Tänä syksynä sain paikan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Työssäni pyrin tietoisesti hyödyntämään ohjaustoiminnan opintojani. Olen aikaisemminkin toiminut yläasteen opettajana. Tuolloin opetin biologiaa, maantietoa ja terveystietoa, jotka ovat minulle läheisempiä aineita kuin äidinkieli. Varsinkin biologia on tieteen ala, jonka uusimpia tutkimustietoja seuraan aktiivisesti ja jonka keskeiset teoriat tunnen läpikotaisin. Äidinkieli on alkanut tuntua läheiseltä vasta artenomiopintojeni yhteydessä sanataiteen ja viestinnän kautta. Korkeakouluopinnot osoittautuivat kullan arvoisiksi lukion kurssia ajatellen, sillä esseen kirjoittamista on tullut toden teolla harjoiteltua ja se on aihe, josta pystyn edes jonkinlaisella varmuudella kertomaan.

Hienovarainen myötäkulkija

Peruskoulun opettajan työ eroaa lukion opettajan työstä. Peruskoululaisten kanssa aikaa kuluu työrauhan turvaamiseen. Lukiolaiset kaipaavat opettajaa, joka kaataa heihin maksimimäärän tietoa. Peruskoululaisia täytyy osata lukea, sillä he eivät osaa ilmaista tarpeitaan yhtä selkeästi kuin lukiolaiset. Tuntuukin, että nimenomaan peruskoululaisten kanssa ohjaajan osaamisesta on eniten hyötyä. Hienovarainen myötäkulkija antaa tilaa oppilaan kasvulle, vaikka opetussuunnitelma vaatisikin tiukkaa työtahtia. Ohjaaja ymmärtää ryhmädynamiikkaa ja osaa käyttää sitä hyödykseen tunneilla. Ohjaaja antaa itsensä olla välillä ohjattavana – hän tietää voivansa oppia heiltä, joita on tarkoitus opettaa. Aktiivinen kuuntelu ennaltaehkäisee levottomuutta ja turhautumista ja antaa tilaa oppilaille. Mutta ohjaaja osaa olla myös jämpti ja ohjastaa ryhmän takaisin sorvin ääreen, kun sen aika on.

Kaikki haluavat palautetta. Lukiolaiset osaavat myös vaatia sitä. He myös suhtautuvat kritiikkiin paremmin kuin peruskoululaiset, jotka helposti näkevät rakentavankin kritiikin haukkumisena. Viestinnän tunneilla opittu hampurilaismalli onkin ollut kovassa käytössä, kun olen antanut palautetta kirjoitelmista ja tuntityöskentelystä. Välillä on vaikea olla rakentava, kun työstä huomaa, ettei sen eteen ole nähty vaivaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että minun tunneillani ei tarvitse olla hyvä – pyrin vain saamaan kaikki kursseista läpi, kuten oppivelvollisuus vaatii. Motivoin tietenkin oppilaita ja yritän innostaa heitä kehittämään itseään, mutta ymmärrän ettei se murrosiän myllerryksessä ole aina mahdollista. Ainakin oppilaat pysyvät luokkahuoneen sisäpuolella tuntien ajan.

Huomaan toisinaan lipsuvani 'koska mä sanon niin' -ajatteluun, varsinkin väsyneenä. Mutta jostain selkäytimen tietämiltä tulee halu perustella. Ja perustelu on helppoa, kun tunnit on suunnitellut asiakaslähtöisesti. Perustellut tehtävät tehdään ahkerammin ja innokkaammin kuin perustelemattomat. Perustelemalla annan myös esimerkin ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Kommunikaatio on mielestäni oleellinen osa äidinkielen opintoja. Otan vastaan oppilaiden ehdotuksia ja keskustelen niistä ryhmän kanssa. Ja tietämättään oppilaat osallistuvat samalla opetussuunnitelman mukaiseen opetukseen, sillä kaikilla luokilla opetussuunnitelmassa mainitaan yhdeksi tavoitteeksi oppilaan kehittyminen keskustelijana ja viestijänä. Kannatusta saaneet hyvin perustellut ehdotukset toteutetaan tarpeen vaatiessa vaikka heti lennosta.

Ohjaustoiminnan koulutuksesta olen pyrkinyt muistamaan/käyttämään:

•    asiakastarpeiden arviointi suunnitelmien pohjana
•    asiakasryhmän kunnioitus
•    huumorintaju
•    kulttuurin voima
•    elämyksien tarjoaminen
•    vaihtelevat opetustavat
•    väkivallaton kommunikointi

Teksti ja kuvat: Johanna Verhiö, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija