Pääsin toimimaan kulttuurialan pioneerina viime keväänä suorittaessani harjoitteluni Australiassa. Suoritin syventävän harjoitteluni Finlandia Village -nimisessä vanhusten hoitolaitoksessa, jossa asuu Australian suomalaisia. Laitos jakautuu Lepokodin ja Hoivakodin alueisiin. Hoivakodin eli Koivikon asukkaat tarvitsevat enemmän apua päivittäisissä toimissaan kuin Lepokodin. Laitoksen lisäksi samalla tontilla on Finlandia Villa -alue, jossa asuvat itsenäiset asukkaat. Finlandia Villagen asukkaiden toimintakyky on siis hyvin vaihtelevaa.

Olin Finlandia Villagen ensimmäinen kulttuurialan opiskelija. Se toi omat haasteensa harjoitteluun. Suomessa monet ovat jo kuulleet ohjaustoiminnasta ja osaavat odottaa tiettyjä ominaisuuksia alan opiskelijoilta. Lähdin harjoitteluun avoimin mielin, ja minuun suhtauduttiin avoimin mielin harjoittelupaikassani. Työ oli itsenäistä ja se sopi minulle hyvin. Työtehtäväni liittyivät kiinteästi juhlapyhiin ja kuntoutukseen taiteen keinoin. Autoin juhlien järjestämisessä ja koristeiden tekemisessä. Kuntoutuksessa käytiin keinoina TTAP-menetelmää ja muistelutyötä kuvallisen ilmaisun kautta.

Kunniatehtävä

Koska olin ensimmäinen lajissani, kannoin aivan erityistä vastuuta. Tekemiseni vaikuttaisi siihen, miten Finlandia Village näkisi ohjaustoiminnan opiskelijat ja pääsisikö jatkossa muut koulutusohjelmani opiskelijat vaihtoon kyseiseen paikkaan. Koska harjoitteluni oli palkatonta, pyrin pitämään tiukasti kiinni kulttuurialan harjoittelun vaatimuksista, ja tämä johti moniin keskusteluihin ohjaajan kanssa siitä, mitä teen ja mitä en. Sekaannuksilta ei kuitenkaan vältytty.

Eräänä päivänä hoitaja tuli luokseni ja sanoi, että minun täytyisi lähteä asukkaan kanssa sairaalaan. Kerroin olevani kulttuurialan harjoittelija, enkä siksi pätevä lähtemään sairaalareissulle. Sanoin myös, etteivät sairaalareissut kuulu harjoitteluuni Finlandia Villagessa. Hoitaja sanoi asian olevan kunnossa, sillä paikan johtaja ja ohjaajani olivat antaneet hyväksyntänsä sille, että lähtisin sairaalaan. Kieltäydyin silti kunniasta. Tämä oli hoitajalle vaikea tilanne ymmärtää, sillä australialaisena hän on tottunut työkulttuuriin, jossa johtajan sanaa ei kyseenalaisteta eikä asioista hirveästi neuvotella alaisten kanssa. Pysyin kuitenkin kannassani ja asia jäi siihen. Jatkossa hoitajat jättivät minut pääasiassa rauhaan, ja kun taidetuntini alkoivat ja hoitajat näkivät, mikä oli osaamistani, he alkoivat kysellä koulutuksestani ja siitä, miten he voisivat integroida kulttuuria omaan työhönsä. Valitettavasti käytännössä kenelläkään ei ole aikaa lisätä omaan työhönsä mitään.

Asukkaat suurin anti

Suurinta antia harjoittelussa oli Finlandia Villagen asukkaat. Kohtasin jokaisen yksikön asukkaita harjoitteluni aikana. Minulla oli muutama taide- ja muistelutuokio viikoittain ja näissä ryhmissä sekoitin Koivikon ja Lepokodin asukkaita. Tämä yksiköiden välinen yhteistyö sai hyväksyntää osakseen, ja jokunen Lepokodin virkeä vanhus löysi uuden ystävän jo muistojen polulle eksyneistä koivikkolaisista. Yhdessä he muistelivat Suomea, kertoivat nuoruudestaan ja vanhoista harrastuksistaan. Siinä ohjaaja voi vain ihastella vieressä, kuinka oikea tunnelma ja hetki aikaa tekevät ihmeitä.

Ohjaajana sain kokemusta itselle tuntemattoman asiakasryhmän kanssa toimimisesta. Opin motivoinnin monia keinoja sekä toimintaa osana moniammatillista ryhmää, jonka perustimme muiden alojen harjoittelijoiden kanssa. Australian kulttuuri tuli tutuksi, vaikka työympäristö olikin mahdollisimman suomalainen. Monet asukkaat keskustelivat mielellään Suomen ja Australian eroista. Harva näki yhteneväisyyksiä maiden välillä.

Vaikka olin Finlandia Villagessa kolme kuukautta, joka aluksi tuntui pitkältä ajalta, moni asia jäi kesken. Ryhmät pääsivät juuri kunnolla alkamaan, kun minun piti niitä jo lopetella seuraajan puuttuessa. Australiasta tuli nähtyä vain häviävän pieni osa eikä edes lähiympäristöä tullut kunnolla koluttua. Finlandia Village sijaitsee mainiolla paikalla kaikille luonnon ystäville, ja minäkin kohtasin laitoksen lähistöllä käärmeiden ja hämähäkkien lisäksi myös varaanin ja suloisen nokkasiilin. Vaikka turhautuminen olikin ajoittain valtaisa, kun sopeutuminen australialaiseen työkulttuuriin ei onnistunut, vaihtokokemus oli antoisa. Ainakin se avasi portit myös muille ohjaustoiminnan opiskelijoille!

Teksti ja kuvat: Johanna Verhiö, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija