Oituulove (I)

Aika on kaivanut kolonsa tähän satamaan,
näihin teräviin kiviin,
joihin purjehtii enää vain yksi laiva.
Niin on muutos kaivanut kolonsa myös minuun.
Silti olen hereillä: muistaen itupään ja
räkämällin lammen kädellä,
tiedän yhä olevani pajunkissa,
kasvavani kaislojen kanssa ja kovassa kupeessa.

Synestesia

Sinun hajuvetesi on jäänyt tähän paikkaan,
tänne kuivien heinien ja terävien kivien sekaan,
minne toivoin etten toisi sinua koskaan.
Sinun hajuvetesi on jäänyt minun aisteihini,
ei se ole minnekään lähtenyt,
vaikka sinut minä hätistinkin.
Sinun hajuvetesi on jäänyt minun mieleeni,
niin hyvin, etten oikeastaan tiedä,
oliko sitä edes, vai muistanko
jonkin pahan tunteen,
jonkin mielipahan, joka
tuoksuu mansikoilta ja jasmiinilta.

Savut

Salassa minä opettelen kuinka tupakkia poltetaan.
Tsup, kun se tippuu järveen; ei mereen.
Niin salassa, että kuullessani sorsan vaakkuvan,
kuulen sen selvästi sanovan nimeni.
Niin salassa, että toivon jonkun etsivän minua.
Niin salassa, että siunauksekseni näen
tukkasotkan hitaan, kiitävän laskun.
Salassa minä opettelen,
kuinka tehdas toimii,
kuinka ihminen mätänee,
kuinka savu kirjoittaa ilmaan pyhien nimiä. 

Oituulove (II)

Näitä kiviä ei ole hionut aika,
ei siirtänyt ajatteleva apina,
vaan ne on pistänyt säpäleiksi se
vuoria siirtävä usko. 
Usko, jolla on terävät kynnet,
kivisaha ja vihainen virne.
Usko, joka voi porata väylän asfaltin läpi
laps'koivulle, ja joka muistaa
täplittää harmaan taivaan
auringonlaskut, oranssilla. 
 

Kättemme siltoja

Ennen unelle lähtöä katselin käsiäni;
viivat: pää, sydän, elämäni
menevät niin helposti ristiin.
Ennen unohtamista mietin siltoja,
niitä kaikkia,
ihmisten rakentamia ja tuhoamia,
joihin on ajan kasvaessa muurattu onnettomuuksia.
Silti siltoja on pitänyt pystyssä onni,
laastina kivien puristuksessa.
Ajattelin vaiti sitä siltaa,
jolta sinä tänään astuit pois,
joka tänään hajosi jäljessäsi.
Ehkä ajattelin myös sitä siltaa,
jonka me rakensimme ja tuhosimme.
Pää, sydän, elämä,
mitä kaikkea olisinkaan voinut
rakentaa näillä käsillä?
Elämän henki kasvaa siitä, ettei
yhtäkään siltaa rakenneta kahdesti.
Meillä on nyt kai kummallakin likaiset
kädet, ehkä hieman puhdistuneet,
kovapintaiset kädet, pää, sydän, elämä.
      Voin tarjota sinulle kupin tässä kahvilassa,
      mutta eihän puhuta siitä mitään,
      vilkuillaan vain omiin käsiimme
      silloin tällöin, muta eihän kysytä ”miksi?”,
      niin minä ostan sinulle toisenkin,
      varmaan soijalaten. 

Wien, Itävalta

Tuulenpesiä

Minä olen tänään täällä ja katson
kahden lasin läpi kaunista tuulta
joka on puhaltanut nyt kolme päivää
Tuolla risoja kiviä märkiä lehtiä
eivät kai kadut tuoksu mutta
   nuo kolme puuta varmasti
tuulen puhalluksessa kadun
vierillä, miten te jaksatte?
Huomenna minä olen jossain muualla
jos ihmisen päätös on sen oma
Mutta sielläkin puhaltaa sama tuuli
   ja puilla on kaikilla sama äiti
   ja lehdet leijuvat lätäköihin,
sielläkin. Kaupungissa.
Mutta koska olen taas kotona
sitä en tiedä ja tuskin päätänkään
Kuka tietää mikä minut tänne ajoi
   tänne missä on vain kolme puuta
  katuja kattoja kaupunkiin
Koska olen taas kotona, missä ihmisellä
on ehkä vielä toivoa, koska. 

 
Yksi vanhempi

Verhoihin painetaan kuvia kyllä,
ensin ollaan kuorittu ja muovattu perunat,
etusormesta tuli vähän verta,
mutta hän hymyili, lapsi ei huomannut;
tämä tekisi prinsessamuotin!
   Kyllä, mutta verhot riippuvat, narulla,
nipsuja on pariton määrä, monenvärisiä.
On jo marraskuun ensimmäinen viikko,
Oi kun lapsi haluaisi tehdä lumihiutaleita,
joissa on sydämiä!
   Viikko ennen jouluaattoa ikkunassa on
yksi iso, kömpelö, valkoinen lumihiutale,
jossa on kulmikkaita pikkusydämiä
yli kaksikymmentä.
Lapsi sai tuoda sen viereen
tarhassa leikatun punaisen tontun.
Toivon, etten näe liiaksi lävitsesi, leijonaäiti,
mutta suo anteeksi, luulen tunnistaneeni
tuon hieman turhan tumman, vaivalla hankitun
yhden vapaaillan silmämeikin,
vuosia sitten vaaleiksi värjätyt hiukset -
   Luulen tunnistaneeni samanlaisen
sankarittaren kuin hänet,
joka omassa lapsuudessani nukkui olohuoneessa -
Ei ollut kuin kaksi huonetta; siskolleni ja minulle.
Te herätätte minussa rehellisyyden, kunnioituksen.
Kaikista äideistä te olette minut koulineet -
kaikista äideistä te olette kaikkein eläimellisimpiä,
upeita leijonaemoja,
kaikkein jumalallisimpia;
synneistänne ikuisesti pestyjä.

Pysäkki

On yö ja istun odottamassa ratikkaa. Olen taas sairaana, sormenpäitä pakottaa ja kirvelee,
eikä liikunta enää virtaa jalkojeni ja käsivarsieni ydinluissa, en tunne sitä.
Ihminen kyllästyy, ja haen lohtua Wienistä: kotikaupunkini on pehmeä,
Lontoiden ja Pariisien jälkeen varsinkin. Yöt ovat suloisen mustia: vaikea hengitys ei haittaa.
Kaikki on jo tavallisen varmaa. Osa sitä on jopa turkkilaispoikien mölinä
ja ehdottelevat sormimerkit. 
On kyse hetkestä jolloin olen täysin
vailla vikaa, vihaa, hiljaa ja harvinaisesti.
Leijonaemo kertoi minulle, että
rakkauden oppii lapsista.
Minun äitini on hauska ja kaunis, siellä Suomessa.
 

Belvedere

Minä tervehdin teitä, arvokkaat kotikaupungin linnut.
Tämä tässä on Elli, pieni ihmisaarre,
minua voitte kutsua vaikkapa Jimiksi.
On mukava nähdä teitä, Joonatanit,
vaikken minä ymmärräkään, mitä te täällä teette,
ihmisen tekemällä jäällä, sähkötähtien kanssa,
valkoisen prinsessalinnan vaaleanvihreässä puutarhassa.
Tuliko valtamerestä, jääaavikoista liian ahtaita?
Katsokaa nyt, kuinka täällä kavahdetaan mustaa korppia,
vaikka se on viisaus.
Kuinka täällä kiskotaan hihnasta valkoista koiranpentua,
kahdeksanviikkoista ihmettelijää,
vaikka se on iloisuus.
Kuinka luulette, että teitä harmaita täällä kohdellaan,
te kun olette vapaus? 

Hanki

Täältä minä olen kotoisin
öisistä kävelyistä
pimeästä kaislikosta
kaislikossa suhisee
kylmän viinanhajuisen virtsan maasta
lumi ei sula.
meillä oli mahdollisuutemme, poika,
hah, kun me olimme nuoria.
nyt reppu jupiset riimisi rupiset
tai katkon sinulta nyörit
jäällä jäähtyy jänön jälki
täältä minä tiedän,
miten riista katsoo pimeään metsään.

Vaasa, Suomi.

Möly

Västäräkistä vähäsen.
Tässä sinua taas viedään,
tyttörukka. Lasket helmiä
rukousnauhasta, joka nipistää
niukasti ihokarvoja.
Tässä viedään taas sinua,
kettuparka. Ihmettelit suonsilmäisten
pohjalaisten riitaa, är vi
virkligt så fattiga, att vi inte vet
vad är frihet?
Sinua viedään taas tässä,
lapsipieni. Sisko suuri,
kaipailet taas Pohjoiseen,
pian myös Etelään, ihmettelet
omakotitaloja ja taidehalleja.
Itse sinä itseäsi viet, muista se,
Lapsi, muista huutava veri.
Pääskysestä ei päivääkään.

Vaasa - Tampere-junassa, Suomi.

Muista kuolla

Ajoimme tänne suolaista jokivartta pitkin vihreillä aalloilla.
Joen rannalla, ehkä en tiedä nimeä. Omaani. Sinun aina välillä.
katsoon sinuun ja näen jotain samaa kuin
Nuotiolla istuvissa kummituksissa, miesvarjoissa,
jotka kaipaavat takaisin mihin tahansa kaupunkiin,
kivikatuja saapastamaan,
joilla lipuu naisia puristaen käsilaukkujaan
kaksin käsin vapisevien sydämiensä päällä,
siinä on kaikki mitä omistavat, rinnus ja punaa huuliin, valkoiset hanskat.
Jotain miehistä, heidän ikuisesti pysyvästä
ja tasaan jatkuvasta kaipauksestaan
yksinkertaiseen ymmärrykseen:
      Rakastaako hän minua?
      Haluaako hän olla vaimoni?
      Haluaako hän olla lasteni äiti?
Näitä kysymyksiä aaveiden nuotio syö ympäriltään pimeydestä,
miehet hengittävät savua ja papujen paistumista.
Vaikka peitätkin yksinkertaisuuden älykkyydelläsi
ja hienostuneisuudelleasi, jokin naarmu siitä näkyy
aina välillä.
Muistathan, minä olen nainen,
Minulla ei ole paljon annettavaa sinulle,
epävakaa kuunkierto, mutta minä näen,
en tietenkään lävitsesi, mutta joskus sisääsi
ja sitten minä kuvittelen ja kyselen:
      Rakastaako hän minua?
      Haluaako hän olla mieheni?
      Haluaako hän olla lasteni isä?
Meillä yksinäisillä ei kuitenkaan ole virvatulta,
jolla kutsua kaltaisiamme koolle,
ei tulta syömään huokausten raskasta happea
hengittämästämme pimeästä ilmasta.
Sillä
Me olemme maallisia, lihaa ja verta,
hyvin monimutkaisia.

Marraskuupäiviä

III

Olin puistossa, kävelin sinne tietä pitkin. Nuutuvaa nurmikkoa, asfalttiaukean ympäröimä. Mietin oikeaa maapohjaa. Missä allani se on, kuinka syvällä. Vaahteran lehdet leijailivat maahan, kävin koskettamassa kotipuun runkoa, se näyttää halkeilevalta ja kärsivältä, valkoiselta. Miten voi näyttää samaan aikaan niin pyhitetyltä ja häväistyltä. Kuvittelen kaarnan olevan pehmeä poskeani vasten.
Sadetta, tihkua. Keltaista ja oranssia, hyvin syksyistä.
Tuijottelen ihmisten ikkunoiden sisään, haluan lukea niiden kirjahyllyjä ja yläikkunoissa syttyviä valoja.
Kaupungin pohja on asfalttilevy. Ajatus ahdistaa minua päiviä. En kävele oikealla maalla. Ankeaa, minut on irrotettu jostain tärkeästä. Yhtenä päivänä täytyn mielikuvasta, jossa kävelen puistossa.
Tuuli ravistelee vaahteroita ja lehtipuita näinä päivinä nopeasti kalpeiksi.
Ihailen voimaa ja kieputusta ja maailman kohinaa ja suhinaa. Se muistuttaa minua ajan kulusta, isoäideistä ja lämpimänkylmistä toivekuvista.
Ikkunani ulkpuolella istuu käppärillä oksilla variksia, ne ovat pöyhistäneet itsensä lämpimiksi ja kääntelevät päitään. Metin, ymmärtävätkö ne minun tarkkailevan. Oksalla käväisee kävynkokoinen talitiainen, tviit - ja se on poissa.
En osaa sanoa kieppuvatko ilmassa puiden lähtevät lehdet vai kesän viimeiset perhoset. Kaikki eivät ole vielä jäätyneet. Eilen oli sisään lentänyt hyönteinen tarrautunut suuressa epätoivossa mattoon, enkä tiennyt mitä tehdä, tappaako vai antaa olla.

XIV

Stadtparkin skeittiradalla toheltaa Pikku-Niki. Hänellä on kirkkaanpunainen toppatakki ja täydellinen nuken suppusuu. Skeittilauta ylettyy hänen olkapäähänsä asti, hän kantelee sitä totisena, asettaa sen maahan; lauta ryömii kymmenen senttiä ramppia ylöspäin, ja Niki tupsahtaa nurin.
Ihailen alkuja. Haluan oppia skeittaamaan.

XV

On kai myönnettävä, että olen dramaattinen. Asemalla jäi pois tummahiuksinen tyttö, joka vilkutti jollekulle junaan jääneelle. Hänellä oli mustasankaiset silmälasit ja punertuneet kauniinmuotoiset huulet. Muuten hän olisi ehkä näyttänyt mitäänsanomattomalta, mutta kyyneleet saivat kasvot hehkumaan loisteliaasti.

XXVI

Metrotunnelissa on kuoleva pulu. Oikea ruumiinpuoli murskana, luut hajalla. Mutta se liikkuu vielä. Istun sen vieressä, tottuisiko se minuun vai menisikö hysteeriseksi? En kokeile. Annan sille leipää, joita se nielee pakonomaisesti. Kaksi tuntia myöhemmin se nuokkuu nurkassa. Myöhemmin illalla se ei enää ole siellä. 

XXVIII

Ensilumi tuli toissa päivänä, ja tänään naakka huusi tavalla, jota en ole kuullut pitkään aikaan. Se raakkui vuosien takaa. Tai sitten viime talvesta, syvältä ja pimeästä, missä on vaikea muistaa mitään.
Sunnuntaiaamu ja hengitys höyryää. Jos pidättelen lämmintä ilmaa keuhkoissani pidempään ja puhallan sen ulos, höyry on näkyvämpää. Pappi kulki kirkolta takaisin kotiin, takki auki ja salkku kädessä.
Metrossa yski nainen jatkuvasti, me muut tuijotimme häntä hiljaisina, eikä loppua näkynyt.

Ihmissydän

Sinä pieni verenpunainen surkupeikko!
Ihmissydän.
Missä olet oppinut kaipaamaan näin paljon?
Kaunis keskustani, jo kaksi puolta,
toisensa täydentävinä, kuljetatte elämää sisään ja ulos.
Kun teillä on toisenne, niin
MIHIN
te nyt vielä toisenkin kokosydämen tarvitsette?
Missä olet oppinut kaipaamaan näin paljon?
Missä te olette oppineet suremaan?
Minullahan on jo tässä kaikki: nuori kaunis kehoni,
taitavat kädet, kävelemään tottuneet jalat,
monet sanat tunteva suu, elämää katselevat kaksi uteliasta silmää.
Miten ei yksi ihminen riitä yhden ihmisen sydämelle? 
Missä olet oppinut suremaan näin?
Näin!
Minun on koko ajan nälkä, minun on koko ajan jano,
mutta mikään ruoka ei auttaisi.
Joitain pieniä lihaksia silmäpusseissani on koko ajan kuristettava,
tai kasvoni kastuisivat silmänräpäyksessä.
Ajatuksia päässäni on koko ajan kasattava, pinottava,
pidettävä esillä
tai voi olla että kaikki pimenee silmänräpäyksessä,
enkä herätessäni tiedä missä olen.
Kuules nyt! Sinun tehtäväsi on pitää minut hengissä!
Ei tällainen vetele.
Hoidatko homman mielestäsi nyt hyvin?
…
Ehkä liiankin hyvin.
Ihmissydän. Kerro, kuinka paljon on liikaa?
Mitä tekevät kilometrit tällaiselle halkiotapaukselle?
Kun nyt on 1237. Entä kun sinut lennätetään Länteen?
Mitä tekee 1686?
Mitä tapahtuu sitten, kun minut lennätetään Pohjoiseen?
1941! Puolimaailmaa!
Kuka sinut opetti rakastamaan?
Maailma, elämä, ihme, jumala?
Se toinen sydän? 
 

Poika, joka on kiinnostunut maailmasta

Kiinnostuksenkohteet: sade, talous, nukkuminen, eläimet, skeittilaudat, sarjakuvat
 ja uimarannalla vesipoijujen köysillä tasapainoilu.
Se on puhdistavaa, uudistaa, hedelmällinen; kesäruoat ja kärpänen
jolla on pitkulainen ruumis jonka voi ihminen puhaltaa toisaalle vastatuuleen.
Koska maailma on ihmeellinen ja ainutlaatuinen, ihminen hirmuinen ja kovin kaunis,
kaikkein pahinta sanoa ovatko muut sittenkin sisältä kovia --

Tämä. Pehmeä: yrittää ja lukee ja ymmärtää vähän ja veden pinnalla – ihminen,
kuinka pitkään sinä elät? Entä tämä tanssi, uskaltaako siitä kirjoittaa?
Ja unessa mietitään että miksi muurahaiset aina rakentaa ja rakentaa,
eivätkö ne koskaan valmihiksi saa.
Nukkuu nutturalla kerällä kuin kissapentu tai oopperasankari
(kovin omalaatuinen mutta liian kova)
Elämä sattuu eniten kun on pehmeä, mikään ei syö ihmistä niin kuin myötätunto.
Varjot pitenevät.
Taivas seisoo.
Minä rakastan.
Kovin pieni ötiäinen juoksee runoa pitkin, eikä voi luvata mitään.
Ei runoille lupailla, niille sanotaan ja lausutaan.
Ötökällä on kahdeksan jalkaa ja se kiiltää mustana suuressa auringossa,
eikä tämä lakkaa yrittämästä.
Nälkä on hyvä tunne, koska silloin tietää että tarvitsee vain syödä.
Aika on vaikea tunne, koska tahtia on paha laskea. Pilvet ovat raskaita ja liikkuvat alaspäin.

Pojan rinta liikkuu ylös ja alas, vettä tippuva, auringossa palanut, uupunut ja voi luoja,
niin elossa.

Lintuja

Me muutimme tuulen mukana vanhaan maisemaan,
vihreätä nurmikkoa ja luoteessa kerrostaloja.
Se oli hyvä muisto: lauhkea päivä, pehmeä hengitys ja avoin taivas.
Kuljimme taas hetken siipi siivessä,
kunnes oli repiydyttävä erilleen. Miksi?
Sudenpoikaseni, pysy tällaisena
niin en ikinä kuvittelekaan sinua häkkiin.
Ja jos sanani syön niin mörökölli minut vieköön.

Me muutimme tuulen mukana Tonavan saarekkeelle,
missä poika kiipeili puhin, jotka suhisivat elämää ja tuulta,
missä poika kahlasi niemekkeille katsomaan vesilintujen pesiä,
täpläisiä munia, joista voisi vielä tulla kaikkea maan ja taivaan välille,
missä poika istui veden ääressä, katseli hiuksenhienoja pilviverkkoja
ja naputteli maailmalle rytmiä käsivarren kokoisella kepillä kantoihin,
kiviin, ta-tata-ta-ta.

Me muutimme tuulen mukana
ja poika katsoi minuun kulmat huolestuneessa kurtussa
kovan tuulen mukana.
Pian on taas muuton aika, loppu ja alku.
En tiedä siitä tai mistään mitään, en mitään,
mutta elämä ei ole ikuista ja kauneus on katoavaista,
ja sinä soit minulle musiikkina.

vesi heijastui puihin vihreänä ja sameana
matalaa vesikkoa ruohikkoa.
Vihaisia variksia kun tuuli vikisee ja ulvoo.
Kätesi, hellyys, niin kuin eilen ja tänään,
tiukasti niskani ympärillä.

Gleichgültigkeit

Tonavantoispuoleista viistoa auringonlaskua
sitä ei saa katsoa suoraan silmiin;
napautan varjot nenälle ja katson kuitenkin
 
Olen innostunut italalainen hiusmuotoilija,
jonka elämässä oli traaginen mustavalkoinen kohtaus
kolme vuotta sitten
 
Nyt olen niin välinpitämätön, että kuvittelen
bussipysäkin nuoren miehen kädet
Olen kevyt ja vapaa ja en välitä hetkellisesti,
se on ohimennyt auringonpistos
 
valmistaudun kohtaamaan
vaikeudet silmästä silmään huomenna
juutalaisen naissaatanan muodossa
- Joshua oli juutalainen, niin on saatanakin
ja miljoonat muut ihmiset -
paholaisen ongelma on se,
ettei se pidä kirjaa niistä, joidet sielut se osti ja omisti,
ja niistä, jotka eivät osaa olla hiljaa jos niin vaaditaan.
 
No, Wien. Mein Täublein.
Was hast du mir hier angetan? Was hab ich dir angetan?
Miljoonatorni, jonka huipulle osuu salama ja
espanjalaisia myrkkykurkkuja poikani koulussa.
Du hast mir dein Bestes und dein Schlimmstes gegeben, echt?
Miksi en sitten pysty sanomaan, kumpi on kumpi.
Wien du mein Täublein du.
Annoinko minä sinulle mitään?

Lontoo, Englanti

Hello, London

oli pakko ottaa musta lontoolaistaksi 
katsomaan sinisiä pilviä
–  hei niillä oli vaaleanpunaiset reunat,
soikeet ja solmiot!

Liverpoolin asemalla ostin kahvin
unohdin että ihmisellä on vain kolme kättä:
Mutta ne hymyilivät ja mietin
niitä poikia ja nuoria miehiä
jotka ovat kantaneet tiiliskivilaukkujani
There you go, miss – do you need a hand, love?

Ensivaikutelmani Lontoosta:
nuori, en voi ymmärtää, kaukana
erilainen, outoa lämpöä ja se jokin
siinä meidän välissä.
Ei mitään valtavaa. Söpö poika.
Ei rakkautta ensisilmäyksellä. Kai.
But it was as close as it gets.
Kuinka voi olla kaikki se veikeys ja täpinä ihmisen suupielessä, vakava ---
Ups. Se oli ensivaikutelma jostain muusta.
Lontoo? Öö.

Meidän eka kerta, olin kuudentoista, lapsonen.
Tube-kartta ja korkeita katuja.
Piti kävellä väärällä puolella ja soljua parven mukana
punaisiin valoihin. Lyhyttä ja mitäänsanomatonta?
Nehei, se oli LONTOO.

Lontoossa aamut ovat todellisia,
knock-that-concrete-drill-into-your-tired-mind.
Herään 6.30 AM. 2011 AD.
Kyllähän aamu silloin rätisee uutuuttaan ja raikkautta.
Äitimaassa raikkaus on kevyttä; Lontoossa se on
let’s-work-this-bitch-of-a-city.
En tiedä miten ne aina hymyilee.
Lontoossa things come together.  Lontoossa
ei ole vain Manhattan ja Oxford, siellä on
koko länsi ja koko maailma. Lontoossa on
itä ja Intia. Hajutkin ovat samat, viemäri ja ulostetunkio.
Whitechapel ruuhka-aikaan on yksi helvetin Mumbai ja
ainoastaan satunnainen doubledecker-bussi kielii missä mennään.

Lontoo on kallis ja syvältä.
Lontoo on ihana ja syvältä.
Lontoo on ihana ja maailman väleistä välähtelevä auringonlasku.

Though... do give me a hand, love.

Jenni Råback