Huokailen. Kauanko vielä? Etsin käsilläni kasvojasi ja yritän saada selville, mitä ajattelet. Kasvosi ovat jähmettyneet ja huokaiset vastaukseksi. Vaihdan asentoa, mikään ei ole hyvä. Tämä odottaminen alkaa käydä minunkin hermoilleni.

Yritän muistella, miltä se viimeksi tuntui, miltä se tuoksui. En onnistu. Muistan vain sen, miten se sokaisi meidät kirkkaudellaan ja kuinka onnelliseksi me molemmat tulimme. Minusta tuntuu, että tällä kertaa sinä olet heikompi kuin viimeksi. Mietin, jaksatko tämän läpi. Pelottaa. En halua menettää sinua pimeydelle, niin moni on lyyhistynyt sen raskaan mustan alle. Me olemme aina olleet yhdessä vahvoja.  Tiedän, että minun on tehtävä jotakin. En voi enää vain odottaa, että Valo tulee. Haluan nähdä sinun hymyilevät kasvosi. Haluan, että me molemmat tunnemme sen lämmön.

Nousen. Otan askeleen ja kaadun, en näe mitään. Odotan, että sinä tulen nostamaan minut ylös. Mitään ei tapahdu, kuulen vain sinun raskaan hengityksesi. Kurkkua kuristaa.  Jatkan odottamista, kunnes en enää jaksa. Huokaisen ja nousen. Löydän takaisin sinun viereesi ja kosken kasvojasi. Jokin on muuttunut. Vieläkin ne ovat jähmettyneet, mutta nyt ne ovat kylmät ja pitkin poskiasi valuvat kyyneleet.

’’Montako päivää vielä? Muistatko?’’ Et vastaa. Silitän hiuksiasi ja yritän keksiä jotain, jolla saisin sinut puhumaan. Et ole sanonut sanaakaan viikkoihin, osaatkohan enää edes puhua. ’’Muistatko, ennen me nauroimme omalle hölmöydellemme. Eikö tämä ole sinusta huvittavaa? Jos nauraisimme niin..’’ Lopetan lauseen, kun sinä huokaiset. Hiljaisuus. Kuulen vain sinun hengityksesi ja tämän loputtoman pimeän. Miksei se jo tule! Silitän sinua ja yritän muistaa, mitkä olivat viimeisimmät sanasi. Tämä pimeys on vienyt muistini.

Sekavia kuvia tulvii mieleeni, valon pilkahduksia. Kirkkaita ja lämpimiä läikkiä joka puolella. Huokaisen. Vaihdan taas asentoa. Pysyn kuitenkin sinun lähelläsi, jos vaikka kuiskaisit. Kauempaa en kuulisi kuiskaustasi. Yritän kuunnella, mutta sinä olet hiljaa. Valo. Mikä sillä kestää näin kauan? Ei se ennen ole antanut näin kauan odottaa. Ja varmasti se tietää, kuinka suuri ikävä meillä on.  Otat minua kädestä ja puristat lujaa. Nytkö sinä luovutat? Ei, enhän minä yksin voi odottaa. Aina olemme odottaneet yhdessä. Puristat kättäni, ja minä jään odottamaan.

Teksti: Minna-Reetta Kuusinen, ohjaustoiminnan artenomi (AMK)-opiskelija
Kuva: Susanne Nieminen