Barbara Sandrisser kirjoittaa artikkelissaan Sade japanilaisesta kulttuurista ja taiteestaa ja sen suhteesta sateeseen. Jotain suhteesta kertoo jo se, että japanin kielessä on kymmeniä eri ilmauksia erilaisille sateille. "Muinaisajoista asti nuo tuttuun tapaan taivaalta putoavat pienet kastepisarat ovat syvällisellä tavalla vaikuttaneet japanilaisten esteettisiin käsityksiin", Sandrisser kirjoittaa ja jatkaa: "Heidän tapansa havaita ja arvostaa sateen kaikkia yksityiskohtia ja vivahteita on ainutlaatuinen. Jokaisen joka - - pitää sadepäivää henkilökohtaisena vastoinkäymisenä, sietäisi joskus hiukan paneutua siihen."

Sandrisserin mukaan länsimainen kulttuuri usein vähätteleekin ajatusta, jonka mukaan asateen arkisille ja palkitseville nautinnoille omistautuminen on tärkeä osa elämää. "Puhdas rationaalisuus ei välttämättä ole ajattelun ylin eikä liioin luotettavin muoto", Sandrisser lainaa japanilaisen ajattelijan Iwao Matsuharan sanoja. Sade edustaa ja havainnollistaa välitöntä yhteyttä tavanomaiseen. Sen tilapäisyys ja viahtuvuus johtavat meidät tarkastelemaan luontoa, aikaa ja tilaa tavanomaisesta poikkeavasti. Sade luo yksityiskohtia. Se himmentää maiseman värejä. Me voimme haistaa, tuntea, koskea, kuulla ja nähdä sateen. "Sen esteettinen arvo on osaksi juuri tässä synestettisessä tietoisuudessa", Sandrisser toteaa.

Japanilaisten näkökulmasta sateen ajatus sopii erityisen hyvin taiteisiin. "Heidän tapansa mieltää sade esteettiseksi ravinnoksi ylittää oman luontonäkemyksemme, jossa meitä opetetaan ohjaamaan ja hyväksikäyttämään luontoa", Sandrisser korostaa. Japanissa sadetta pidetään myönteisenä voimana. Harvoin se Japanissa samaistetaan surullisuuteen; parempi surun vertauskuva on myöhäissyksy.

Japanissa sataa keväällä, kesällä ja syksyllä. Joillakin eteläisillä saarilla sataa myös talvisin. Tiuhaan toistuvista sateista huolimatta myös aurinko paistaa usein. "Japanilaiset uskovat, että sateen ja auringon tasapainon takana on heidän lempeä auringonjumalattarensa eli kaminsa, Amaterasu." Harmonia ja tasapaino ovatkin japanilaisen ajattelun avainkäsitteitä. Vedestä tulee puhdistava elementti, joka kaunistaa maisemaa niin fyysisesti kuin esteettisestikin. Sateen ja auringon harmonia luo tasapainon, joka ei kuitenkaan merkitse symmetriaa tai yhdenmukaisuutta, jotka Sandrisserin mukaan ovatkin läntisiä tasapainon määritelmiä. Ne viittaavat ihmisen ohjaukseen ja määräysvaltaan. Me emme voi määrätä sadetta - niinpä pyrimmekin välttämään sitä. "Länsimäiset kirjailijat saattavat sateen avulla loihtia kurjuuden, pelon, riippuvaisuuden tai autiuden tunteita", Sandrisser listaa ja ihmettelee, minkä vuoksi me suhtaudumme niin kielteisesti ilmiöön, jonka japanilaiset näkevät niin läpeensä kauniiksi.

Sade lankeaa, vihmoo, tihuttaa, tulee kaatamalla, piiskaa ja ropisee. Japanissa sade ei koskaan ole vain sadetta. Sateen nimitys riippuu sateen tyypistä, vuodenajasta, siitä, onko sade pehmeää vai kovaa, yö- vai päiväsadetta. Kesäsadetta kutsutaa Sandrisserin mukaan joskus 'valkoiseksi sateeksi'. Keväällä saadaan kevätsadetta (harusame), utusadetta (kirisame) ja toukokuun sadetta (samidare). Syksyllä vihmoo syyssade (akisame) ja kaatosateet (oame), äkkisade (niwakaame) ja sadekuurot (toriame).

Sateen nimeämisellä ei Sandrisserin mukaan tähdätä niinkään eri lajien luonnehtimiseen kuin ilmaisemaan erilaisten sateiden runollisia ominaisuuksia. Sade ei Japanissa ole koskaan vain rankkaa tai kevyttä. Se sulautuu aina yhteen ympäristönsä kanssa ja luo joka hetki langetessaan tietyn erityisen ilmapiirin, jonka japanilaiset pyrkivät taiteellaan vangitsemaan. Japanissa uskotaankin yhä, että sadepäivä on oivaa aikaa älyllisille ja luoville harrastuksille. Sateen katsotaan edistävän mietiskelyä ja synnyttävän taiteellista luomista suosivan ilmapiiriin.

Jo varhaisimmat japanilaisrunoilijat arvostivat sadetta, Sandrisser toteaa. Prinssi Atsuyoshin rakastajatar Rouva Ise kirjoitti seuraavan herkän saderunon:

Vihreän pajun
oksilla viipyilevä
keväinen sade:
kuin olisi helmiä
pujotettu nauhaksi.

Vuosisataa myöhemmin buddhalaismunkki Jakurerin kirjoittama runo puolestaan loihtii esiin syysillan viileyden:

Ryöpsähti sade
ja ennen kuin pisarat
setrin oksilla
ennättävät kuivua
nousee syysillan usva.

"Kun pisara toisensa jälkeen painovoiman vaikutuksesta päätyy maan pintaan, me voimme kuulla sateen äänen", Sandrisser kirjoittaa ja jatkaa: "Joskus voimme kuitenkin myös erehtyä pitämään sitä jonakin muuna." Kun sade välistä hetkeksi taukoaa, voimme kuulla myös muita ääniä, kuten seuraava Fujiwara no Yoshitsunen runo osoittaa:

Kosteaan ilmaan
leijuu kalmojuurien
tuoksu - ja kuuluu
käki! kun kesäkuinen,
sateinen ilta tummuu.

Heian- ja Kamakura-kausina sateesta kirjoitetut runot voivat tuntua meistä kuin kauniit valokuvat, jotka vangitsevat hetken. Edo-kauden (1603 - 1868) saderunous voitaisiin Sandrisserin mukaa nähdä "elävinä kuvina" maisemasta kuten seuraavar runot:

Talvimyrsky ei
päästä sadekuuroa
edes maanpintaan.

Kyorai

Kevätsateella
kaapu ja sateenvarjo
kuljeksivat puhellen

Buson

Talvisateella
niitynlaidan härkien
sarvet lomittain.

Ranko

"Länsimaisen runouden sade sitä vastoin on - harvoin poikkeuksin  - täynnä draamaa, surumielisyyttä ja pimeyttä. Shakespearen Machbethin noidat pohtivat, tulisiko heidän tavata ukkosella, salamoinnin keskellä vai sateella", Sandrisser kirjoittaa. Meille länsimaisille sade on "hyödyllistä riesaa", kuten Alfred Lord Tennyson sanoi Sandrisserin mukaan. "Longfellow puolestaan tulee esittäneeksi kaksi synkeän runollista luonnehdintaa, jotka tänään ovat muuttuneet lähes pelkiksi fraaseiksi: 'Jokaiseen elämään on langettava sadetta / Synkkiä ja ikäviäkin päiviä tarvitaan.' " Länsimaisessa runoudessa sade ja suru ovat usein synonyymejä. Shakespearen sonetissa Venus ja Adonis auringon säteistä tulee rakkauden vertauskuva: "Rakkaus lohdutti kuin aurinko sateen jälkeen." Sandrisser kehottaa meitä ajattelemaan sen sijaan: "Rakkaus lohdutti kuin sade auringonpaisteen jälkeen."

Sandrisser lainaa Erich Maria Remarquen romaania Länsirintamalta ei mitään uutta, jossa sade kuvaa lohduttomuutta: "Yksitoikkoisesti heiluvat autot, yksitoikkoisina kaikuvat huudot, yksitoikkoisesti valuu sade. Se valuu ylitsemme ja kaatuneiden ylitse, pienen alokkaan ruumiille, jonka lonkassa ammotti hirvittävä haava. Se valuu Kemmerichin haudalle, se rummuttaa meidän sydämiämme."

1900-luvun japanilaiskirjailijat näyttävät Sandrisserin mukaan edelleen kuvaavan sadetta mieluummin luonnon lahjaksi kuin surun vertauskuvaksi. Monien kirjailjoiden tuotanto tulvii sadetta. Sateen visuaalista vaikutusta japanilaisessa kirjallisuudessa vahvistaa sadetta tarkoittavan kirjainmerkin kuvallinen hahmo. Se on taivaasta maahan laskeutumista esittävä piktogrammi.

Sade on Sandrisserin mukaan tavallinen teema muste- ja puupiirroksissa, joissa se yleensä kulkee mustina viivoina maiseman poikki. "Sateen kuvaaminen merkitsee melkoista riskiä, sillä taiteilijan on ensin maalattava tai leikattava tai painettava koko muu näkymä - tuulen kynsissä heiluva ruoho, avatut sateenvarjot, olkitakeissaan kiiruhtaen kulkevat ihmiset. Kohtaus on täynnä sadetta jo ennen varsinaisen sateen lisäämistäkin. Sitten sateen viillot joko maalataan siveltimellä tai - puupiirrosten kohdalla - tehdään erillinen kuvalaatta, kostutetaan se musteella ja painetaan olemassaolevan näkymän päälle", Sandrisser kirjoittaa.

Sateen kuvaamisen ongelmia ei tulekaan Sandrisserin mukaan aliarvioida. Sade voi tuhota sommitelman, muuttaa värejä ja hämärtää yksityiskohtia. Sandrisser kysyykin tekstissään, miksi sitten japanilaiset kuitenkin välttämättä haluavat kuvata putoavaa sadetta maalauksissaan, puupiirroksissaan ja muussa kuvataiteessaan. "Ehkä siksi, että he kernaasti esittävät sään mahdollisimman luonnonmukaisesti. Joka ainoaa sadepisaraa ei toki tarvitse kuvata. Mutta siltikin ympäristön oleellisista piirteistä - erityisesti muutoksia aiheuttavista ja itsessäänkin väliaikaisista - tulee merkitseviä kuvallisia elementtejä. Herkän viivan taide edustaa tässä suhteessa ehdotonta huippua", Sandrisser vastaa.

"Sade on läsnä tässä ja nyt", Sandrisser toteaa. Me emme katsele näkymää ennen tai jälkeen vaan sen aikana. Valot ja muodot vaikuttavat epämääräisiltä; värit ovat herkkiä, melkein pelkkää harmaata. Me todella näemme sateen lankeavan ja myös sen vaikutuksen ympäristöön.

Lännessä sadetta kuvaavia maalauksia on varsin vähän, Sandrisser toteaa. Sandrisserin mukaan nekin harvat, joissa näin tehdään, ovat syntyneet japanilaisten puupiirrosten inspiroimina. Claude Monet maalasi kaikkia vuodenaikoja ja kaikkina päivän hetkinä mutta vältti sadetta. Sen sijaan Monet'n töissä voi nähdä utua, usvaa, sumua, auringonlaskuja ja -nousuja, lunta, pilviä, vettä, varjoja ja heijastuksia - mutta ei sadetta. "Ehkä luonnon värit olivat sateella liian harmaita, eivät niin väräjöiviä kuin taiteilija halusi", Sandrisser pohtii.

Toisin kuin japanilaiset, me länsimaalaiset haluamme välttää sadetta, Sandrisser väittää. Tämä johtunee siitä, että emme voi ohjata ja valvoa sadetta. Se pikemmin määrää meitä. Rasitumme kaikista niistä hankaluuksista, joita sade tuo. Sade kostuttaa vaatteemme, se valuu silmälaseille, kastelee jalkamme. "Sen jäljiltä olemme sotkuisia, märkiä ja huonolla tuulella. Sade herättää meissä hämmästyttävän määrän vihamielisyyttä", Sandrisser kirjoittaa. Japanilaisessa ympäristössä sen sijaan sade on läsnä aina ja kaikkialla. "Sen jatkuvassa vaikutuksessa maalle tyypilliseen riisinviljelyyn on merkittävää, että se johtaa sateen aistimellisten ja esteettisten arvojen kunnioittamiseen pelkän sen tuoman käytännöllisen hyödyn tunnustamisen sijasta", Sandrisser pohtii. Japanilaiset ovat tuoneet animisminsa mukanaan jälkiteolliseen yhteiskuntaan. "Sade on tärkeä tekijä kaikissa japanilaisissa taiteissa, populaarikulttuuri mukaan lukien", Sandrisser kirjoittaa. Esimerkkeinä hän mainitsee televisiomainokset, joissa sadetta käytetään taustana tai saippuaoopperat, lehtimainokset, sarjakuvat, muotilehdet ja tavaratalot - nämä kaikki käyttävät sadetta luontevalla ja luonnollisella tavalla.

"Sade iilmaantuu ja katoaa", Sandrisser kirjoittaa ja jatkaa: "Sadekokemus toistuu samantapaisena, mutta ei ole koskaan sama." "Japanilaisten rakkaus riisiin, sammaleeseen ja teehen, joiden kaikkien kehitys ja kukoistus vaativat runsaasti vettä, liittyy oleellisesti heidän tapaansa ymmärtää ja rakastaa sadetta."

Lähde:
Sandrisser, Barbara. 1994. Sade. Teoksessa Sepänmaa, Yrjö. (toim.) Alligaattorin hymy. Palmenia.
Japaninkieliset runot suomentanut Kai Nieminen.

Alkuperäislähde:
Sandrisser, Barbara. 1992. Rain. Teoksessa The Philosophy of the Visual Arts.