Kävimme pedagogisen pääaineen opiskelijoiden kanssa tutustumassa Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyyn 'Ars Fennican taiteilijoita Niemistö - kokoelmasta'. Käynti opastuksineen tutustutti meidät moninaisesti nykytaiteeseen, mutta mielenkiintoisinta käynnissä oli itse museokäynnin jälkeinen keskustelu. Olimme saaneet näyttelykäynnille tehtäviä, joiden avulla pystyimme syventämään kokemustamme. Pohdimme taiteilijan teokselleen antaman nimen merkitystä teoksen ymmärtämisen avaimena sekä kehitimme tarinan yhdestä näyttelyssä olevasta teoksesta.

Tätä teosta käsittelimme viikon päästä näyttelykäynnistä tekemällä siitä kollaasin käyttäen aikauslehtiä. Kollaasin avulla pystyimme rajaamaan mietteitämme ja tuntemuksiamme näyttelystä yhä tarkemmin kunnes tuloksena oli oma tulkinta, oma itsenäinen teos.Kollaaseihin piiloutui omia syvempiä tuntemuksia, joita ei haluttu selittää sekä julkituotuja ajatuksia, joita jaettiin mielellään. Esitimme kollaasimme toisillemme ja jaoimme samalla kokemuksiamme näyttelystä ja nykytaiteesta yleensä. Vaikka näyttely oli monen mielestä sinänsä mitään sanomton ja huolimattomasti ripustettu, yksittäiset teokset olivat pysäyttäneet ja kutsuneet vuoropuheluun. Monia miellytti teokset, joissa oli jokin ajatus ruumiillistuneena ja joiden eteen oli nähty vaivaa. Keskustelu pyörikin paljon 'mikä on taidetta' kysymyksen ympärillä. 

Kollaasia tehdessämme tärkeintä ei ollut se, oliko valittu teos taidetta, vaan teoksen aikaansaamat liikahdukset sisimmässä. Myös tekijän ja katsojan suhde puhutti. Aina ei tiedä, onko jokin havainto ns. oikea vai lisääkö itse teokseen asioita, joita taiteilija ei ole siihen laittanut. Mielestäni katsojan havainnon ja taiteilijan tarkoituksen erot ja yhtäläisyydet ovat taiteen syvintä olemusta. Taiteilija antaa lahjan katsojalle, katsoja päättää mitä lahjalla tekee. Kun antaa teokselle mahdollisuuden koskettaa, se voi avautua uudella ja yllätävällä tavalla - syntyy uutta taidetta.

Teksti ja kuvat: Johanna Verhiö