Minun ihoni on kuin pergamentti, ohut, hiukan ryppyinen ja niin kovin yksinäinen. Tuure kaatui sodassa Mäntyvaaran taistelussa vuonna 39. Siitä on kauan kun sain tuntea miehen käden varrellani. Kaikki nämä vuodet Tuureni on lohduttanut minua unimaailmassani. Aamulla herätessäni olen ollut entistä yksinäisempi, vaikkakin haikealla tavalla onnellinen.
Tuuren kuollessa meidän lapsemme olivat pieniä. Yritin pitää huolta heistä, vaikka pommien jyske melkein halvaannutti meidät pelosta. Kannoin, lohdutin, tuuditin ja paijasin. Ruumiini ei ollut yksin, sitä tarvittiin. Kehooni piirtyivät syvät muistijäljet ihmisen läheisyydestä. Kehoni muistaa.
Nyt vaeltelen talossani, siirryn ikkunasta toiseen, katselen maisemaa ja tunnen itseni niin irtonaiseksi. Lapseni käyvät joskus tervehtimässä vanhaa äitiään: tullessa käden puristus ja lähtiessä olalle taputus. Olen niistä hetkistä kiitollinen kuin nälkäinen riisin jyvistä. Lastenlasteni tullessa olen pakahtua odotuksesta. Tiedän pääseväni kunnon rutistukseen, saavani silittelyjä ja kädestä pitelyä. Jotenkin olemassaoloni tulee silloin paljon todellisemmaksi. Maailma näkyy perspektiivissä eikä vain tasokuvana. He käyvät vain niin harvoin, asuvat kaukana toisella paikkakunnalla.
Viime jouluna sain syliini pienen ihmisentaimen: kuuden kuukauden ikäinen tyttövava tuoksuineen ja pehmeine ihoineen sai minun vanhan rapistuneen varteni melkein tuottamaan maitoa. Sitä muistoa vaalin kuin kukkaa kämmenelläni. Ihoni muistaa, vaikka pääni tahtoo välillä unohtaa. Tunnistan läheiseni vaikka silmät kiinni pelkästään kosketuksesta. Ihoni muistaa.
Menen päiväunille. Jospa rakas Tuure tulisi ja hyväilisi kohjuisia jalkojani ja särkeviä niveliäni. Tulethan ukkoni, sinua etsin.
Marja Lehtovirta CuRec 1/2001 |