Yhteisöllisyyden liukas saippua

Suomessa ja monissa muissa länsimaissa on viime vuosituhannen lopun yltiöyksilöllisen ajanjakson jälkeen ruvettu puhumaan yhteisöllisyyden uudesta tulemisesta tai uudesta yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisyyden pelastusrengasta tunnutaan heitettävän avuksi mitä erilaisimpiin pulmatilanteisiin miettimättä  mihin se oikein soveltuu, mihin ei. Usein se, miten monien eri tekijöiden summa yhteisöllisyyden vallitseminen tai sen puute on, on näyttänyt jäävän vähäiselle pohdinnalle. Vaikka tässä työssä ei ole mahdollista syventyä laajasti niihin merkityksiin ja ristiriitaisuuksiin, joita yhteisö- ja yhteisöllisyyspuheeseen liittyy, otin riskin ja käytin yhteisöllisyyttä yhtenä keskeisenä käsitteenä oipinnäytetyössäni Hätilänmäen taidetalkoot - miten innostua ja innostaa?

Yhteisön ja yhteisöllisyyden määrittelyä

Sanakirjamääritelmässä yhteisö on ”elämänmuodon, taloudellisten tai aat-teellisten päämäärien tms. perusteella kokonaisuuden muodostava ihmisryhmä tai yhteenliittymä”. Yhteisöllinen tarkoittaa yhteisölle ominaista, yhteisöä koskevaa. (Suomen kielen perussanakirja 1990-1994 / 2001.) Yh-teisöllisyys on sana, jota vuoden 1990 - 94 sanakirjassa ei määritellä lainkaan. Tämä kertonee jotain suomalaisen yhteisöllisyyspuheen lyhyestä historiasta. Sosiaali- ja kasvatusalan määritelmissä yhteisöä kuvataan ryhmäksi ihmisiä, jotka ovat keskenään vuorovaikutuksessa ja jotka tuntevat yhteenkuuluvuutta (esim. Rautiainen 2005, 96; Raina & Haapaniemi 2007, 34). Yhteisöpedagogiaa kehittänyt kouluttaja Liisa Raina ja luokanopettaja Rauno Haapaniemi (2007, 34) tarkoittavat yhteisöllä sellaista toiminnallista kokonaisuutta, jossa yhteisön jäsenillä on yhteisesti ymmärrettyjä arvoja, tavoitteita ja yhteistä toimintaa tavoitteiden saavuttamiseksi. Koulun, kotien ja niitä ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan voidaan nähdä muodostavan kasvatusyhteisöjä ja kasvattajayhteisöjä, jotka ovat laajemman kasvatusyhteisön osia (Kaipio 1999 Rainan & Haapaniemien, 29 mukaan). Yhteisökasvatus on alue, joka liittyy läheisesti koulujen muiden kasvattavien yhteisöjen toimintaan ja tämän toiminnan kehittämiseen. Oppiva yhteisö ja oppiva organisaatio ovat käsitteitä, joita käytetään erilaisten yhteisöjen tai organisaatioiden kehittämisen yhteydessä. Raina ja Haapaniemi näkevät oppivan yhteisön olennaiseksi käsitteeksi puhuttaessa kouluorganisaation kehittämisestä. (Mts. 29 - 34.)

Yhteisöihin kuuluminen ja yhteisöllisyys ovat tavalla tai toisella ihmisenä elämisen perustaa. Yhteisöjä ei ole ilman yksilöitä ja yksilöistä muodostuvia ryhmiä. Raina ja Haapaniemi (2007, 34) sisällyttävät yhteisöllisyyden määritelmään toiminnallisuuden ja dynaamisuuden. Yhteisöllisyys nähdään ryhmän kehittyvänä ominaisuutena: tavoitteena on kasvattaa yhteistä tietoisuutta vuorovaikutuksen avulla. Yhteisö koostuu yleensä useimmasta pienryhmästä, jotka ovat joko luonnollisia tai tietoisesti muodostettuja. (Mts. 34 - 35.) Sari Vesikansa (Rautiaisen 2005, 15 mukaan) liittää yhteisöllisyyteen yhteisön jäsenten positiiviset tuntemukset: ”yhteisöllisyydellä tarkoitetaan yhteisöjen tietynlaisia myönteisiä ominaisuuksia, joiden ansiosta kuuluminen yhteisöön ja siinä toimiminen koetaan mieleiseksi”. On tärkeää huomata, että yhteisön jäsenyys on eri asia kuin yhteisöllisyys. Jäsenyys voi olla olosuhteiden sanelemaa, pakotettua tai jollain tapaa ei-vapaaehtoista. Yhteisöllisyyden kokemiseen sen sijaan tarvitaan yksilön omaa kokemusta, tunnetta siitä että on merkityksellinen toisille yhteisön jäsenille ja omakohtaista halua kuulua tuohon yhteisöön.

Aito yhteisö

Sosiokulttuurisen innostamisen piirissä käytetään käsitteitä aito yhteisö ja aito yhteisöllisyys. Kurjen ja del Hierron (Kurki 2000, 130) mukaan aito yhteisö on sellainen yksilöllisten persoonien joukko, jotka jakavat yhteiset tavoitteet ja mielenkiinnon kohteet. Mukana ovat myös yksilön subjektiiviset tunteet. Yhteisön jäsenet liittyvät yhteen tiettyä tarkoitusta varten. ”Uutta, aitoa yhteisöllisyyttä” luonnehditaan suhteeksi, jonka tunnusmerkkejä ovat dialogi, solidaarisuus, avoimuus, uudistuminen ja samalla integraatio ja pysyvyys (Mounier, Buber ja Freire Kurjen 2000, 130 mukaan). Kurki painottaa, että aitoa yhteisöllisyyttä ei saavuteta minkään yksittäisen metodin avulla vaan sen pohjaksi on löydettävä aivan tietynlaisia sosiaalisia suhteita. Keskeinen on Minä - Sinä -suhde, jossa ihmiset kohtaavat toisensa tasavertaisessa vuorovaikutuksessa. Pohjaksi tarvitaan voimakasta ja syvää arvojen muutosta ja sitoutumista ”uuden ihmisen luomiseen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseen”. (Kurki 2000, 130 - 132.) Mielestäni yhteisöllisyys näyttäytyy näin ymmärrettynä voimakkaan poliittisena ja ideologisena toimintana ja tässä mielessä se, että yhteisöllisyys on asetettu koulun yhdeksi painopistealueeksi, vaikuttaa hyvinkin radikaalilta linjaukselta.

Leena Kurki (2000, 129) näkee, että aidon yhteisön rakentuminen on perusedellytys sosiokulttuurisen innostamisen onnistumiselle. Innostamisen pohjaksi tarvitaan yhteisöllisiä vuorovaikutussuhteita. Olennaista on, että ihmiset toimivat yhdessä, jakavat yhteisiä unelmia ja tavoitteita ja sitoutuvat yhteiseen toimintaan. Paolo Freiren mukaan aitoon yhteisöllisyyteen kuuluu autenttinen dialogi (Kurki 2000, 131). Dialogi syntyy vuorovaikutussuhteessa: se on ”hetki, jolloin kaksi ihmistä kohtaa reflektoidakseen elämäänsä ja todellisuuttaan sellaisina kuin he sitä elävät ja edelleen luovat” (Kurki 2000, 132). Myös Raina ja Haapaniemi (2007, 38) pitävät vuorovaikutuksen laatua olennaisimpana asiana tavoiteltaessa yhteisöllistä työ- ja opiskelukulttuuria. Avoin keskustelukulttuuri ja dialogi ovat keskeisiä tavoitteita. Dialogilla tarkoitetaan sellaista erityistä keskustelun muotoa, jossa osapuolet pyrkivät löytämään yhteisiä merkityksiä (Heikkilä & Heikkilä 2001, Rainan & Haapaniemen 2007, 38 mukaan.).

Teksti: Laura Wiio-von Konow, ohjaustoiminnan artenomi (AMK),
katkelma opinnäytetyöstä Hätilänmäen taidetalkoot - miten innostua ja innostaa?

Lähteet

Kurki, Leena. 2000. Sosiokulttuurinen innostaminen. Muutoksen pedagogiikka. Vastapaino: Tampere.

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. 2004.  http://www.oph.fi/info/ops. Luettu 1.4.2009.

Raina, Liisa & Haapaniemi, Rauno. 2007. Yhteisöllinen pedagogia. ”…ettei tarvitse tehdä yksin.” Haapaniemi & Raina, Arator Oy.

Rautiainen, Asta (toim). 2005. Koulu yhteisöllisenä toimijana. Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia. Sarja B: oppimateriaalit 4.

Suomen kielen perussanakirja. 2001. Nidottu laitos vuosina 1990--1994 julkaistusta Suomen kielen perussanakirjasta. Helsinki: Edita.

Välijärvi, Jouni. 2008. Miten hyvinvointi taataan tulevaisuudessakin? Teoksessa Opettajan vuosi 2008–2009. Teemana hyvinvointi. Markku Suortamo, Hannu Laaksola & Jouni Välijärvi (toim.). Jyväskylä: PS-kustannus. 55–64.