Kysyy avomieheni minulta helmikuisena iltana hämeenlinnalaisessa kerrostalokaksiossa. Matkaan mielessäni runsaan vuoden taaksepäin ja sata kilometriä kaakkoon, Loviisan Kuggomiin ja vastaan: ” Ensin suomustetaan ja raaputetaan lihapuoli siistiksi, sitten pestään niin pitkään, ettei nahka enää haise ja sitten voit tehdä rasvaparkinkin, mutta kuusiparkki on kyllä helpompi pehmittää...” Ulkopuolisen korvin keskustelua on vaikea ymmärtää, mutta meille tämäntyyppiset keskustelut ovat olleet arkipäivää siitä lähtien, kun syksyllä 2009 astuimme Axxell Kuggomin historiallisen käsityönopetukseen, minä nahkalinjalle (historiskt skinn- och läderhantverk) ja mieheni metallilinjalle (historiskt metallhantverk).

Kuulin koulusta ensimmäistä kertaa, kun mieheni päätti aloittaa opiskelun siellä jo edellisenä vuonna, silloin koulutus oli yhdistelmä kaikenlaisia historiallisia käsitöitä. Mitä enemmän kuulin siellä opiskeltavista asioista, sitä enemmän halusin sinne opiskelemaan ja miten onnekas olinkaan valitessani juuri viime lukuvuoden! Viime lukuvuosi oli nimittäin ainoa, jolloin järjestettiin erilliset linjat nahkalle ja metallille osallistujien runsauden ansiosta. Tämä mahdollisti todellisen syventymisen nahkatyön maailmaan. Opettajana linjallani toimi uskomattomalla tieto-taidollaan, Sofie Kleppe-Turunen.

Peurannahkarummut kuivumista vaille valmiina.

Vuosi alkoi lampaantaljan parkitsemisella. Nahkat oli haettu koululle teurastajalta, joten nylkemistä emme päässeet kokemaan, siitä lähtien kaikki tapahtui kuitenkin omin käsin. Taljan parkintaprosessiin kuuluu mm. lihapuolen siistiminen, peseminen ja vielä kerran peseminen sekä taljan oikeaan kuivuuden ja kosteuden tasapainoon saaminen ennen rasvaparkin levittämistä. Tähän mystiseen rasvaparkkiin ei tule muuta kuin kananmunan keltuainen, rypsi- tai oliiviöljyä ja tilkka mäntysuopaa. Olemme siis luonnonmukaisuuden lähteellä. Muutamien päivien ja työvaiheiden jälkeen, joihin kuuluu mm. nahan pehmittäminen, edessä on valmis, omin käsivoimin työstetty, myrkytön talja.

Seuraava projekti oli puun kuoren parkilla parkittu lampaannahka. Työvaiheet ovat jokseenkin samat kuin taljan teossa, mutta tietyssä vaiheessa karvat on poistettava ja tämä tuo oman jännittävän lisänsä prosessiin. Parkkihapon saa puun kuoresta, esim. kuusen kaarnasta, keittämällä sitä vedessä. Tähän jäähdytettyyn keitinliemeen, jota on ensin laimennettu vedellä, laitetaan puhdistettu nahka parkkiintumaan ja vähitellen lientä vahvistetaan. Noin kahden kuukauden jälkeen nahka on valmis pehmitysprosessia varten. Jälleen voimme ihmetellä, kuinka puhdasta ja luonnonmukaista voisi nahanparkinta olla, jos ihmisillä olisi malttia ja tietoutta.

Hameen käsinompelu helpottuu klemmareilla. Materiaalina käytetty esimerkiksi kuusen ja pihlajan parkeilla parkittua lampaannahkaa.

Monenlaisia muitakin parkintakokeiluja teimme vuoden aikana, kukin oman mielenkiintonsa mukaan. Kokeilin mm. erittäin paksua lehmännahkaa, tukevaa vuohennahkaa, ohuen ohutta kilinnahkaa... Pässin kivespusseja tuli parkittua melko paljon, koska niistä saa tehtyä mainioita saumattomia kukkaroita. Loppuprojektikseni tein kaksi rumpua peurannahasta. Mainitakseni esimerkin muiden lopputöistä, yksi luokkatovereistani parkitsi itselleen vaatimattomasti ylämaankarjantaljan. Nahanparkinnan lisäksi sain opetusta toki nahan ompelusta ja erinäisiltä opettajilta puunveistosta, luu- ja sarvitöistä, kasvivärjäyksestä, neulakinnastekniikasta, kankaankudonnasta, peruskaavoituksesta, vaateompelusta ja monesta muusta!

Vaateompelun kurssilla valmistin itselleni hartiushameen.

Pääsimme jopa antoisalle opintomatkalle Ruotsiin, Bäckedalin kansanopistoon, jossa järjestettiin seminaari historiallisesta nahanparkinnasta. Matka selvensi käsitystäni siitä, miten paljon enemmän Ruotsissa arvostetaan perinteisiä kädentaitoja ja miten paljon maallamme olisi opittavaa heiltä.
Kuggomin metsässä olin onnellinen. Pääsin osaksi ketjua, joka vie perinnetietoutta eteenpäin, pitäen ihmiskunnan taitomuistia elossa ja yllä toivoa luonnonmukaisemmasta nahankäsittelystä. Mutta mistä löydän seuraavat ketjun jatkajat, jotka lisäisivät puita maamme historiallisen käsityön hiipuvaan tuleen?

Luu- ja sarvityökurssilla tein kaiken muun ohella myös torven lehmänsarvesta.

Teksti ja kuvat 1,2 ja 4: Sanna Hakanen, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija

Kuva 3: Anna Vahlberg