1920-luvun alussa Suomi otti vastaan noin 33 000 pakolaista, jotka pakenivat Neuvosto-Venäjän sekasortoisia oloja. Heistä 11 500 oli itäkarjalaisia, jotka lähtivät kotiseuduiltaan Vienan ja Aunuksen Karjalasta Karjalan kansannousun jälkeen. Pohjois-Suomessa yhdeksi pakolaisten asuinkeskittymäksi muodostui Kemi, missä he työllistyivät sahayhteisöihin. Pakolaisten kokemukset piirtyvät Katja Hyryn tutkimuksessa sekä Kemissä asuneiden karjalaisyhteisöjen yhteisen historian että kahden pakolaistytön pienoiselämäkertojen kautta.

– Pakolaiset työstivät kokemuksiaan niiden keinojen varassa, joita olivat oppineet synnyinyhteisöissään ja uudessa maassa. Elämää on kuvattu muun muassa puhutuissa ja kirjoitetuissa kertomuksissa, maalauksissa, patsaissa, näytelmissä, musiikkiesityksissä ja pienoismalleissa, Katja Hyry sanoo.

Tutkimuksen mukaan ilmaisukeinoja on ohjannut elinympäristö ja se opetus, jota pakolaiset olivat saaneet erilaisissa yhteisöissä.

– Vienalaisissa kyläyhteisöissä kulttuurille ominaiset ilmaisukeinot opittiin tavallisen elämän ohessa tarkkailemalla, osallistumalla ja matkimalla. Uudessa elinympäristössä oli puolestaan opittava ja käytettävä siihen ympäristöön soveltuvia tapoja, Hyry mainitsee.

Hyvänä esimerkkinä tästä ovat kahden samaan sukuun ja samaan Oulangan kylään vuosina 1909 ja 1912 syntyneiden Olga Salmen ja Stepanie Kemovan tarinat. Rajan sulkeutuminen jakoi molempien perheet ja koko suvun, ja molemmat tytöt joutuivat eri puolille rajaa kuin perheensä: Olga Salmi Suomeen ja Stepanie Kemova Karjalaan.

– Luku- ja kirjoitustaidoton Stepanie Kemova käsitteli kokemaansa laulamalla ja kertomalla. Olga Salmi puolestaan oppi kirjoittamaan pakolaiskoulussa ja kirjoitti kokemuksistaan runoja ja kertomuksia, Hyry kertoo.

Tutkimuksen mukaan vienalaisten taidetekojen tehtävänä on ollut etenkin muistaa ja muistuttaa.

– Taide on antanut pakolaisille mahdollisuuksia käsitellä kokemuksiaan ja luoda niille uusia merkityksiä. Samalla taiteen avulla on voinut kertoa kokemastaan muille ja merkitä itsensä osaksi uutta maisemaa ja sen historiaa. Taideteoissa näkyvät myös 1990-luvun Itä-Euroopan muutokset. Kun raja avautui, sukulaiset pääsivät taas tapaamaan toisiaan ja itäkarjalaisten historiakäsitykset muuttuivat rajan molemmin puolin, Hyry toteaa.

Itäkarjalaispakolaisten oman paikkansa etsimisessä ja kuulluksi tulemisessa löytyy helposti yhtymäkohtia myös tämänhetkiseen maahanmuuttokeskusteluun. Tutkimus osoittaa, että maahanmuuttajien kannalta tärkeää ei ole vain kielen ja yhteiskunnan toiminnan perusteiden tunteminen, vaan yhtä lailla merkittävää on löytää välineitä, joilla omia kokemuksia voi käsitellä ja joiden avulla voi juurtua uuteen yhteiskuntaan.

– Tässä prosessissa taito- ja taideaineilla voi olla suuri merkitys: niiden keinoin voi kertoa sellaistakin, mille on vaikeaa löytää sanoja.

Tutkimus perustuu vuosina 1989–2010 Suomessa, Venäjällä ja Ruotsissa tehtyyn kenttätyöhön, 28 Vienan pakolaisen ja heidän jälkeläisensä haastatteluun sekä Stepanie Kemovan ja Olga Salmen useisiin haastatteluihin. Tutkimuksessa tarkastellaan 16 taidetekoa, joista valtaosa on syntynyt 1990–2000-luvuilla Itä-Euroopan muutosten jälkeen.

Lähde: Lapin yliopiston väitöstiedotteet