Lehmuksen vihreisiin oksiin tarrautunut katseeni oli kai ainoa syy, miksen uponnut yhä syvemmäksi metsän pohjaan. Maa tuntui pehmeältä pitkäkseen ojentuneen ruumiini alla. Päämme olivat melkein kiinni puun rungossa, mutta lehmus varmaan kasvoi sileänsuorana maan keskipisteestä asti; en voinut kuvitellakaan, että parinkymmenen sentin syvyydessä allani olisi kovia kuhmurajuuria. Saari oli kalliopohjainen, mutta en voinut uskoa sitäkään. Varmastikin kylmän¬kostea turve, pehmeät sammaleet ja metsänpohjaruohikko jatkuivat kerroksittain ihan maailman keskukseen asti. Makasin vihreällä vuoteellani selkäpuoleni puutuneena ja nukahtaneena, ja kasvoni ja rintakehäni hereillä ja valoisina, täydellisessä tasapainossa lehmusoksiston taipuisan vetovoiman ja yhtä viileän maanvoiman välillä, joka imi minua syvälle itseensä.

Katseeni siirtyi korkeuksista vierelleni maan tasalle. Meidän aluskasvillisuuden seuraan levittäytyneet hiuksemme sekoittuivat toisiinsa päittemme välissä. Maata vasten oli niin suojaisaa, ettei muuta maailmaa kohisuttava tuuli päässyt suortuviin käsiksi. En nähnyt pitkien vaaleiden hiuksien kehystämiä kasvoja, mutta hän oli varmasti liikahtanut, mikä muu olisi vetänyt katseeni hänen puoleensa? Silmäilin hänen nenänpäätänsä ja mietin, mitenköhän hän oli liikkunut. Katseeni siirtyi vähän edemmäksi, hänen rintakehälleen. Tasainen hengityksen liike oli tuskin havaittavissa, enkä kuullut mitään, koska tuulen kuohunta peitti alleen kaikki äänet, paitsi silloin tällöin kuuluvan oikein kimeän linnunviserryksen. Tuijotukseni takertui hiljalleen nousevaan ja laskevaan rinta¬kehään, niin kuin se olisi ollut auringonlasku tai jotain muuta hyvin kaunista. Jossain vaiheessa silmäni sulkeutuivat, ja kuuntelin ja tunsin, millainen hän oli saarta ja minua vasten. Kohdassa, jossa hän lepäsi, metsänpohja oli kaukaisempi, vaaleampi ja liikehtivämpi. Sen hiljaisen elämän keskellä löi pienenpieni näkymätön hopeasydän, josta ei oikein saanut otetta. Hän oli juuri se suru, jota tunsin, kun näin siilinpoikasen juoksevan aamuyöstä pihamaan poikki ja vilauksessa se olikin jo kadonnut.

Kuulin tuulen nousevan. Kohina tärykalvoissani paisui.

Katsoin taas lehmusta. Kylmä tuuli sai sen lehdet läpättämään, mutta vaikka puhuri kuinka riehui, läpätys pysyi pehmeä-äänisenä. Puun pahkurainen runko pääni vieressä ei liikkuisi minnekään. Se oli kova ja vahva, ja sen kaarnaiho oli tummaa ja juovikasta. Nuorimmat oksat olivat puskeneet tiensä kuoresta ulos ihmisen pään korkeudella. Niiden lehdet olivat jo yhtä täyteläisen sydämenmuotoiset kuin korkeammalla rykelminä kuhmuroista kasvavien piiskojen lehdet, joita tuuli veivasi. Puun runko kohosi ylöspäin kuin valtavan käärmeen kivettynyt vanha nahka ja haarautui kohotessaan ja kavetessaan yhä useammaksi kivikäärmeiksi. Talvisin lehdetön luuranko¬mainen puu oli karmiva ja näytti väkivaltaiselta lukemattomine paljaine piiskoineen. Kesän kevyt lehtipuku teki vahvasta rungosta taas turvallisen ja suojaavan. Lehtien läpinä oli harmittomin ääni maailmassa ja kuulosti ohuelta paperilta. Lehtikatos oli tukeva ja kevyt, vaalean- ja tummanvihreän laikukas ja tiivisti maailman kahteen osaan: lehmuksen alaiseen maahan ja sen yläpuoliseen taivaaseen. Tiheä lehtipeitto päästi ylämaailman valon läpi vain kohdittain. Tilkkutäkin vihreä näytti tummem¬malta kuin oli, ja harmaan taivaan palaset vilkkuivat puhtaanvalkoisina.

Jos hän olisi sanonut nyt jotain, en olisi kuullut mitään. Tärykalvoni kohisivat tuulesta. Lehmus heittelehti ohuimpia käärmeitään ensin oikealle, sitten vasemmalle ja sitten taas oikealle, kuin molempiin suuntiin olisi ollut hirveä kiire, mutta puu ei osannut valita reittiään. Kohina tuntui nyt kumpuavan myös maasta ja pääni sisältä. Hän ei ollut sanonut yhtään mitään pitkään aikaan. Hän makasi hiljaa paikoillaan saaren kohissessa nousevan ja laskevan tuulen mukana. Tätä jatkuisi vielä useamman tunnin. Jos makaisimme tässä niin kauan, en jossain vaiheessa enää erottaisi tuulta, se olisi kohissut tiensä aivoihini niin, etten enää kuulisi sitä kuin sisältä päin. Sitten tuuli laantuisi. Illalla tulisi myrsky.

*

Näin hänen nostavan kivikosta kuolleen pikkulinnun. Hypähdin rantahietikolta kostuneelle laudalle, joka kulki pitkospuuna rantakivikon nokkaan, missä hän seisoi harmaata merta vasten tumma otus kämmenillään leväten. Lauta tuntui pehmynneeltä paljaita jalanpohjiani vasten. Tyrskyjen ja sateiden jäljiltä se oli joustava; se oli tottunut lojumaan teräväkulmaisten kivien keskellä, siitä oli tullut vaimea ja lempeä. Lihas värähti suupielessäni, kun astuin viimeiseltä lankulta takaisin ulommaksi jatkuvalle kivirykelmälle. Hänen päänsä käännähti hieman minua kohti ja laskeutui taas varpuskoiraan puoleen, kun tasapainoteltuani löysin kivikosta jalansijan hänen viereltään.

Varpusen tummanruskea silmä oli melkein ummessa, niin kuin kaikilla kuolleina löytyvillä linnuilla. Juuri pieni silmä sai lintuvainajan aina näyttämään niin hennolta ja läpikotaisen kuolleelta. Tämän pää oli myös vääntynyt, eikä vasen siipi ollut oikein enää paikallaan. Vaaleanharmaa untuvainen vatsa oli pörrössä. Halusin koskettaa untuvia, mutta en viitsinyt. Poski ja kaulansivu olivat yhtä pöyhöttyneet. Varpusen musta kartionokka oli hieman raollaan ja sen kellertävät kynsivarpaat olivat koukussa, niin kuin se olisi pidellyt niissä jotain vain hetki ennen kuolemaansa. Ojensin hitaasti kättäni tarttuakseni sen oikeaan siipeen. Etusormeni ja peukaloni sulkeutuivat uloimman käsisulan teräväkärkisen pään ympärille. Vedin, ja linnun siipi aukeni katseeni alla kuin hienorakenteisin ja monimutkaisin viuhka. Kuoleman keveä kankeus lepäsi siivessä, kuin sulkien kynien onttoudesta olisikin tullut painavaa tyhjää massaa. Katsoin tarkemmin siiven sulkia. Höydyt vaihtoivat väriään kaikkien mahdollisten ruskeiden välillä, mutta koska aurinko oli pilvessä, varpusta tavallisesti pukevaa punerrusta tai keltaista ei näkynyt. Pikkusiivestä näytti puuttuvan muutama sulka. Halusin liikuttaa siipeä, niin että olisin voinut nähdä miten se oli toiminut lentäessä, mutta sen kankeus tuntui inhottavalta sormiini ja annoin varpusen olla.

Mökissä oli yhden sängyn alla vanha ja arvokkaanoloinen pieni arkku. Se oli hyvin raskas ja  tehty jostain tummasta puusta. Sen sisällä oli samanlainen taso kuin työkalu- tai kalastuspakissa, mutta sille oli pyöritelty sanomalehtien palasista monta pientä pesäkettä. Useimmissa pikkupesissä säilytettiin tyhjäksipuhallettua linnunmunaa. Muutama pesäke oli tyhjä, muna oli mennyt rikki tai sitten oikeaa munaa ei ollut koskaan löytynytkään. Arkku ei tuoksunut millekään, ei edes vanhalle sanomalehdelle, mutta kellastuneet lehdenpalaset rapisivat hirvittävästi aina kun höyhenenkevyen munan nosti paikoiltaan, teki sen sitten kuinka hellästi tahansa. Munat olivat niin sileäpintaisia ja melkein täydellisen painottomia, että niiden päihin tehdyt pienenpienet puhallusreiät näyttivät väkivaltaisten veritekojen jäljiltä. Yksi kaikkein pienimmistä munista oli varpusen muna: se oli pehmeänsoikea ja ruskeatäpläinen, ei aivan valkoinen, vaan siinä oli häivähdys turkoosia, jos auringonvalo sattui ikkunasta sisään. Toinen pieni muna oli sitäkin selvemmin turkoosi, mutta sillä oli vain muutamia täpliä. Kaikkein suurin muna, vaikka sekin oli kananmunaa pienempi, oli pitkulainen, tummanturkoosi ja raivokkaan pilkukas. Kalatiiran kirkkaankeltainen täplämuna oli menettänyt vuosien varrella väriä, vaikka ei se koskaan iloisennäköinen ollutkaan. Viimeksi munia katsoessani minä rikoin vahingossa keskikokoisen vaaleankeltaisen munan. Tai puristin sitä liian kovaa. Korvissani rätisi sillä tavalla kuin pommituksessa rätisisi, ehkä pahemmin, koska koko muu saari oli silloin ihan hiljaa.

Seisoin varpunen käsissäni meren vuoleskeleman kivirykelmän päässä. Hän oli kävellyt rantaan ja haudannut varpaansa hiekkaan. Näin, että siellä hiekan alla ne olivat, vaikka oli liian kylmä, ja hiekka kosteaa ja paakkuraiseksi jähmettynyttä. Hän seisoi kädet rinnan päälle ristittyinä ja katsoi merelle, tai sitten taivaalle, horisonttiin. En halunnut enää katsoa varpusta, mutta en vielä osannut laskea sitä käsistäni. Taivas oli pedannut itsensä vaaleanharmaaksi. Se oli ylläni tasaisen pehmeänharmaa vaaleampine viiruisine kohtineen, jotka kulkivat sen sisällä niin kuin eläinten jälkien jättämät polut talvimetsässä. Kuulin kalalokkien kutsuhuudot jostain kauempaa, ne tulivat kuin muurin takaa. Taivaan harmaus kaartui saaren ylle kuplamaisena kupuna, lokit lensivät ja kirkuivat jossain kuvun toisella puolella. Yläpuolellani ei mikään liikkunut, eikä horisontissakaan näkynyt muuta kuin itseänsä tuuditteleva, vellova meri.

Katsoin taas häneen. Hän ei ollut liikkunut sen enempää kuin lähellään kasvavat ranta¬kaislat. Tuuli kiskoi samaan suuntaan hänen hiuksiaan ja kuivasti suhisevia sileitä kaisloja. Tunsin taas kuolleen varpusen käsissäni, peukaloni koitti itsekseen sen hentoja vatsauntuvia. Se tuntui jännittävältä. Siellä hän seisoi tuulen kynsittävänä ja haalistuva katse harmaassa meressä.
 
*

Hiljaisuus puristi ajatuksiani tasaisen hellästi. Pienessä makuuhuoneessa oli niin pimeää, etten tarkalleen tiennyt, olivatko silmäni auki vai kiinni. Varmaan auki, koska kaikki oli tasaisen mustaa, enkä nähnyt niitä pikkuruisia väritähtiä. Silloin silmäni viimeistään aukenivat, kun kuulin hänen kääntävän kirjan sivua toisessa huoneessa. Nousin ja varoin vaistomaisesti astumasta muna-arkkuun, vaikka olinkin työntänyt sen taas visusti turvaan sängyn alle. Huoneen ovelta lattiaa pitkin hiipi heikko kajo kynttilästä, jonka hän oli sytyttänyt lukuvaloksi. Seurasin kajoa pois makuu¬huoneesta ja pysähdyin nojailemaan keskelle suurempaa huonetta tiilistä takkaa vasten.

