Opettajana katulapsille

Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja kädessä oli matkalippu Costa Ricaan vapaaehtoistyöhön. Olin kaikkeen kehitysmaa-touhuun hurahtanut nuori, söin reilunkaupan banaaneja, ostelin kehitysmaakojuista afrikkalaisia käsitöitä, ja nyt edessä oli tilaisuus päästä konkreettisesti auttamaan kehitysmaiden vähäosaisia. Tavoitteeni ei ollut yhtään sen vaatimattomampi kuin pelastaa maailma.

Paikan päällä karu totuus paljastui kun aloitin opettajana koulussa katulapsille; en puhunut montaa sanaa espanjaa, enkä omannut mitään alan koulutusta. Ryhmät koostuivat isoista määristä lapsia, joiden ikähaarukka oli neljästä neljääntoista. Joku saattoi osata lukea jo vähän, kun taas nuorin oli vasta oppinut puhumaan. Opettaa sai mitä halusi, eikä kukaan puuttunut, koska koulussa ei juuri ollut henkilökuntaa. Tunnollisesti yritin vapaa-ajallani miettiä ristisana- ja laskutehtäviä lapsille, mutta kun päivästä toiseen sai vain pilkkahuutoja, nipistyksiä, eikä kukaan jaksanut keskittyä, alkoivat omat voimavarat huveta. En ollut etukäteen edes ajatellut miten käyttäytyvät todella rikkinäisistä huume- ja prostituutiotaustoista tulevat lapset, joilla luku- ja laskutaidottomuus tuskin olivat suurimmat puutteet. Jo kolmen kuukauden kuluttua olin aivan poikki, vihasin lapsia ja minun oli pakko vaihtaa projektia. Siihen romuttuivat unelmani kenenkään pelastamisesta.

Intiaanikylässä

Seuraava projektini oli Panaman intiaanien parissa. Olin Ietsay-nimisessä järjestössä, joka yritti tukea ja säilyttää intiaanikulttuureita. Työnkuvani koostui Naso-heimon tekstien keräämisestä ja niiden puhtaaksikirjoittamisesta kirjaa varten. Asustelu primitiivisessä intiaaniheimossa sademetsän keskellä oli varsin antoisaa, mutta ohjaajataidoillani ei montaa sivua saatu kirjaan. Vain yksi ihminen koko heimossa oli valmis tekemään töitä asian eteen, ja hänkin vain harvoin. Vaikka kuinka yritin innostaa muita, ei halukkuutta juuri löytynyt. Minäkin päätin sitten ottaa rennosti ja makailin päivät riippukeinussa ja kyläilin heimolaisten palmumajoissa.

Sosiaalityöntekijänä Romani-leirillä

Olin Espanjassa Erasmus-vaihdossa sosionomiopinnoista. Työharjoittelun tein romanileirillä, jonka tarkoitus oli integroida romanit espanjalaiseen kulttuuriin. Työ tuntui siltä kuin olisi yrittänyt saada kamelin neulan silmästä, sillä romanit eivät halua integroitua mihinkään muuhun ryhmään. Työnkuvaani kuului mm. Romani-lasten kannustaminen koulunkäyntiin, pakottaminen suihkuun (jossa he eivät ikinä käyneet, ja siihen löyhkään tottuminen kesti kauan), lasten kylvetys jne. Turhauduin, sillä jouduin kannustamaan heitä asioihin, jotka eivät kuulu heidän elämäntyyliinsä. Sen sijaan opin arvostamaan ennestään varsin vierasta romanikulttuuria. Uskomatonta miten omanarvontuntoisia ovat nämä ihmiset, joita ei ole hyväksytty missään maassa, ei edes alkuperäisessä kotimaassaan Intiassa, jossa he ovat olleet alinta kastia ja kaltoinkohdeltuja. Ja miten vähä ihmiselle voi riittää, tässä tapauksessa pelkkä roskakasa, josta voi löytää ruokaa ja jotain myytävää, ja siellä voi myös asua. Onneen ei siis tarvita kattoa pään päälle, ei mitään hygieniaa, eikä edes kansalaisuutta, ja silti voi olla ylpeä omasta itsestään.

Akupunktuurikkona narkomaaneille

Opiskellessani kiinalaista lääketiedettä Espanjassa tein työharjoittelun narkomaanikeskuksessa. Siellä he saivat vapaaehtoisesti osallistua akupunktioharjoitteluumme, jossa haastattelimme, diagnosoimme ja hoidimme akupunktioneuloin heitä. Lähestulkoon kaikkien vaivoihin kuuluivat hiv-positiivinen, b- ja c-hepatiitti, skitsofrenia ja lukuisa määrä muita vaivoja. Siinä kunnossa olevia ei enää paranneta, ja tämä näkyi myös opettajan asenteesta: ei haitannut jos pisti vähän väärään paikkaan ja samaiseen ihmiseen saatoimme laittaa vaikka sata neulaa. Minä jotenkin samaistuin ja vajosin pohjalle jokaisen potilaan kohdalla. Jossain kohtaa kun olin jo kuunnellut monen nuoren traagiset elämäntarinat ja nähnyt ne kaikki itsemurhaviillot ranteesta kyynärpäähän, ei pokka enää pitänyt. Itkin ja vollotin potilaan edessä hänen kurjuuttaan ja toivottomuuttaan. Seuraavalla kerralla sama narkomaani tuli lohduttamaan ja kannustamaan minua, osat vaihtoivat siis paikkaa; minusta tulikin potilas ja hänestä auttaja.

Nyt kun olen ohjaajana kartoittanut pohjani, on suunta tästä ylöspäin. Kiitos arvokkaiden kokemusteni, olen sisäistänyt, ettei tavoitteita kannata asettaa turhan korkealle eikä kohderyhmäksi välttämättä kannata valita aina kaikkein haastavinta.

Teksti ja kuva: Leena Saha, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija