Aalto-yliopisto, Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu

– Tutkimukseni perusolettamus on, että taide ja vanhuus tapahtuvat jokaiselle yksilöllisesti, omalla tavallaan. Siksi tarvitsemme ”kohdallisuuden” teoriaa, emmekä yksilöön palautumatonta yleistettyä teoriaa, Tiina Pusa kertoo.
Tutkimuksen aineisto koostui kuuden eläkkeelle jääneen henkilön haastatteluista sekä Matti Ijäksen, Jaana Partasen ja Katja Tukiaisen vanhuutta käsittelevistä taideteoksista. Osa-aineistoja tarkastellaan sekä erikseen että yhdessä aineistojen välisenä vuoropuheluna. Tutkimus kiinnittyy fenomenologiapohjaiseen taidekasvatuksen perinteeseen.

Taidekasvattaja poistaa esteitä taiteen tekemiseltä

Pusan haastattelemat ikäihmiset liittivät taiteeseen hyvin erilaisia merkityksiä. Taide tarjoaa vanhusten mielestä mahdollisuuden nähdyksi tulemiselle, vuorovaikutukselle ja yhteiskunnassa vaikuttamiselle. Taidetta kuvattiin myös terapeuttiseksi ihmisenä kasvamisen mahdollisuudeksi.
– Sen sijaan haastateltavien puheesta puuttui lähes kokonaan muistelun ja kuolemaa kohti olemisen diskurssit, joiden valossa vanhuus julkisessa keskustelussa usein esitetään, Pusa huomauttaa.
Taideteokset puolestaan toivat esiin moninaisen vanhuuden, joka edellyttää taidekasvatuksen lähtökohdaksi moninaista käsitystä taiteesta. Siinä yksilön tarpeet ja taustat huomioidaan tilannesidonnaisesti.
– Taiteen luoma mahdollisuus osallisuuteen on vahvimmillaan taidetta tehdessä. Sen takia on tärkeää tehdä kaikenlaisille ja kaiken ikäisille ihmisille mahdolliseksi taiteen tekeminen ja vastaanottaminen. Taidekasvattajan ei pidä määritellä yksilöiden puolesta mitä tehdään tai miten tehdään, vaan poistaa esteitä taiteen tekemiseltä, Pusa selventää.

Lähde: Aalto-yliopiston väitöstiedotteet