Oli todella kummallista viikon aikana huomata käsittämätön muutos omassa suhtautumisessani tanssia kohtaan. Kun maanantai-aamuna saavuin sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoululle, mietin, että mitähän ihmettä olen ajatellut valitessani tanssiterapiakurssin, koska en erityisemmin pidä liikunnasta ja olen aina kokenut itseni huonoksi tanssijaksi. Olen kuitenkin lapsuudessani ja nuoruudessani harrastanut tanssia ja musiikkia monessa muodossa, mutta olen kokenut itseni aina rytmitajuttomaksi. Ensimmäisen päivän aamupäivällä muistin miksi en tanssista pidä: ”..yy-kaa-koo ja kaikki pysyvät samassa rivimuodostelmassa..”. Kuitenkin jo maanantai iltapäivänä olin saanut kokea ensimmäisen luovuuden ilon tanssista. Se oli jotain erittäin suurta kun tajusin, että luovalla tanssilla voi ilmaista itseään aivan kuin vaikkapa kuvataiteella.

Oleellisin asia luovan tanssin onnistumiselle, on lämmittely, jolla saadaan mieli ja keho toimimaan yhdessä. Ensimmäinen kummallinen asia, joka kurssilla tuli esiin, oli tanssi ilman musiikkia. Aluksi se tuntui varsin omituiselta ajatukselta, mutta kun lämmittely oli suoritettu hyvin, ei musiikiitta tanssiminenkaan tuottanut ongelmia. Maanantaina ohjelmasta heränneitä mietteitä tuli paljon. Mistä pidin? Mikä oli vaikeaa? Alkulämmittelyssä en pitänyt teknisyydestä, en pysynyt mukana liikesarjoissa ja seurasin muita pysyäkseni edes hiukan muiden matkassa, koin sen todella stressaavaksi. Koreografioiden aikana musiikki sekoitti, kun taas vapaasti liikkuessa musiikin mukana oli ihanaa liikkua. Itse huomasin pitäväni pehmeistä liikkeistä ja ensimmäinen oma liikesarjani olikin kuin kukkanen joka puhkeaa kukkaan.

Ensimmäinen tanssini lähti siitä, että istuin rentona lattialla pään roikkuen alaspäin. Siitä lähdin nikama nikamalta nousemaan ylöspäin sulavasti, kuin joku kiskoisi kattoa kohti narusta. Ylhäällä päästessäni pidän pienen tauon. Sen jälkeen takaisin maata kohti kuin maa vetäisi koko vartaloani puoleensa. Tanssin lopuksi täysin rennoksi lattialle, epämääräiseksi mytyksi.  Tanssini alkoi hitaalla nousulla ja loppui nopeaan kuolemaan. Tanssini nimeksi tulikin ”wondering star who lost itself”. Miten käytin tilaa? Otinko oman aikani vai meninkö suoraan kohti jotain? Kurkotin ensin vähitellen ylöspäin itseäni, lähinnä vartaloani. Yritin saavuttaa jotain hyvin korkealta, mutta kuitenkin luhistuin alas kun en ylettänytkään haluamaani. Tilan käyttöni oli pientä, lähinnä ylös- ja alaspäin vain. Käteni eivät ottaneen tilaa haltuunsa eikä katseeni suunnannut oikeastaan mihinkään. Tilan käyttöni oli kuitenkin pehmeää. Tämä kuvaakin itseäni ihmisenä ja tämän harjoitteen jälkeen ymmärsin kuinka tanssiminen ja tanssin suunnittelu voivat olla sekä luovaa, että terapeuttista.

Tanssi kuvioni kuvaa sitä, kuinka kurkotan usein kuuta korkeuksista ja rysähdän helposti alas pohjalle kun en pystykään saavuttamaan itselleni aivan liian korkeaksi asettamiani tavoitteitani. Pyrin kauneuteen ja löydänkin itseni rumana pimeimmästä huoneen nurkasta. Kun kuitenkin otin tanssiini mukaan katseen ja sulavan liikkeen, huomasin, että koko tanssi voikin olla kaunis ja, että myös luhistumiseni alas voi olla kaunista ja hentoa.

Kurssilla meille kerrottiin myös, että ihmisen tilan käyttö kertoo paljon ihmisestä. Viikon aikana huomasinkin itsessäni selvän kehityksen liikkeessä. Kun alkuviikosta liikkumiseni oli hyvin pientä, loppuviikosta liihotin jo ympäri salia kaikkia raajojani luovasti käyttäen. Kun jokainen oli tehnyt oman tanssinsa ja harjoitellut sen, piti se opettaa parille. Kun molemmat osasivat toistensa tanssit oli meidän tarkoitus yhdistää tanssit. Kahden tanssin yhdistämisen jälkeen menimme neljän hengen ryhmiin, joissa yhdistimme jälleen kaksi tanssia. Lopputuloksena oli koreografia. Se, minkä takia kasasimme tanssin palasista, oli että halusimme saada ikään kuin ”kehikon” ilmaisulle.

Nyhjää tyhjästä päivänä, eli keskiviikkona meidän piti kirjoittaa pieni runo tai tarina, jossa esiintyivät sanat: tanssi, elokuu, seinä ja kuutamo. Omaksi runokseni muodostui ”Tuntuu kuin tanssisin kohti seinää, elokuinen kuutamo vain loistaa.” Runon tai tarinan pohjalta jokaisen piti alkaa kehittämään omaa tanssia. Minun tanssisarjakseni tuli seuraavanlainen: ”Nopea alku, jossa syöksähteleviä liikkeitä eteenpäin, kädet hyökkäilevät takaa eteen samalla kun koko ruumiini pyörii ympäri.” Tässä liikkeessä tunnetila oli raskas ja painava. ”Seuraavaksi käsieni tuli aueta ylös ja kiertää pääni, jonka jälkeen laskeudun hitaasti alas.” Tässä liikkeessä tunnetilana oli epätoivo. Oleellista tämän päivän opeissa oli harjoitella tunnetilojen ilmaisua ja koko vartalon käyttämistä.. Toinen asia mitä vielä kokeilimme keskiviikkona, iltapäivästä, oli tanssin tekeminen kuvasta (esim. postikortti tai valokuva) joka herättää tuntemuksia.

 Iltapäivällä oloni oli kuitenkin jo hyvin väsynyt, lihakset tuntuivat jäykiltä, eikä oikeastaan enää ollut ideoita uuteen tanssiin. Tanssistani tulikin hyvin lattia painoitteinen. Keskiviikkona havaitsin myös sen, että viihdyn selkeästi lattia painotteisissa tansseissa, joissa voin vain kieritellä itseäni ympäri ja edes taas lattian tasaisuutta myötäillen. Esitimme myös tanssejamme aina puolelle luokkaa. Kun jokaisen oma tanssi yhdistyi muiden tanssiin esityksessä, syntyi erilaisia tarinoita, jotka olivat täysin suunnittelemattomia. Yhteisesityksistä tuli seuraavanlaisia huomioita: ”Satunnaiset liikkeet tulevat jonkin tiedostamatta”, ”yhdenaikaiset tiedostomattomat asiat muodostavat kummallisia tarinoita”.

Seuraavaksi päiväksi saimme tehtäväksemme lukea Mikko Itävaaran julkaisemattoman runon, ja valita siitä mieleinen kohta. Itse valitsin:  ”aroin jalkapohjin astumme/ kuin emme omistaisi maata allamme/ jos metsä lähtisi lentoon/ me lähtisimme mukaan”.  Jokainen teki omasta kohdastaan jälleen tanssin ja tansseista koottiin iso tarina. Tämä harjoite oli hyvin mielenkiintoinen. Siitä todellakin muodostui ikään kuin ”äänetön satu”.
Perjantaina meillä oli muutamia kosketus harjoitteita ja jälleen erilaisia tanssiharjoitteita. Loppu iltapäivästä sai kertoa tuntemuksistaan koko kurssia kohtaan ja ilmaista itseään myös kuvallisesti jos tahtoi. Kurssille muodostui mahtava henki ja perjantai iltapäivänä tunteet nousivat hieman pintaan kun oli aika lopettaa kurssi. Tämä kurssi innosti minut nykytanssille ja helpotti itseni ilmaisun kynnystä. Mielestäni tällaisen kurssin pitäisi olla pakollinen kaikille niille, joilla on itsensä ilmaisullisia ongelmia.

Teksti: Katariina Kinkki, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija