Unisex-pukeutuminen on käsite, joka on suurimmalle osalle melko hämärän peitossa. Eikä ihme, eipä siitä nykyisin kuule juurikaan puhuttavan. Ensimmäiseksi mieleen tulee uni ja seksi. No, kukapa nyt ei olisi joskus nähnyt märkiä unia, mutta kyse ei tällä kertaa taida olla siitä. Ally McBealissa aikoinaan oli unisex-vessat. Nyt ollaan jo oikealla suunnalla, mutta entäpä se pukeutuminen. Kysyin ystävältäni, mitä hänelle tulee mieleen sanasta unisex-pukeutuminen. Tuulipuvut, tuli vastaus kuin pyssyn suusta. Marketeissa vaeltavat pariskunnat yhtenäisissä tuulipuvuissaan, joista ei oikeasti tiedä, kumpi on mies ja kumpi nainen. Tätäkö siis on (suomalainen) unisex-pukeutuminen parhaimmillaan?

Ei, ihan näin helpolla en aio antaa periksi. Itse olen syntynyt 1970-luvun jälkipuoliskolla. Silloin lapset puettiin perinteiseen tapaan pojat siniseen ja tytöt punaiseen. Keltainen, vihreä ja ruskea väri miellettiin kuitenkin neutraaleiksi, yhteisiksi väreiksi, joilla saatiin vaihtelua pukeutumiseen ja joilla halutessaan saattoi peitellä lapsen näkyvää sukupuolta. Kun vielä lasten vaatteet, juhlavaatteita lukuun ottamatta, olivat hyvin samanlaisia, miellän itse viettäneeni lapsuuttani melko unisexillä aikakaudella.

Sama jatkui 80-luvulla ja vielä 90-luvun alkupuolella. Muistan kuinka nuorina teinityttöinä pukeuduimme peittävästi ylisuuriin vaatteisiin. Myöhemmin olen lahjoittanut näitä vaatteita isälleni, jolle ne nyt sopivat loistavasti. Yhteen aikaan muodissa olivat flanelliruutupaidat, oikein kunnon ”lumberjackit”, sekä tytöillä että pojilla. Toisen hetken villitys olivat farkkuhaalarit, myös hyvin peittävää ja sukupuolen häivyttävää muotia. 90-luvun alussa nuorisomuodin kovin juttu oli kansainvälisestikin grunge, jossa ei paljon painoa annettu kauneusarvoille eikä aistikkaalle pukeutumiselle. Onko siis ihme, että en aina tunne oloani kotoisaksi tässä 90-luvun jälkipuoliskolta alkaneessa suuntauksessa, joka tuo korostuneesti esille miesten maskuliinisia ja naisten feminiinisiä puolia?

1970-, 80- ja 90 –luvut olivat vielä kuitenkin aikaa jolloin miesten ja naisten tasa-arvoisuutta vasta haettiin. Ehkä oli radikaalia pukea lapset niin, ettei heidän sukupuoltaan erottanut heti päällepäin. Nykyään molempien, niin naisten kuin miesten, tasa-arvo on parempi. Tosiaan myös miesten tasa-arvo, sillä miehenkään ei enää tarvitse olla maskuliinisuutta uhkuva perheenpää, joka muutamalla murahduksella pitää naisen ja lapset pelon vallassa. Kehitys on siis mennyt eteenpäin, vaikka joskus naisten kohdalla epäilen, käyttävätkö naiset saavuttamaansa valtaa oikein. Sekö on hienoa, että voi asiallisesti pukeutuneen ryhmän keskellä keikistellä minihameessa, pikku topissa ja verkkosukissa? Eikö nainen tällöin hae itse arvonalennusta?

Vaatteet miehen tekee, entäpä naisen?

Sukupuolella ei tasa-arvoisessa Suomessa pitäisi olla enää mitään merkitystä. Miksi sitten on niin tärkeää nähdä vastaantulijan sukupuoli heti kättelyssä? Halutaanko tällä pitää yllä sukupuolten välistä hierarkiaa?

Jos sukupuoli ei näy päällepäin, aiheuttaako se miehelle arvon laskua? Toisaalta ei voi suoraan olettaa, että naisen arvo nousisi, jos hänen sukupuoltaan ei heti tunnista. Toki jakkupuvussa ja tiukassa nutturassa viraston käytävää määrätietoisesti askeltava nainen varmaankin otetaan vakavammin huomioon miesvaltaisessa työyhteisössä. Mutta jos nainen ilmaantuu farkuissa ja t-paidassa iltatilaisuuteen, hänen arvonsa tuskin kokee minkäänlaista nousua. Samoissa vaatteissa tilaisuuteen tullutta miestä pidettäisiin vain hieman hajamielisenä tai kenties jonkin sortin nerona. Tästä hyvänä esimerkkinä on Tampereen yliopiston molekyylibiologian professori Howard T. Jacobs, joka yhdistää punk-pukeutumisen Oxford-aksenttiin.

Miesten ja naisten vaatteet ovat nykyään hyvin selkeästi erikseen. Jos vaikka kaupungilla näen vain vilaukselta vihreävalkoraidalliseen huppariin pukeutuneen ihmisen, tiedän heti, että hän on mies. Vaikka vaatteessa itsessään ei ole mitään sukupuoleen viittaavaa, hiljainen tieto yhteiskunnastamme ohjaa minut tekemään oikean tulkinnan. Toisaalta olen itsekin tehnyt sen virheen, että luulin punaiseen paitaan sonnustautunutta vaaleahiuksista lasta ilman muuta tytöksi. Kun lapsi osoittautuikin pojaksi, ei hän ollut edes pahoillaan tekemästäni virheestä. Todennäköisesti kyseessä oli siis tietoinen halu pukeutua vastakkaisen sukupuolen mukaisesti.

Ahdistusta vaateosastolla

Kauppojen vaateosastoilla on tarkkaan määritelty, missä on naisten osasto ja missä miesten. Väärälle puolelle eksyneelle tulee usein epämukava olo. Asiakkaalle tulee tarve näkyvästi selitellä, että en minä tätä paitaa itselleni ole katsomassa vaan poika/tyttöystävälleni. Missä ovat kaupoista ne neutraalit alueet, joiden vaatteita voisi sovittaa niin miehet kuin naiset?

Monesti ikävä tosiasia on, että jo vaatteiden istuvuus tekee mahdottomaksi ”väärän” sukupuolen vaatteiden pitämisen. Miesten housujen leikkaus on usein lantiosta naisille liian kapea ja paitojen leikkaus taas hartioista tai vyötäisiltä liian leveä. Molemmille sukupuolille suunnatut paidat, joita esim. Luontoliitto on jo vuosia markkinoinut, voivat näyttää naisten päällä luonnottomilta kaavuilta. Ehkäpä siksi Luontoliittokin on alkanut valmistaa erikseen naisille suunnattuja paitoja.

Tuskin silti olen ainoa nainen, jolla vaatekaupassa on käväissyt mielessä, että miksi kaikki hienot vaatteet ovat miesten osastolla ja naisten osastolta löytyy vain parista ohuesta kankaasta kokoonkyhättyjä rättejä. Onko nainen todellakin yhä niin vähäpätöinen, ettei hän tarvitse edes talvipakkasilla kunnon vaatteita? Onko naisen tehtävä vain miellyttää miehen silmää?

Tähän en tasa-arvoon kasvaneena naisena alistu. En jaksa jokaisena hereillä olon hetkenäni kuuluttaa korostetusti naiseuttani. En silti halua tulla myöskään kohdelluksi toisen asteen kansalaisena. Onko sillä niin paljon väliä, mitä päälleni puen? Hyvät kanssakulkijat, arvioikaa minua ihmisenä, älkää vain vaatteideni kantajana!

Teksti: Pauliina Viljanen, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija