Poikkean yleensä Iitissä isolle hirrestä rakennetulle huoltoasemalle. Niin pysähdyimme nytkin. Suuntasin matkani  ensimmäiseksi kohti naistenhuonetta. Vastaani tuli ihmisiä tasaisena virtana. Osa kulki välinpitämättömän näköisenä ohitse, mutta yhden katseen muistan kuin olisin nähnyt sen eilen. Mies oli ylittänyt ehkä jo viidenkymmenen, hiukset olivat hiukan harmaantuneet, parta jäänyt ajamatta ja päällä oli tavalliset työvaatteet kuten itsellänikin. Mies katsoi syvälle silmiini ja hymyili. Väsymykseltäni jaksoin puristaa pienen hymyn takaisin. Minä, joka yleensä ehdin tuon kaiken ensimmäisenä tekemään. Koko kevät oli ollut työntäyteinen ja takana olevat muutamat vuodet täynnä raskaita elämänvaiheita. Veljeni oli ollut viikon talkootöissä luonani ja vieraan ihmisen läsnäolo sotkee aina normaalin päivärytmin ja vie myös voimavaroja.

Seuraavaksi ehdin kahvijonoon. Olin jo lähellä kassaa, kun taas nuo silmät ilmestyivät eteeni. Mies pysähtyi kohdalleni, laittoi käden lämpimästi olkapäälleni, katsoi silmiin ja sanoi rauhallisella äänellä: ”Ei jaksa taivaan lintukaan.” Ja jatkoi sitten matkaansa.

Vedet nousivat silmiini. Tuntui kuin mies olisi nähnyt syvälle sisimpääni. Olin aivan poikki ja silti pystyin ilmeisesti ulospäin näyttämään jaksavaa. Kukaan ei vierelläni kyennyt näkemään uupumustani ja sitten tuli yllättäen vieras ihminen, joka antoi kuin luvan: ”…ei tarvitse Sinunkaan jaksaa!” Sillä hetkellä kaikki suojavarustukseni hävisivät ja tunsin suunnatonta nöyryyttä. Tiesin, että tämä kohtaaminen oli tarkoitettu ainutkertaiseksi. Siinä pienessä hetkessä sain luvan ja oikeuden olla väsynyt. Sain olla juuri sellainen kuin olen ja tunteeni hyväksyttiin. Samalla tuntematon kulkija ohjasi minua muutamalla pienellä sanalla elämään vain päivän ja hetken kerrallaan ja huomioimaan levon tarpeeni. Kaikella on elämässä tarkoituksensa, niin lepopäivälläkin.

Teksti: Pirjo Auvinen