Anna Krogeruksen uusi näytelmä

Paha lapsi

Kuva: Irina Samoil

Viattomuuden puolustus
Ensi-ilta Sissilinnassa 4.11.2011

Ikäsuositus 13 vuotta.

Alueteatterin kiertueohjelmistossa keväällä 2012.

Paha lapsi on esitys nuorille ja kaikille, jotka ovat joskus olleet lapsia. Varhaisnuoret voivat tulla katsomaan sitä vanhempiensa seurassa. Pienille lapsille esitys ei sovi.

Paha lapsi on särkyvän perheen tarina, joka kerrotaan pienen pojan, Eetu Lintusen, näkökulmasta. Siinä on surua ja toivoa, kauneutta ja ilkikurisuutta.
Eetun varhaisessa lapsuudessa kaikki on valoisaa ja hyvin. Sitten eteisestä alkaa kuulua riidan ääniä öisin. Eräänä aamuna äiti on pakannut tavaransa ja lähtenyt pois. Aluksi yksinäisyys on pelottavaa, mutta pikkuhiljaa siitä tulee Eetun turvapaikka. Kun Eetun isän elämään ilmestyy uusi nainen, Eetu ei halua päästää enää ketään lähelleen. Äitipuoli ei löydä kontaktia sulkeutuneeseen lapseen ja alkaa vihata tätä. Hyvästä lapsesta tulee paha lapsi.

Paha lapsi on esitys aiheesta, joka aikuisilta niin helposti unohtuu: Miltä tuntui olla lapsi? Miltä tuntui, kun piti elää enimmäkseen käsittämättömässä maailmassa kokonaan ilman valtaa? Esitys pysähtyy kuuntelemaan lapsen kokemusta ja haluaa kohdata myös jokaisen katsojan sisällä asuvan yksinjääneen lapsen. Lapsen elämänhalu ja kyky selviytyä ylivoimaisistakin tilanteista antaa toivoa myös aikuisille.

Lapsi ei ole koskaan paha. Mutta lapsi on paha peili, koska se ei valehtele. Yhteiskunta näkee oman eettisen tasonsa sen heikoimpiin jäseniin katsomalla. Lasten ja nuorten pahoinvointi on Suomessa yleisesti tunnustettu mutta huonosti hoidettu asia.

Kajaanin Kaupungin Teatteri

Luoteisväylä

Kuva: Terho Aalto

”Loma! Lomalomaloma! Kynä, paperi ja nurmikko ja aurinko ja mä! Mä kirjoitan köyhille kengät jalkaan, nälkäisille napanuorat, sokeille sielun silmät. Mä olen väylä, jota pitkin runous kulkee maailmaan”.
Suvivirren kaikuessa Teina haaveilee tulevasta, vaikkei todistus lupaa suuria.

Musiikki tuo tuulta purjeisiin myös Teinan äidin työpaikalle, yritykseen, joka on valinnut pelastusrenkaakseen arktisen projektin: miten hyödyntää luonnonvaroja pohjoisen jääalueen sulaessa.
Teinalla ei ole tietoa isästään, äiti on kasvattanut tyttärensä yksin – ollut yhtäaikaa äiti, isä ja kiireisen työelämän ammattilainen.
Teina etsii omaa tietänsä ja äiti kantaa huolta tyttärestään ja työpaikastaan. Kaukana pohjoisella merellä seilaa Kapteeni miehistöineen kohti taruhohtoista Luoteisväylää. Kaikkia yhdistää kysymys miten navigoida silloin kun tuuli loppuu, väylä jäätyy, laiva uppoaa ja railo aukeaa. Riittääkö usko ja voimat toteuttaa omat unelmat?
Luoteisväylä kertoo sen, mitä kaikkea äärimmäinen tilanne ihmisten välillä aikaansaa: sankaruutta, uskollisuutta, petturuutta, rohkeutta ja pelkuruutta, hullua huumoria ja tervettä kapinahenkeä.
Miten tunnistaa kompassinsa, kuulla omaa ääntään, saada muut kuulemaan?
Kuka ruoria kääntää? Ja missä se rotta piileksii?

Hämeenlinnan Teatteri

Ihmisen osa

Moniääninen tarinakokoelma

Kaikki lähti eräästä monologista, joka ei koskaan valmistunut.

Muutama vuosi sitten Ritva Valkama pyysi minulta monologitekstiä. Otin tehtävän vastaan iloisena ja luonnollisesti täysin tietämättömänä siitä, kuinka vaativa tehtävä olisi. On helppo kirjoittaa kuvitteellinen ihminen puhumaan pitkäksi aikaa romaaniin, mutta kaikki muuttuu heti, jos oikean ihmisen pitää esittää teksti näyttämöllä.

Vuoden kuluttua oli soitettava Ritvalle ja kerrottava nolo totuus: eipä ole teksti valmistunut. Jahkailin puhelun aikana ääneen, että pitäisikö sittenkin kirjoittaa siihen kaksi ihmistä. Ritva kannusti ja ehdotti, että kirjoittaisin toiseksi ihmiseksi hänen tyttärensä Sanna-Kaisan. Yritin sitäkin, mutta niin vain tussahti nenälleen se projekti.

Jatkoin työn alla olevan romaanin kirjoittamista. Kun romaani oli valmis keväällä 2009, luin sen läpi. Ihmisen osan päähenkilö Salme Malmikunnas kuulosti tutulta, itse asiassa aika monelta tutulta: siinä oli ripaus äitini ja isäni ajattelua, sukulaisten tuumailuja, vanhempien ihmisten elämänfilosofiaa ja erään tuntemani näyttelijän äänenpainoja. Äkkiä tajusin, että hetkinen, tässähän on se Ritvan monologi, jota en silloin osannut kirjoittaa – olen kirjoittanut sen vahingossa tähän!

Soitin heti Ritvalle ja yritin peittää innostustani. Tässä olis tämä uusi romaani, luepa huvikseks. Luettuaan romaanin Ritva tokaisi ominaiseen tapaansa: joo, olen lukenu, justiinsa kun minulle kirjoitettu. Parin päivän päästä Ritva soitti ja kertoi ehdottaneensa romaanista näytelmää Kaupunginteatteriin. Näin edettiin paperilta pienelle näyttämölle.

Ihmisen osa on kirjoitettu moniääniseksi romaaniksi, eräänlaiseksi tarinakokoelmaksi. Päähenkilö Salme Malmikunnaksen lisäksi äänen saavat hänen miehensä Paavo, heidän kolme lastaan Helena, Maija ja Pekka, bussikuski, poliisi, konsultti ja kaikki muut, jotka vaikuttavat osaltaan tapahtumien kulkuun. Yritin kirjoittaa tarinat lomittain niin, että syntyisi täyteläinen ja runsas kokonaiskuva nykyhetken työelämästä ja perusjärkytyksen ajattomuudesta.

Mitään en enää voi tehdä. Istun katsomossa muiden kanssa ja seuraan, mitä tapahtuu kun paperi syttyy tuleen ja saa näyttelijän muodon.

Kari Hotakainen

Helsingin Kaupungin Teatteri

Hiljaisuus

Kuva: Robert Seger

Ennakkoluuloton tutkimusmatka näyttelijäntyön ytimeen

Hiljaisuus on syntynyt näyttelijöiden ideasta sekä halusta tehdä omaehtoinen esitys. Hiljaisuudella ei ole ohjaajaa eikä perinteisessä mielessä kirjoittajaa tai tekstiä. On olemassa muistiinpanoja aiheesta teatterin aakkoset.
Teatteriesitys alkaa aina hiljaisuudesta. Turun Kaupunginteatterissa näyttämölle johtavissa ovissa lukee ”Ehdoton hiljaisuus”. Hiljaisuuden vallitessa odotellaan, että esitys alkaa. Yleisö odottaa katsomossa, näyttelijät kulisseissa. Valojen mukana nousee hetki, joka on teatterin pyhä perusyksikkö: katsoja ja näyttelijä tulevat vastakkain. Tämä hetki on täynnä odotuksia rampin kummallakin puolen. Katsoja odottaa, että esitys kiinnostaisi häntä. Näyttelijä odottaa katsojan reagoivan jotenkin näkemäänsä.

Mitä kaikkea tämän pyhän perusyksikön taustalla on? Miksi näyttelijät haluavat näytellä? Minkälaisista tarpeista näyttelijäntyö kumpuaa? Miksi ihminen haluaa tulla katsotuksi? Mitä näyttelijä pelkää? Mistä näyttelijä unelmoi? Mitä näyttelijä oikeasti ajattelee näyttämöllä?

Entä mitä uskomuksia ja traditioita katsomiskokemukseen liittyy? Mitä tarkoittaa neljäs seinä? Mikä on piiloteksti? Miksi teatterissa ei saa viheltää? Entä miksei Sen Yhden Skottilaisnäytelmän nimeä saa sanoa näyttämöllä ääneen?

Hiljaisuus on sirpaleinen tutkimusmatka. Se on teatterin sanakirja. Kokoelma näkyjä, jotka naurattavat tai koskettavat. Hiljaisuus on testi näyttämön lainalaisuuksista. Se on prosessi, joka on lähtenyt näyttelijöistä, mutta jota ei synny ilman katsojia. Kun katsojat päästetään mukaan, sammutetaan valot, odotetaan hetki. Kun tulee hiljaisuus, esitys alkaa.

Turun Kaupunginteatteri

Reko Lundán

Aina joku eksyy

Reko Lundánin uusklassikko on hulvaton sukukronikka Rinteen perheestä, jonka aikuiset vesat Aki ja Liisa joutuvat äitinsä äkillisen sairauden pysäyttämänä kohtaamaan menneisyytensä haamut. Seuraavatko vanhempien teot seuraaviin sukupolviin? Onko äiti vielä äiti vaikka spriissä keitettäisiin? Tässä sukkelassa ja suorapuheisessa teatterileikissä ryöppyää runsas murre, soivat ihanat ikivihreät ja eletään niin maan perusteellisesti!
  
Ohjaus: Tommi Kainulainen
Lavastus: Petri Tuhkanen
Valosuunnittelu: Katja Muttilainen
Pukusuunnittelu: Sanni Tamminen

Valkeakosken kaupunginteatteri