Elokuvan aihe ja miljöö, potilas ja mielisairaala, ei ole kevyt. Elokuva kuitenkin kertoo erään potilaan, prinsessa Anna Lappalaisen, onnistuneista – sekä hoitohenkilökunnan puolelta väärinymmärretyistä – yrityksistä kohottaa kyläläisten mielialaa. Hän tekee ”hullun” elämästään huikean hohdokasta ja ottaa siitä ilon irti. Elokuvan tunnuslause kuuluukin: ”Onnellisempi kuin yksikään meistä?”

Elokuva sai minut miettimään mikä tekee ihmisestä hullun ja miksi mielisairaiden kohtelu oli epäinhimillistä sodanjälkeisten vuosikymmenten aikana. Vastenmielisiä piirteitä elokuvaan toivat nimenomaan entisajan hoitomuodot,  kuten sähköiskut ja sänkyyn sitominen, jotka vaikuttivat enemmän kidutukselta kuin psyyken parantamiselta. Täytynee muistaa, että kaikki oli tarkoitettu potilaiden parhaaksi, mutta inhimillisyys tuntui niistä olevan kaukana. Oli surullista katsoa, kuinka huono-onnisimpia potilaita kohtasi jopa lobotomia. Prinsessan sympaattisen persoonan takia elokuva ei kuitenkaan ole liian surullinen, ja toisaalta pidin realistisesta mielisairaalan arjen kuvauksesta. Elokuvassa esiintyvät pieni romantiikan ja huumorin jyväset on oivallinen lisä kokonaisuuteen.

Mielestäni elokuva pyrkii näyttämään, että mielisairaalan potilaat ovat ihmisiä siinä missä ”normaalit ja terveet” ihmiset. Mielisairaus ei ole tarttuva tauti ja mielisairaaseen henkilöön tulee suhtautua inhimillisesti ja ymmärtäväisesti. Prinsessa ystävystyy muiden potilaiden kanssa, sillä hän ymmärtää ja on helposti lähestyttävä. Ohjaustoiminnan opiskelijana elokuva sai minut myös ymmärtämään virkistystoiminnan tärkeyden mielisairaaloissa. Uskon, että jokaisen olisi terveellistä leikkiä silloin tällöin prinsessaa.