Hei, minu nimi on Juri

Tapaamme oppaamme Moskovassa. Juri vaikuttaa hyväkuntoiselta ja reippaalta vuorikiipeilijältä. Aksentti paljastaa, että mies puhuu ” hoono soome, mutta hjuva venäjä”. Aerofot lennättää meidät yön yli Kamtzatkan niemimaalle Itä Siperiaan.

Petropavlovskin kaupunki sijaitsee Ohotanmeren rannalla Vladivostokista pohjoiseen. Se on maailman suurin kaupunki, jonne ei ole maayhteyttä. Rahtilaivalla Japanista matka kestää neljä vuorokautta sukellusveneitä väistellen.

Aikaerosta toivuttuamme liitymme seurueeseen, jossa on osallistujia Japanista, Liettuasta, Ranskasta, Saksasta ja Suomesta. Kaikilla on omat ”jurit” mukanaan.

Hello, my name is Ivan and this is Natalie

Tervehdyksen jälkeen kieli vaihtui Venäjäksi. Tästä eteenpäin oppaiden keskinäisestä yhteistyöstä riippui miten homma ryhmissä toimi ja millainen mielikuva asiakkaille jäi. Ohjaustoiminnan opiskelijalle tämä oli ”k o r k e a n p a i k a n   l e i r i ”, jossa voi tarkkailla kollegojen työtä maassa jossa mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy.

Hienoa oli havaita miten retket olivat kokonaisuutena organisoitu. Kuinka asiakkaiden fyysinen kunto, ikä ja kulttuurierot oli osattu ottaa huomioon henkilö-kunnan ja oppaiden määrässä. Miten turvallisuus, hygienia ja ruokahuolto toimivat vaihtelevissa sää-, ja maasto-olosuhteissa. Kalustosta ja vahtikoirista puhumattakaan.

Kahden viikon aikana vakuutuin siitä, että Siperia voi opettaa. Vaikka yhteistä kieltä ei ollut, välimatkat yllättivät ja vatsa toimi joskus puhelinta paremmin niin ongelmat olivat ratkaistavissa. Jurin ja paikallisten oppaiden uhrautuvuus auttoi paljon, hiili-tabletti hillitsi ja oma asennoituminen hoiti loput. Koska matkalle lähtiessä olin varautunut siihen, että mikään ei toimi ja kaikkea voi sattua jäi keikasta kokonaisuudessa positiivinen mielikuva.

Yllätyksiäkin toki sattui. Siinä missä Eurooppa meni sekaisin, kun Islannissa pölähti Veli Venäläinen järjestää vaelluksia purkautuvalle kraaterille. Ylhäällä maisemia katsellessa ja rikkihöyryjä hengittäessä mietin luontoa ja sen jatkuvuutta. Mahtaako Äiti Maa olla meille jostain vihainen, kun se noin purkaa sisintään?

Horisontissa siintävät Ohotan meri ja Kamtzatkan joet. Ne ovat Venäjän suurimpia kala-altaita. Vaikka kalaa niistä saadaan yllin kyllin kaloja myös ryöstetään. Koska mädistä maksetaan enemmän jättävät ryöstäjät loput kärpäsille. Kutemaan nouseva kala ei pääse lisääntymään ja vahingot ovat pitkällä tähtäyksellä tuhoisat. Jokainen voi arvata voi mitä tapahtuu maailman tiheimmälle karhukannalle, joka yläjuoksulla odottaa turhaan punaista kalaa.

 
Teksti ja kuvat: Mikko T, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) - opiskelija