Hän istui mäntypöydän ääressä kynttilä suoraan kasvojensa edessä, niin että valo painoi niille pehmeitä varjoja. Kynttilä kellertävä kajo leikitteli pöydän pinnalla, hänen kasvoillaan ja  käsillään ja kirjan sivuilla, mutta jätti muun huoneen pimentoon; äärinurkista se teki läpitsekat¬somattoman synkkiä, niin että ei nähnyt, mihin seinät päättyivät ja missä katto alkoi.  Hänen vasen kätensä lepäsi näytelmän kellastuneilla sivuilla. Hän oli nostanut hiuksensa ylös niskaan silkkinauhalle, niin kuin kaikkinä öinä, ja näin hänen kasvonsa esteettä, mutta en silti kuitenkaan hänen ruskeisiin silmiinsä. Ne liikkuivat tasaisella vauhdilla riviltä toiselle. Aina silloin tällöin jompikumpi hänen suupielistään väreili hymynpoikasesta. Joka hengenveto, jonka vietin häntä katsomalla, teki kynttilän kajosta aina vain epätodellisemman värimuunnelman oranssia, keltaista ja violettia, ja huoneen nurkkien pimeydestä sankempaa ja tiheämpää. Nurkat paisuivat äänek¬käämmiksi ja täydemmiksi kuin keskihuoneen valo, enkä enää kuullut hänen kääntävän kirjan sivuja.

Istuin häntä vastapäätä avoimen ikkunan äärelle. Ikkunat näyttivät merelle; en nähnyt sitä yön pimeydeltä, mutta kuulin sen. Meri tuoksui myös mökin läpi kulkevassa ilmavireessä. Katsoin hänen olkansa yli kuvaa, joka erottui juuri ja juuri naulattuna seinälle. Se oli meidän tekemämme värikynäpiirros auringonlaskusta koivujen ja ison männyn väliin. En minä sitä niin selkeästi nähnyt, mutta muistin hyvin, mitä kuva esitti, vaikka sen piirtämisestä olikin jo aikaa. Aurinko oli laskenut jo kauan sitten. Se oli silloin keltainen ja vihreä.

Hänen silmäluomissaan alkoi näkyä jo väsymys. Siitä huolimatta hänen kätensä asento, pään  kaltevuus, huulien kaaret viestivät ainoastaan tyytyväisyyttä ja rauhaa. Maailman kauneus okein pursui hänestä.

"Sun jospa lintu oisin!"

Muistin tarkalleen sana sanalta, mitä Julia sanoi ennen Romeon itsetuhoista toivetta. Ihailin Romeota. Hän oli todellinen rakastaja.

Ajatuksissani olin taas sängyn alle työntämäni tummapuisen arkun äärellä. Polvistuin pimeässä huoneessa, mutta näin sängyn alle kurkistaessa tarkalleen, missä arkku oli, ja vedin sen näkyviin. Se avautui, ja näytti pienet sanomalehtipesäkkeensä ja niillä tuutivat turkoosit, keltaiset ja valkoiset villilintujen munat. Jo ne nähdessäni tunsin sormieni päissä niiden keveyden, vaikka nyt minun kämmenilläni lepäsikin jotain raskaampaa ja läpimämpää. Näin sen selvästi, vaikka hämärä ympäröi jähmettynyttä varpusnaarasta. Sen niska oli vääntynyt sijoiltaan, ja siitä retkotti repaleinen vaaleansininen silkkinauha. Sen ruskeat sulat olivat pörröllä ja se painoi käsissäni surullisen vähän. Kohotin varpusen kasvojeni tasolle ja painoin sen äärettömän hennosti poskeani vasten. Se tuoksui vaniljalta niin kuin joka päivä ja oli loputtoman kaunis ja pehmeä. Sitten venyttäisin sen siipiä ja katsoisin, miten ne olivat toimineet lennossa. Halusin paiskata sen arkkuun munien päälle ja survaista arkun niin syvälle sängyn alle kuin ikinä vaan saatoin.

Jenni Råback