Olen seissyt täällä jo tovin aikaa. Minut hakattiin tähän, pakotettiin juuri tälle paikalle. Se tapahtui syksyllä, kun lehdet olivat jo varisseet puista, mutta kuitenkin ennen kuin lumen valkea vaippa peitti maan. Siitä asti olen täällä värjötellyt: kestänyt myrskyt, tuulen ja tuiverruksen, lumen, kylmän ja sateen. Kaiken tuon vain yhdellä jalalla seisten, pystyssä pysyen. Monet kerrat minua on yritetty horjuttaa, milloin mikäkin luonnonvoima tai suurempi metsän elävä (lähinnä utelias harakkapariskunta) on käynyt kimppuuni, mutta kaiken olen kestänyt - urheasti.

Tiedän, että minut revitään tästä pian pois, juuri kun aloin tottua. Minunlaisilleni ei vain ole käyttöä enää, kun aurinko lämmittää ja sulattaa lumet. Ilma lämpenee, ja minä saan viettää kesäni pimeässä varastossa. Toivon pääseväni takaisin ensi syksynä, sillä olen minä viihtynytkin. (Sitä paitsi kaikkeen tottuu.) Olen myös ystävystynyt monen pikkulinnun sekä yhden oravan kanssa ja haluaisin nähdä ne uudestaan ensi syksynä. Minusta on mukavaa kun ne tulevat katsomaan minua, vaikka ne tulevatkin vain sen takia että annan niille ruokaa.

Heidi Holopainen

Minuun ja tovereihini törmäät useassa paikassa. Meitä on monenlaisia vierekkäin, useita. Olemme kovin haluttuja ja joillekin todella tärkeitä. On siis olemassa heitä, jotka eivät voi elää ilman meitä. No, onhan meitä kutsuttu kuninkaiksikin. Minä ja nuo toiset, me olemme todella vanha keksintö - näin meidän kesken, yksi maailman vanhimmista. Meihin voit törmätä miltei kaikkialla, kadunkulmissa, kaupoissa, ravintolassa missä vaan. Sillä me olemme kaikkialla kaiken aikaa ja kokoajan. No normaalisti emme tule uniin, mutta on niitäkin jotka eivät yksinkertaisesti voi olla ilman meitä, öisinkään. Mainosarvomme on kuuluisuudestamme johtuen erittäin kova. Me tuomme uskottavuutta ja luomme ihmisten välille uusia suhteita. Avaamme keskusteluja ja autamme tärkeisiin päätöksiin pääsemisessä. Olemme monesti myös yksi juhlan kohokohta. Tärkeä hetki, josta kaikki nauttivat. On minun toki myönnettävä kyllä sekin, että kaikki eivät voi sietää minua tai ystäviäni. Lapsien ei toki tulekaan, mutta kaikkia aikuisia en aina ymmärrä. Eihän ole mitään kiehtovampaa ja jumalaisempaa kuin ottaa minut käteen. Kosketella hellästi, hivellä huulilla ja sormilla. Eihän ole mitään tyydyttävämpää kuin raapaista tulitikku ja sytyttää tupakkaa?

Johanna Korhonen

Yleensä minua pidetään pimeässä, pieneen koteloon suljettuna. Mutta silloin kun minua tarvitaan olen ainoa ja oikea apu. Minua käsitellään varoen, että sen mene rikki. Olenhan kuitenkin erittäin tarpeellinen ja hyödyllinen. Voisin kertoa teille hieman itsestäni ja kaltaisistani. Meitä on erittäin monenlaisia. Meitä on saatavana myös eri väreissä. Olemme solakoita ja sutjakoita, käteviä ja emme vie paljoa tilaa. Jokaiselle siis löytyy omanlainen ja omiin käyttötarpeisiin sopiva. Olemme nopeita ja luotettavia tai pelkästään luotettavia - aikahan ei aina ratkaise. Meitä saa isoina tai pienempinä, paristoilla tai ilman. Nykyaikaisia tai vanhoja tuttuja ja turvallisia, hyväksi havaittuja. Joskus pelkkä kosketus saa meidät reagoimaan ja toisinaan vaadimme syvällisempääkin tuttavuutta käyttäjämme kanssa. Kaikki riippuu siis käyttäjän iästä ja tarpeista. Yleensä emme tarvitse mitään lisäaineita, jotta minua tai kaltaisiani vois käyttää. Toisinaan se on taas miellyttävämpää, niin minulle kuin minun käyttäjällenikin. Kun kuumemittarin kun voi laittaa niin moneen reikään.

Johanna Korhonen

Tällä hetkellä roikun keittiön katossa. Tämä paikka on varsin miellyttävä, sillä nyt saan olla rauhassa eikä kukaan tule hypistelemään tai läpsimään minua. Olen onnellinen lajini edustaja, kun saan viettää aikani sivistyneesti ihmisten parissa. Monet toverini lähtivät kaupasta jonkun eläimen retuutettavaksi. Hyi, kuinka inhottavaa edes kuvitella koiran limaista suuta kaluamassa minua! Luulen, että omistajani eivät ole aivan täysjärkisiä. Tai sitten he vain eivät ole oikein ymmärtäneet sitä, mikä oikea käyttötarkoitukseni on. Nykyisin tosin saan olla aika paljon yksikseni, mutta kun olin uusi, niin vientiä riitti! Isäntä osti minut nykyiselle avopuolisolleen lahjaksi ymmärrettyään, että se tyttö ei mitään koruja tai kukkia halua. Saipa sitten minut, mitäs oli niin omituinen.

Kun muutin uuteen kotiini, niin emäntä esitteli minut vieraille, joista useimmat ihastuivatkin minuun välittömästi. Toiset taas pyörittelivät silmiään ja pitivät omistajiani hiukan hulluina. Tuohon aikaan sain kestää jatkuvaa mätkimistä ja läpsimistä. Emännästäni oli äärimmäisen hauskaa tarttua minua jaloista ja läimäistä ohikulkevia ihmisiä minulla persauksille. Silloin kaikki nauroivat ratketakseen. Minusta on ihan mukavaa olla huomion keskipisteenä, vaikka läpsiminen saa toisinaan ihoni kananlihalle.

Kerran yksi tyyppi tyhjensi sisälleni Sisu-askin ja käytti minua annosteluautomaattina. Pastilleja juuttui pitkänomaisen kehoni eri ulokkeisiin ja niitä löytyi sisältäni vielä viikkojen päästäkin. Oi-joi, se oli sitä villiä nuoruutta. Nykyisin olen mm. toiminut emäntäni muusana elävänmallin piirustustunnilla ja vain roikkunut katosta ja katsellut maisemia. Täytyy kyllä myöntää, että elämäni on aika erikoista kumikanan elämää.

Piritta Puomiranta

CuRec 2/2002