Oletko koskaan katsellut ulos, kun sataa vettä? Oletko koskaan huomannut, kuinka vesipisarat tanssivat? Oletko koskaan kuullut, kuinka sade laulaa? Sillä niin ne tekevät: tanssivat ja laulavat. Miksikö? Sen saat kuulla nyt.
Kauan sitten, kun maailma oli vielä metsää täynnä, kun eläimet kulkivat rohkeasti ihmisten seassa ja kun talot vielä lämmitettiin puulla, silloin täällä asui keijuja ja menninkäisiä, noitia ja maahisia, peikkojakin. Ja kaikki elivät sulassa sovussa ihmisten kanssa.

Toisinaan toki syntyi pieniä kahakoita, kun keijut unohtivat työnteon laulaessaan tai kun jokin menninkäisperhe sattui muuttamaan maahiaisten kotikoloon. Maahiaisilla kun saattoi olla yhtä aikaa kolmekin koloa asuttavana, eivätkä menninkäiset osanneet pitää lukua jo varatuista koloista. Suurempia riitoja ei kuitenkaan syntynyt, kun kaikki antoivat toisilleen tilaa. Mutta tämä tarina ei kerro menninkäisistä eikä maahiaisista. Tämä tarina kertoo heistä, joille sade laulaa ja niistä, jotka eivät koskaan tule takaisin.

Metsän kaukaisessa nurkassa asui tuolloin peikkoperhe. Lapsia oli katraassa monta. Äitikään ei ollut aivan varma luvusta – tiesi vain, että ääntä piisasi enemmän kuin kesti kuunnella. Peikot kun eivät koskaan olleet kovin tarkkoja perheestään. Kaikki kuitenkin menivät ja tulivat oman mielensä mukaan.

Yksi tämän peikkokatraan lapsista oli erityisen hanakka kulkemaan omia teitään, ja lisäksi hän oli peikoksi kovin hiljainen. Naaksi häntä kutsuttiin. Naa oli muiden metsän asukkaiden suosiossa, sillä hän oli kovin avulias. Keräsi maahan kaatuneet marjat ja auttoi pesästä pudonneet linnut takaisin. Palkaksi Naa ei vaatinut mitään, hymyili vain. Vanhetessaan Naasta tuli aina vain hiljaisempi, ja samalla hän vietti enemmän aikaa itsekseen. Hän auttoi muita ohi kulkiessaan, kylään ei tullut koskaan.

Kaikki pitivät Naasta, ja Naa piti kaikista. Ainakin melkein. Keijuista Naa ei kuitenkaan pitänyt. Ne kun tekivät muille kiusaa aivan tahallaan. Nauraessaankin ne vain pilkkasivat muita. Keijut tiesivät sen. Muutama oli joskus yrittänyt sopia Naan kanssa, olla sille kiltti, mutta ei sellainen oikein sopinut niiden luonteelle. Keijut olivat niin auttamattoman hajamielisiä ja itsekkäitä, etteivät ne koskaan muistaneet lupauksiaan ja sortuivat aina kiusaamaan.
Erityisesti eräs hyvin pieni ja tuliluontoinen keijukainen, Nenea nimeltään, oli varsinainen kiusanhenki. Jos Nenea ei saanut sitä, mitä tahtoi, oli kuin metsässä olisi riehunut pienen pieni pyörremyrsky. Kaiken, minkä sai, Nena kiskoi irti maasta – se ei onneksi ollut kovin paljon – ja paiskoi ympäriinsä. Solvauksia hän laukoi minkä ehti ja nauroi pilkallisesti toisten loukkaantuessa. Ei Nenea sitä tahallaan tehnyt, hän vain sattui olemaan sellainen. Kyyneleet olivat hänen mielestään hassuja ja tavaroiden heittely vain paha tapa. Keijuille kävi usein niin, kun heidän ollessaan pieni, vanhemmilla oli niin kova kiire tanssimaan ja laulamaan, etteivät ne ehtineet kertoa lapsilleen, mikä oli oikein ja mikä väärin.

