Minä olen jäätynyt
samaan kohtaan jo vuosia
puiseen penkkiin, graniittirappusiin
katselemaan veristä sireeniä,
naapuritalojen usvaan hämärtyviä kattoja

aamutakin taskut täynnä
varastettua aikaa, väkinäisiä puheita
kirjeitä sisarille, isähahmoille ja äideille
avaimia oviin, joiden lukot on vaihdettu
liiskaantuneita suklaakonvehteja
joulupöydistä, joihin en istunut

näpit kohmeessa lakaissut
särkyneet mukit, paiskotut lautaset
piilottanut siskoni tyveneen
itseni asettanut peitoksi

tallannut syvälle
lehtikasoihin upoten,
ristiaskelin harhaan

kuin magneetti lumen alla
kohden tuttuja kasvoja
joilla on lukematon ilme

salaisuus, jonka minä tunnen
ilmasta

on teille kuin vastapaistettu pullapelti
sitä ei tarvitse nähdä, uskoakseen
että se on olemassa

***

Siniseen vihkoon, vessan peiliin,
sukkahousupaketin sisäpuolelle,
kasvoihini ja käsivarsiini, joilla ei koskaan
seisottu koulun pihassa, tanssittu hidasta kappaletta

minä kirjoitan

mustelmilla ja mustilla tusseilla
jää jälki, tahroja kokolattiamattoon

kuin mustavalkotelevision särisevä ruutu
hämärässä huoneessa, minä poltan vielä yhden
ja kirjoitan siitä, kuinka ne juoksevat ohitse

ja siitä kuinka minä olen hyvä ottamaan turpaan
olemaan poissa, kun velttoa ruhoani vedetään
hiuksista kostean nurmikon poikki

pakoilemaan rakkautta,
epäilemään hymyäsi

ja jos tunnen,
tiputan sen vaivihkaa
pudistan itseäni kuin kissa

sitten katselen kun ne juoksevat
niiden päältä
kepein askelin,
väritelevisiot kainalossaan
tai niitä kohti

hyppelehtisivät omilla maillaan

tämä alue on merkitty selkein kyltein:
ilakointi kielletty

***

Mitä sinä tiedät onnettomuuksista,
nuori ja notkea kysyi

oletko katsonut junan huurusta
Bratislavan tuhruista asemaa
nähnyt bussipysäkeillä asuvat miehet
joilla ei ole käsiä

niiden koirat, jotka uskollisina,
liikkumattomina luuviuluina makaavat
isäntiensä vierellä, niin tyyninä, ettei yksikään
talossa asuva ihminen

oletko nähnyt kuinka niitä potkitaan pois tieltä,
puistetaan päätä, tuhistaan paisti kassissa?

Tyttö niisti nenäänsä.

Minä olen nähnyt sähköjohdoista punotut sydämet,
sillat elollisen ja elottoman välissä, rajun asvaltin,
rikki revityt huulet

kuullut junan kirskeen, paukkeen, kolinan ja kitinän
haistanut palaneen kumin ja virtsan lemun,
tehtaiden korskuvat piiput yötä vasten

matkannut mustin silmin, keinuen
nykien, viheltäen, tahmealla patjalla toivoen
miestä vetäytymään kauemmas

tuntenut jokaisen polkaisun, iskun, huohotuksen
niskassa, kun minua pyyhitään pois

kengänpohjista sillan kaiteeseen, tautisiin puluihin
punaisen metron sätkiviin valoihin

maannut kipeänä maassa kuin kertomuksesi koira,
ollut epätoivoinen kuin mies josta puhelet

hakkaavin lihaksin olen painunut seinää vasten,
odottaen sementin sulamista, kuolemaa
pelännyt elämää

kunnes jalka osuu kovalle ja tajusin kiivetä
vaan en kilpaa

Runot: Julia Turunen, ohjaustoiminnan artenomi (AMK) -opiskelija