Kaunistelematta  Maria Jotuni -ilta

Hyvinkään raittiustalolla järjestettiin 26.9.2012 lausuntaesitys, jossa lausuttiin pätkiä Jotunin novellikokoelmista Suhteita, Rakkautta, Kun on tunteet sekä romaanista Arkielämää. Lausujoina olivat Marja-Kaarina Koskinen, Elvi Tommola sekä Tuula Rajamäki.

Ensi kokemus

En ole aikaisemmin ollut lausuntaesityksessä, ja odotin kiinnostuneena ja avoimin mielin, mitähän tuleman pitää.

Kun astuin sisään vanhaan puutaloon, ensimmäiseksi koin hyvin vahvan parfyymin tuoksun. Katsahdin jo melkein täyttä salia ja yleisöä tehden johtopäätöksen, että katsojakunta koostui pääasiassa plus kuusikymmentävuotiaista naisista, oli joukkoon mahtunut jokunen mieskin. Tämä ei sinänsä yllättänyt, vaikken mitään lausunnasta tiedäkään, mutta lausunta sinänsä kalskahtaa korvaan sen kuuloisena, että ei varmaankaan mikään nuorisofestivaali ole kyseessä.

Sain könyttyä itseni mummeleiden ja yhden papan välistä toiseen penkkiriviin kolmannelle tuolille vasemmalta, johon oli jostain syystä jäänyt tyhjä paikka. Sitten istuin ja näpyttelin tekstiviestin odotellessani näytöksen alkua.

Näyttämö edessäni oli melkein tyhjä: yksi tuoli ja sermi. Sellainen lavastus. Näyttelijät saapuivat ja asettuivat paikoilleen: kaksi lavalle, yksi lavan eteen tuolille oikealle sivuun ja hän aloitti esityksen. Hän esitti Maria Jotunia,  joka kertoi elämästään ja ajasta, jolloin eli. Hän antoi tavallaan näytelmälle raamit ja miljöön, johon lausunta sijoittui. Sitten kaksi lavalla olijaa lausuivat ensimmäisen kohtauksen. Kohtauksen jälkeen Maria Jotuni kommentoi ja johdatti esitystä eteenpäin. Ja tällä kaavalla käytiin näytelmä läpi.

Tunnelmia

Näin kuvattuna lausuntailta ei kuulosta kovinkaan merkittävältä kokemukselta, joka se kuitenkin loppujen lopuksi minulle oli. Minä todella KOIN jotakin. Ihan ensimmäinen vahva liikutuksen tunne tuli, kun näyttelijät saapuivat lavalle. Jotenkin vain heidän itsevarma ja vahva olemuksensa kosketti minua. Esityksen edetessä en oikeastaan ajatellut mitään, imin vain itseeni esitystä. Ei haitannut ollenkaan, vaikkei lavalla ollut juuri lavasteita. Oikeastaan ne olisivat varmaan vain häirinneet. Esityksessä pystyi jännällä tavalla keskittymään näyttelijän kehonkieleen ja äänen nyansseihin, jotka tekivät koko esityksen.  Esitys oli myös hauska, humoristinen ja nauratti. Tästä huolimatta näytelmän päätettyä minut  valtasi mieletön kaihoisuus ja jouduin poistumaan vikkelään ja nikotellen.

Ulkona satoi, ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani.


Teksti: Hanna Mattsson, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija