Mikä saa ihmisen pukeutumaan ylikireisiin tennisshortseihin parin kuukauden ajan joka sunnuntai? Entä flirttailemaan siskon miehen kanssa säännöllisesti ja vieläpä useiden silmäparien seuratessa toimintaa? Halu päästä esiintymään, palo tehdä taidetta ja itsensä haastaminen ovat muutamia niistä seikoista, jotka innostavat näitä kahta näyttelemisen harrastajaa nousemaan lavalle yhä uudestaan. Näytellessä saa luvallisesti olla joku muu, siinä piilee myös oma viehätyksensä, Jenni toteaa.

Veikon ”näyttelijän ura” alkoi jo 7-vuotiaana, kun poika tuoreella lukutaidollaan bongasi koulun ilmoitustaululta mainoksen, jossa Hattulan harrastajateatteri haki uusia näyttelijöitä. Veikossa on hänen mielestään aina asunut pieni viihdyttäjä, mutta siitä huolimatta hänen vanhempansa eivät mitenkään varsinaisesti kannustaneet häntä näyttelemisen pariin.

Jenni aloitti harrastuksen vähän vanhemmalla iällä lukiossa, kun siellä pyöräytettiin käyntiin musiikkiteatterinäytelmä. Hän lähti reippain mielin mukaan uuteen haasteeseen ja kohta jo löysi itsensä laulamasta lavalta. Ujosta ja ehkä sulkeutuneesta tytöstä alkoi kuoriutua varma ja taitava esiintyjä. Jenni on tehnyt pienen loikkauksen myös improvisaatioteatterin mielenkiintoiseen maailmaan ja etenkin senaikaiset kokemukset ovat antaneet hänelle sanavalmiutta ja hyvän pokan, joista työelämässä on ollut hyötyä.

Veikkoa harrastus on kuljettanut roolista toiseen ja vaikka lukiossa vielä oli teatterikorkeakouluhaaveita, ne jäivät taakse, kun hänelle tarjoutui tilaisuus valomiehen hommiin. Tekniikkapuoli koukutti sen verran, että Veikko sai siitä elämälleen yhden suunnan lisää. Näytteleminen kuitenkin jatkuu rakkaana harrastuksena tekniikkapuolen viedessä voiton ammattihaaveissa. Myös Jennillä on kerran ollut aikeissa hakea teatteriopintojen pariin, mutta myös hän päätti pitää näyttelemisen harrastuksena ammatin sijasta.

Helppoa näytteleminen ei suinkaan ole, ja haasteita löytyy joka lähtöön. On muistettava vuorosanat, osattava eläytyä, olla oikein päin, muistaa antaa kaikkensa ja välittää jotain vielä yleisöllekin.

Koheltamiseen taipuvainen Jenni on näyttänyt sen puolen osaamista myös lavalla. Hän on mm. kaatunut kesken esityksen, unohtanut mennä lavalle, lyönyt näyttelijäkollegaa, rikkonut lavasteita ja kokenut myös ”totaalijäätymisen”. Veikko kertoo myös nolanneensa itsensä monesti muutenkin kuin käsikirjoituksen toivomalla tavalla. Kerran sellaisen näytelmän harjoituksissa, jossa hänellä oli useampi rooli ja vaatteiden vaihto, putosivat housut nilkkoihin ja se jäi tuntuvasti mieleen.

Tämä kaksikko on nähty lavalla yhdessä monesti, ja tällä hetkellä molemmat ilostuttavat Hattulan harrastajateatterissa. Kun kysyn Veikolta Jennin näyttelijän kyvyistä hän kertoo, että ”Jennin kanssa on turvallista tehdä kohtauksia, tunnelma on aina suojeleva ja lämmin. Hän on heittäytyvä näyttelijä ja uskon, ettei hän ole vielä paljastanut puoliakaan kyvyistään”.

Jenni taas toteaa, että ”Veikon kanssa on oikein hauskaa ollut tehdä esityksiä, se on oikein luonteva ja heittäytyvä, osaa hommansa”.

Jenni haaveilee vielä joskus palaavansa improvisaatioteatterin pariin ja näyttelemisen lopettaminen tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta. Veikko on samoilla linjoilla, sitä paitsi eläkeläisroolit ovat kuulemma ”just parhaita”.

Molemmat tuumaavat, että teatteriharrastus sopii kenelle tahansa, mutta sisäinen palo lavalle pitää olla. Näyttelemistä ei voi tehdä pakolla, Veikko toteaa. Se on harrastus, joka vaatii sitoutumista ja sydäntä, mutta myös antaa paljon. Jos ei kokeile, ei voi tietää.

Teksti: Katri Kivinen, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -aikuisopiskelija