Väitän, että jotkut meistä ihmisistä vain ovat sellaisia, jotka ilman tuntumaa maahan ovat vain puolikkaita, onnettomia ja osattomia. Tiesin sen kyllä, ennen kuin minusta tuli palstaviljelijä. Rahtasin keväisin kotiini eräitäkin säkillisiä multaa huonekasvien iloksi ja kylvöksiä varten. Kesän korvalla sama tahti jatkui, lisää multaa istutuksia varten, jotta parveke näyttäisi kohta taas vihreämmältä. Hassuinta tässä ronttaamisessa on tietenkin se, että toimitus pelaa vuosittain toiseenkin suuntaan. Samaa kasvualustaa ei voi käyttää enää ensi vuonna, joten kaksi kerrosta alaspäin iloisesti kulkee taas maa-aines. Että sellaista luonnon kiertokulkua on ollut tarjolla meidän kerrostalokaksiossa.

Taudin nimi on maahenki, eikä siihen ole tiettävästi parannuskeinoa. Tämän on oltava perinnöllistä, sillä lähisukulaisista löytyy useita vastaavasti oirehtivia. He eivät osaa olla pois pihamaalta erilaisista kaivelu-, rapsutus- ja kitkemishommista koko sulan maan aikana. Eihän se ole vaarallista ollenkaan, mitä nyt voi olla korkeintaan kiusallista, jos ei ole omaa pihaa missä möyhiä. Apua kaltaisilleni on kuitenkin olemassa.

Maa paikallaan

Kaksi kesää sitten eräs palstaileva ystäväni kertoi, että Hämeenlinnan Ryhmäpuutarhayhdistyksen viljelypalsta-alueella olisi vapaita aarin plänttejä vuokrattavissa. Olin käynyt alueella aiemmin katsomassa hänen kasvimaataan, jossa oli paljon monivuotisia kukkia, marjapensaita ja hedelmäpuita. Siellä oli kaikkea ihanaa, väriä ja vehreyttä. Se oli todellakin virkistävä keidas kivisessä kaupungissa.

Kaikkeahan on ensin epäiltävä, mahdollisuus puuhailuun omalla maapalalla tuntui houkuttelevalta, mutta saisiko sen pidettyä millään siistin näköisenä, mitä ihmettä siellä viljelisin? 10 kertaa 10 metriä on aika iso alue hoidettavaksi. Ryhmäpuutarhayhdistykseen olisi liityttävä myös, mikä huoletti hiukan, ettei nyt vaan päätyisi heti johonkin hallituksen työmyyräpestiin?

Palsta 10 A

Niin kuin odotettavissa oli, otin lopulta yhteyttä yhdistyksen sihteeriin, ja kohta lampsin hänen perässään nurmikäytävää pitkin katsomaan viimeistä vielä vapaana olevaa palstaa Hämeenlinnan Poltinaholla. Kevät oli jo aika pitkällä, ja maa jyrsitty edellisen viljelijän jäljiltä lähes kauttaltaan. Reunassa oli sankka vadelmikko, syreeni- ja jasmikepensaat, joiden takaa kuului Hattelmalantien liikenteen hurina. Aurinko paistoi täydeltä terältä, palsta näytti viihtyisältä, ja huomasin sanovani: ”Kyllä mä tän otan.” Sain kouraani avaimen portin lukkoon, työkaluvarastoon, tilinumeron ja yhdistyksen säännöt.

Viljelyn iloja

Ensimmäinen kasvukausi meni ihmetellessä, sain vain puolet jyrsitystä alueesta laitettua kylvökuntoon. Siihen laitoin hätäpäissäni kaikkea helppoa: porkkanaa, herneitä, sipulia ja salaattia. Jokunen kesäkukan siemen ja peruna tuli piilotettua mullan viileyteen. Pellosta pukkasi juolavehnää, voikukkia, mutta onneksi muutakin. Sain pieniä porkkanoita ja sipuleita, runsain mitoin kehäkukkia, joita en ollut edes kylvänyt ja vadelmia useita litroja. Herneet menivät parempiin nokkiin, fasaanit kaivelivat lähes kaikki ylös, koska en ollut hankkinut kasvuharsoa niiden suojaksi. Ne muutamat perunat, jotka koemielessä laittelin, tuottivat yllättävän monta mukulaa.

Pelkoni siitä, että palsta olisi loppukesällä heinittynyt joutomaa, ei ollut aivan aiheeton. Osittain se sitä olikin, kutsuinkin toista puolta pellosta kesannoksi. Mutta keväällä jyrsitystä mulloksesta nousi myös kaikenlaisia monivuotisia kukkia, jotka olisivat jääneet siirtämättä reunustoille turvaan, jos olisin kitkenyt koko maan kovin ankarasti. Maahan piti tutustua pikkuhiljaa, mitä se antoi ja millä voimalla. Suunnitelmat olivat kovin auki, mihin suuntaan koko hommaa lähtisi viemään. Myöskään yhdistysaktiivia minusta ei ainakaan vielä ole tullut, muita viljelijöitä näkee harvakseltaan, ja rauhassa saa puuhailla.

Maan voima

Kokeilu oli siis onnistunut, tämä on minun juttuni. Olen voinut paremmin, kun saa nyt vapaasti kaivella ja mönkiä ”omalla” maalla. Se on ihme juttu, jota joku varmaan ihmettelee, mistä siinä on kysymys. Voiko moinen olla hauskaa? Mustat kynnenaluset ja kipeytyneen selän saa helpommallakin, ja voihan niitä porkkanoita ostaa kaupasta. Mutta ei se vaan niin mene. Maahan ihmeesti kiintyy, vaikka meillä on yhteistä taivalta vasta kahden vuoden ajalta. Tietoa on jo paljon enemmän, kuten: mikä kasvaa hyvin, mihin on hyvä varautua ja keitä kaikkia valtakunnassani asustelee. Idea siitä, millaista viljelyä siellä haluaa toteuttaa, on vähitellen alkanut valjeta. Lähtökohta on esteettinen, tavoittelen kaunista pitkin kesää kukkivaa ja satoa pienessä määrin tuottavaa yhdistelmää. Omaa silmää miellyttävää ja rauhassa mietittyä. Mitään kiirettä ei ole.

Maalla ei ole vaatimuksia, vain ihmisellä on. Puhua sille ei tarvitse, huomaamatta tekemisen imussa aika unohtuu, tämä on tärkeintä maailmassa juuri nyt. Kitkiessä ja maata velloessa on lähellä kaiken perustaa, maan alla kiemurtavat juuret, erilaiset ötökät ja muhkeat kastemadot muistuttavat siitä väkevästi. Vähän aikaa kaikki on yksinkertaista, mieleen hiipii rauha ja ilo.

Realiteetit

Vuokra on edullinen, 15 euroa vuosi. Siihen sisältyy aidatulla alueella maapläntti, kastelumahdollisuus, ulkovarasto välineille ja ulkohuussikin alueelta löytyy. Maa on kaupungin, mutta Ryhmäpuutarha ry hoitaa käytännön toiminnan. Kerää vuokrat, hoitaa nurmi- ja hiekkakäytävät, pitää huolta rakennuksista jne. Monilla palstoilla on monivuotisia kasvatuksia, ja niihin saa istuttaa periaatteessa mitä haluaa, kunhan siitä ei ole haittaa toisille viljelijöille. Luonnollisesti muut on otettava huomioon, kasteluvesitynnyri täytettävä, kun siitä on ottanut vettä ja pidettävä siisteyttä yllä. Vuokrattua aluetta on pidettävä viljelykunnossa.

Talvella maa nukkuu, mutta puutarhahöntsäilijä nojatuolimatkailee värikkäiden kasvikirjojen parissa ja mietiskelee tulevan kevään valintoja. Niitä on tosin voinut tehdä jo syksyllä halpojen taimien villitessä ostamaan. On jännittävä nähdä työntääkö helmilija piippaa pinnalle vai onko myyrä käynyt herkuttelemassa sipuleilla. Talvehtivatko uudet perennat onnistuneesti, tuleeko ensi kesänä mansikkaa? Erilaisia pieniä jännitysnäytelmiä on siis luvassa, ja niitä odotan innostuneena.

Lopulta on sanottava, ettei vihreää peukaloa ole kenelläkään luonnostaan, mutta maahenki saattaa olla. Intoutumista viljelyshommiin ei voi pakottaa ja tiedot lisääntyvät, kun tekee.  Kahdeksankymppinen mummoni tosin sanoi taannoin: ”Ottaisivat tämän maahengen minusta pois, niin pääsisi paljon helpommalla!”

Minä ja mummoni perunnannostopuuhissa

Teksti ja kuvat: Sinikka Järvelä, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija