Se tulee takaisin, valtaa minut kuin aalto, joka iskee meren kallioihin. Se hukuttaa minut alleen, ja tunnen oloni pieneksi, riepoteltavissa olevaksi olennoksi. Hetkessä minusta ravistuu irti ihmisen kahleet ja kaikki ikävät tunteet. Ihmettelen, miten niin paljon tunteita on edes mahtunut minuun. Ne valuvat ylitseni ja lattialle, kunnes se lainehtii tunteista. Hetken ajan tunnen ne ja hämmennyn, kunnes hämmennyskin katoaa muiden mukaan lattialle ja mieleni valtaa vain pieni ilo siitä, että kaikesta päästiin kerralla. Mieleni tuntuu liian suurelta ja tyhjältä niin vähille ajatuksille ja tunteille, mutta en pelkää tai hämmenny. Tiedän, että toinen aalto on tulossa ja odotan sitä jännittyneenä. Jännitys on säilynyt, samoin kuin terve, puhdas pelko, jota tarvitaan elämiseen.

Toinen aalto vavisuttaa ruumistani ennemminkin kuin mieltäni, ja tällä kertaa se melkein murskaa minut alleen. Tunnen, kuinka kehoni vääntelehtii uuteen muotoon ja yrittää pohtia, kuinka pääsisi mieleni kanssa yhteisymmärrykseen. En tunne minkäänlaista koon muutosta, vaikka tiedän, että sellainen on. Tunnen sulkien tunkevan ihoni läpi sekaiseksi sotkuksi ja ojentuvan sitten paikoilleen tiiviiksi, lämpimäksi peitteeksi. Pieni nokka kasvaa kivuttomasti ja auon sitä ihmettelevästi muutaman kerran, kunnes lopetan, kun melkein kadotan tasapainoni. Huojun hetken paikoillani, kunnes avaan silmäni ja katson eteen päin: kaikki näyttää mustavalkoiselta. Melkein hymyilen, ei värejä. Pieni pyrstöni keikkuu hiljalleen, kun seison paikoillani sydän jumputtaen. Ihmismäiset ajatukseni alkavat kadota, eivät ne mahdu pieneen linnun päähän.

Ihmisiä. Tajuan, että olen edelleen sisällä ja nousen haparoiden siivilleni, pois jaloista. Sirkutan hätääntyneesti pitkin kattoa, etsin pakopaikkaa. Hetkessä haistan tuulen ja auringon ja säntään puhtaaseen ulkoilmaan ikkunan kautta, jonka joku ihminen on avannut minulle. Istun ikkunalaudalla, sydän pamppailee jännityksestä. Kaukana ovat ahdistus ja kaipuu vapauteen, sillä minulla on vapaus. Käännyn katsomaan luokkahuoneeseen ja näen ahdistuneita kasvoja, väsymystä ja melua. Sirkutan iloisesti ja kohtaan nuoren tytön väsyneet silmät. Ne eivät loista elämäniloa, kuten minun. Kerron tytölle, että hänelläkin on mahdollisuus valita vapauden ja vankeuden väliltä. Hetken ajan tyttö näyttääkin ymmärtävän lauluani, kunnes opettaja käskee laittamaan ikkunan kiinni. Katson lähestyvää ihmistä kirkkain silmin, sirkutan hyvästini ja lähden pois. Annan tuulen viedä minut vapauteen, missä ajatukset ovat vain linnun ajatuksia. Hentoja, kuin pumpuli.

Teksti ja kuva: Olga Nisumaa, ohjaustoiminnan arteniomi (AMK) -opiskelija