I

Rehevän kukkea, mokanruskea nainen,
tyttäriensä kutomissa perulaisvuohenkarvavaatteissa
seisoo karukasvisella kukkulan laella
värikkäänä, uhkeana, katse merelle,
siniselle, tyrskyiselle, syvälle valtamerelle,
jonka toisella puolella on kenties mitä.
Naisen ja meren välissä aamuisella,
hattaran, nutturan, lokinpojan sinisellä
pehmeäpintaisella taivaalla nousee aurinko.
Tuulee kaakkoistuulta, se keinuttaa kuivia
lapsikasveja ja karkeaa hienoahiekkaa,
TSUUH, pyörittää niitä näitä alas
naisen ja kukkulan kupeita aavalle.
Tämä aurinko nousee ja nosee,
tämä on nousevan auringon maa ja sen kuningatar.

II

Pieni ryhmä miehiä lähestyy pienellä harmaalla laivallaan
Tuntematonta Rantaa.
Vesi ei ole noussut eikä laskenut nyt kolmeen päivään;
päivät ovat pidenneet niin suuriksi,
etteivät miesten pienet, puoliumpiset, väsyneet silmät
sitä enää käsitä. Aurinko keikkuu taivaalla,
Muttei ole menossa minnekään.
Ensimmäinen perämies on ruorissa.
Hän on samanvärinen kuin laiva, sen lankut,
sen köydet, pieni purje ja iso purje,
sen pieni tyyrpuuri ja pieni taarpuuri.
Hänen luiset sormensa roikkuvat kitisten
ruorin kovassa puussa kiinni,
niistä roikkua lepsuttaa vanha tuhkainen iho.
Silmät sirissä ensimmäinen perämies seisoo paikallaan.
Väsy on, vaikka juuri hän kapteeninsa ruorista vapautti.

III

Laiva on rannoille saapuessaan niin
olemattoman pieni ja unohdettavan harmaa,
ettei kukkulalla seisova nainen näe sen tuloa.
Hän kuitenkin tietää pienten miesten olevan tulossa:
he ovat aina olleet tulossa.
Nainen laskeutuu rinteeltä alas kyläänsä
ja menee telttaansa. Koko ajan tuuli nuolee
hänen hiuksiaan humaltuneena, mustia pitkiä
tuuheita loputtoman tuoksuisia hiuksia ja
kirii hajua eteenpäin tuulen kädelta toiselle -
”Tämä tuoksu on vietävä eteenpäin!” tuuli vaatii.
Naisen nuorin tytär, Aromi, on laskenut Äidillensä
ruskean, kämmeniensä arvoisen kylvyn hämärään telttaan.
Täynnä sulokkuutta nainen lasketuu
kaakaovoin odottavaan syliin, joka kiitollisena
sulkeutuu hänen siloiseen ihoonsa.

IV

Auringon noustessa prinsessat Kohteliaisuus ja Herätys
ohjaavat viisi pienen pientä
kummituksenharmaata miekkosta hämärään telttaan.
Ensimmäinen perämies muistaa väsyneen velvollisuutensa
vastuusta ja varoittaa miehiään
sokaisevan kirkkaasta valosta, joka pursuaa teltasta
hänen silmiinsä hänen astuessaan ensimmäisenä sisään.
Hän kuulee kehotuksen, pehmeän kuin
kotona odottavan nuoren vaimonsa kuiskauksen,
ja kolmasti käskevämmän kuin kovakätisimmän kapteenin,
avata silmänsä, ja hän pusertaa ne auki
sen vähän minkä pystyy.
Ja hän näkee edessään Naisen,
niin kauniin ja kuohkean ettei voi olla.
Halu, joka on nukkunut merellä jo monet kuukaudet
herää hänessä taas, ja hän tietää sen väistämättä heräävän
jokaisessa tähän telttaan astuvassa miehessä.
Ensimmäinen perämies seisoo ja katsoo,
kuola nousee hänen suuhunsa ja kostuttaa kielen.

V

Auringon noustessa prinsessat Kohteliaisuus ja Herätys
ohjaavat ensimmäisenä perämiehen
Äitinsä tuikikultaisen valtaistuimen juurelle.
Veri on jo kiertänyt ja paakkuuntunut
tässä pienessä miehessä.
Kuola on kostuttanut kielen niin että hän maistaa sen.
Sekä hänen silmiensä että suunsa on nieleksittävä
pystyäkseen hengittämään. 
Prinsessat tarttuvat Äitinsä hameen helmoihin,
ja ensimmäinen perämies tuntee kasvojensa
syttyvän tuleen ja sulavan hikenä pois
helman noustessa hänen ammottavien silmiensä edessä.
Ja siellä täyteläisen ruskeiden reisien,
Mustan tuhannelle kiepille kihartuvan karvan keskellä,
ammottaa punainen luola ja sen suulla
pienten harmaiden miesten lahja.
Ensimmäinen perämies ojentaa kätensä,
jotka nekin syttyvät tuleen ja sulavat hikenä pois,
ja tarttuu päänsä kokoiseen kahvipapuun.

VI

Rehevän kukkea, mokanruskea nainen,
tyttäriensä kutomissa perulaisvuohenkarvavaatteissa
seisoo karukasvisella kukkulan laella
katse merelle.
Merta kyntää nyt sen toiselle puolelle, kukaties minne,
pieni kultainen, hohtava, reipas laiva,
jonka kannella ahertaa ryhmä pieniä kultaisia miehiä,
kiitokset ja ole hyvät kielillään,
ja omat, pienet, kauniit vaimot mielissään.
Meri on syvänsininen ja tyrskyisä;
pieni laiva on kultainen ja sen ruumassa
hykertää kääreissään nuori, ihmispäänkokoinen kahvipapu,
Hupi, uuden maailman odotuksesta. 

Jenni Råback