Kerran sitten kävi niin, että kun Nenea oli aivan erityisen kiukkuinen ja yritti kiskoa suuren suurta voikukkaa juuriltaan, sattui Naa saapumaan paikalle. Naa vilkaisi Neneaa ensin laiskasti kulmiensa alta. Se hieman mutristi huuliaan ja ajatteli jatkaa matkaa. Silloin hänen korviinsa osui muutama sana Nenean kiukkuisesta jupinasta: lupauksia entistä kovaäänisemmistä pilkkalauluista ja retkeilijöiden eksyttämisestä. Naan sisällä kuohahti. Yleensä hän vain ärsyttivät keijujen touhut, mutta nyt hän oli tosissaan vihainen. Hän marssia tömisteli Nenean kiskoman voikukan juurelle, tarttui siihen ja pyöräytti vartta hurjalla vauhdilla niin, että Nenea, joka ei ollut lainkaan huomannut Naata, menetti otteensa ja tipahti maahan asti, ennen kuin ehti saada tuulta siipiensä alle.

Nenea yllättyi niin kovasti, että oli hetken aivan hiljaa, nousi maassa istumaan ja katseli ympärilleen, kunnes näki Naan. Hänen silmänsä painuivat kiukusta viirulle ja suu meni aivan pieneen myttyyn – moni metsän asukki olisi luikkinut mahdollisimman nopeasti karkuun nähdessään Nenean kasvoilla sellaisen ilmeen, mutta ei Naa. Se seisoi paikoillaan ja tuijotti Nenaa tyynesti takaisin. Sellainen sai Nenean entistä enemmän ymmälleen, eikä hän osannut sanoa mitään. Niinpä he tuijottivat toisiaan siinä melkoisen tovin. Äkkiä Naata alkoi huvittaa koko tilanne ja hän irvisti Nenealle. Nenea kurtisti kulmiaan ja purskahti pilkalliseen nauruun. Naa lakkasi irvistämsästä ja oli taas suuttua, mutta Nenea lensi jo pois – hänen kiukkuna oli jo tiessään eikä hän tarkoittanut pahaa Naalle nauraessaan. Hänestä peikko oli vain näyttänyt niin perin juurin hölmöltä irvistäessään.

Se oli lyhyt tapaaminen, jolla ei ollut vaikutusta metsän elämään, mutta Naa ja Nenea muistivat sen molemmat. Neneaa rupesi aina naurattamaan, kun hän näki peikon, ja Naa inhosi keijuja entistä enemmän. Hän inhosi niitä jopa niin paljon, että aina kun hän kuuli keijun laulavan tai näki vilahduksen tanssivista jaloista, hän kääntyi äkkiä ympäri ja matkusti jonnekin muualle kuin oli alun pitäen aikonut. Eipä kumpikaan arvannut, että he tulisivat vielä törmäämään uudemman kerran.

Nenea

Ajat metsässä rupesivat menemään kummallisiksi, entistä useammin menninkäiset ja maahiset tappelivat koloistaan, tasaisesti joku oli ryöstänyt munat lintujen pesästä ja yhä parempiin piiloihin muuttivat metsän asukkaat. Naakaan enää harvoin kävelyillään kohtasi apua tarvitsevia. Kaikki olivat kätkeytyneet liian hyvin. Kaikki metsässä huomasivat tämän, mutta ei sellaisesta tohdittu puhua. Metsän asukkaat olivat aivan liian hyväntuulisia sellaiseen – olisihan se pilannut tunnelman täysin, jos olisi puhuttu siitä, mitä kummaa on tapahtumassa. Edes keijut eivät puhuneet siitä, mitä oli tapahtumassa, paitsi Nenea. Se oli päättänyt, että puhuu mistä haluaa ja lauloi helisevällä äänellään lauluja paosta ja metsän kutistumisesta, mutta enää kukaan ei kuunnellut. Eivät edes muut keijut. Nenea oli vihainen ja yksinäinen mutta lauloi laulamistaan. Hänhän teki mitä halusi.

Samoihin aikoihin Naa päätti vaeltaa metsän reunaan, kävellä kauas kaikista ja etenkin kauas keijuista. Hän halusi tietää, kuinka kauas metsä jatkui vai voisiko se todella olla loputon, niin kuin siskot joskus lapsuudessa olivat kovaan ääneen väittäneet. Reunan takana Naa näki mustia pilviä ja talon jos toisenkin. Ja Naan mieleen muistui laulu siitä, kuinka kaikki kohta loppuu eikä kukaan piilostaan poistua saa. Naa nielaisi kovaäänisesti, sulki silmänsä ja avasi ne taas. Se tarkisti, että näkymä, jonka hän näki, oli aivan totta. Ja kun Naa silmänsä avatessaan näki edelleen saman näyn, se tiesi, että se, mitä Nenea sanoi, oli totta. Se oli totta, vaikka Nenea ei osannut käyttäytyä ja nauroi pilkallisesti. Se oli totta, vaikkei kukaan halunnut uskoa sitä.

Naa lähti juoksemaan takaisin kohti metsän keskustaa. Hän kertoi kaikille vastaan tulijoille siitä, mitä nyt tiesi, vaikkei pitänyt puhumisesta. Mutta vielä vähemmän hän piti siitä, että nyt hänenkin puheensa alkaessa peittivät metsän asukkaat korvansa ja juoksivat pois. Kukaan ei halunnut pilata tunnelmaa. Mitä kauemmin Naa juoksi ja puhui, sitä vähemmän väkeä hän enää näki. Kukaa ei halunnut enää kuulla Naan puhuvan.

Naa

Kun Naa oli jo päättänyt vaieta kokonaan, hän näki Nenean istuvan lehdellä pää käsiin painettuna. Naa pysähtyi niille sijoilleen, mutta Nenea oli jo kuullut jonkun tulevan. Se vilkaisi Naata, hymyili vaisusti ja painoi päänsä takaisin käsiin. Naa katsoi kummissaan. Nenea ei ollut edes naurahtanut eikä hymykään ollut niin pilkallinen. Naa käveli aivan Nenean viereen, mutta keiju ei hievahtanutkaan. ”Minä tiedän, että sinä olet puhunut koko ajan totta”, Naa sanoi hiljaa. Nenea nosti päänsä ja katsoi Naata, nyt aivan selvästi kummissaan. ”Ihanko oikeasti? Ettet pilkkaa vain?” Nenea kuiskasi. Naa nyökkäsi ja hymyili. He molemmat tiesivät nyt, että muut eivät halunneet uskoa ikäviä asioita, eivät halunneet tehdä niille mitään. Eivät halunneet kuulla heidän puhuvan.

Naa ja Nenea puhuivat pitkään. He istuivat paikoillaan ja miettivät, mitä tehdä. Nenea ei pilkannut, eikä Naa vaipunut hiljaisuuteen. Heistä oli tullut ystävät. Kukaan metsän asukeista ei lähestynyt parivaljakkoa. Kukaan ei halunnut kuulla, mitä ne kaksi yksin jätettyä puhuivat metsän pienenemisestä. Naa ja Nenea huomasivat sen kyllä. He huomasivat ja tiesivät, etteivät muut ymmärtäisi, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Niinpä Naa ja Nenea pakkasivat tavaransa ja lähtivät yhdessä pois kotimetsästä. He matkustivat pitkään – ratsastivat tuulen selässä, sousivat sadepisaroiden kyydissä ja ylittivät sateenkaaren. Lopulta he löysivät sen metsän, joka ei koskaan kutistu ja jossa he saavat olla hiljaa tai nauraa kyynelille niin paljon kuin haluavat. He lähettivät terveisensä sateen ja tuulen mukana niille, jotka jäivät kutistuvaan metsään. Piiloistaan toiset katsovat sateen tanssia ja kuuntelevat tuulen laulua ja samalla he muistavat, kuinka kaikki oli hyvin.

Johanna Stauffer, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija