Kohtaaminen liittyy toiseuden filosofiaan, Ojansuu aloittaa. Se tarkoittaa niin toisen ihmisen kohtaamista kuin ideologioiden, kulttuurien, ajatusten, luonnon kohtaamista. Eikä kohtaaminen ole aina toisen kohtaamista vaan usein unohdetaan se, että ihmisen tulee kohdata myös itsessään oleva toinen, muu, salattu, jonka kanssa voi vanhetessaan tulla tutuksi mutta joka ei kokonaan avaudu koskaan. Jokaisessa merkityksellisessä kohtaamisessa ihminen kohtaa myös tuon itsessään olevan toiseuden ja jokin saattaa muuttua tai avautua, jos ihminen pitää silmänsä auki ja avaa itsensä muutokselle. Ihminen hakee asentoa, jossa voi olla kuin kotonaan, mutta suhteessa itseen jää aina salattuja piirteitä. Voisikin puhua lähentymisestä eli ihminen lähentyy itsessään olevaa toista, menee jotakin kohti.  Tämä pätee myös kohtaamisen yleensä: mikään kohtaaminen ei tuota täydellistä ymmärrystä saati varmuutta.

Minuus on lahja toiselta

Itse asiassa ”minuus on lahja toiselta”, Ojansuu sanoo. Kun ihminen tajuaa eron johonkin toiseen, hän tajuaa myös omaa minuuttaan. Vauva on hyvin pienenä ollessaan osa äitiä, mutta alkaa tajuta olevansa erillinen, erossa jostakin. Aina kun puhutaan toisen kohtaamisesta, puhutaan myös erosta tuohon toiseen.  Ojansuun mukaan aina on olemassa kuilu – kuin etäisyyden kehykset ja ikävä toista kohtaan. Ei ole olemassa läheisyyttä ilman etäisyyden tunnetta.  Ojansuu puhuu eettisestä hyvyydestä eli siitä, että tyytyy etäisyyteen eikä pyri väkivalloin kuromaan sitä umpeen.

Tyypillinen esimerkki on parisuhde, jossa useimmiten ihastutaan nimenomaan toisenlaisuuteen, erilaisuuteen. Mutta suhteessa halutaankin muuttaa toista omien tarpeiden mukaiseksi ja kuroa väkivalloin umpeen etäisyyttä, mikä on ”pyhyyden rikkomista”, Ojansuu toteaa. Sama voi tapahtua toisen kulttuurin kohtaamisessa: halutaankin sulauttaa toisen kulttuurin edustaja osaksi omaa kulttuuria. ”Meillä ei ole oikeutta puhua erilaisuutta pois. Pyhyys on juuri sitä, se antaa toisenlaisuudelle itselleen arvon”, Ojansuu sanoo. Usein ei tyydytä minän ja toisen erilaisuuteen, mistä äärimmäinen esimerkki on henkinen ja fyysinen väkivalta.

Kysyn Ojansuulta, millaisia merkittäviä kohtaamisia hänen elämässään on ollut. Filosofi jää mietteliääksi ja sanoo, että suurimmat, merkittävät kohtaamiset ovat oikeastaan universaaleja. Kuolema ja syntyminen ovat suurimpia kohtaamisia. Ihmisen tulee olla tietoinen oman kuolevaisuutensa kohtaamisesta; toisen ihmisen kuolema on menettämisen, ikävän kohtaamista. Ojansuu mainitsee merkittävinä omien lastensa syntymät ja isän menettämisen hyvin nuorena. Omassa itsessään olevan toiseuden kohtaaminen on tärkeää; Jumalan kysyminen on merkittävää.

Armo ja avoin tila

Ojansuulle itselleen tärkeää on esimerkiksi taiteen kohtaaminen. Taidetta kohdatessaan voi kohdata itsessään olevaa toiseutta, mikäli antautuu avoimesti tuohon kohtaamiseen. Ojansuu määrittelee taiteen ja viihteen eroa: hyvällä viihdekirjalla on paikkansa, mutta taiteeksi se muuttuu silloin, kun se on muuttanut ja avannut ihmisessä jotakin. Näin tapahtuu myös ihmisten tai esimerkiksi luonnon kohtaamisessa. Ojansuu puhuu auki olemisen tilasta, herkästä tilasta, jossa avautuu uusia puolia itsestä, ihminen saa uusia sävyjä ja suorastaan pakosta muuttuu.

Ojansuu puhuu painokkaasti koulun tehtävästä. Hyvä opettaja on sellainen, joka luo turvallisen tilan, jossa voi ”tulla itseksi, inspiroitua, kasvaa ja tietoistua”. Hyvä opettaja ei estä tätä avointa tilaa. Filosofi, opettaja, terapeutti on kuin kätilö, joka mahdollistaa uusien ajatusten ja oivallusten syntymisen mutta ei synnytä toisen puolesta. Tämä ajatus tulee jo Sokrateelta, joka puhuu kätilö-metaforasta.

Ojansuu nostaa juutalais-kristillisestä ideologiasta armon käsitteen. Hän puhuu ns. filosofisesta armosta. ”Ydintä on armollisuuden kokemus. Oivallus siitä, kuinka vähän ihminen voi itsellensä. Tulee olla toiselle ja itselleen armollinen. Ihmisen on usein vaikeampi antaa itselleen anteeksi kuin toiselle. Armollisuutta on tajuta, että aina ei voi itselleen mitään ja hyväksyä se myös toisessa. Ihmistä suuremmat voimat kuljettavat ihmistä.” Tämä ei tarkoita fatalismia tai käsien pystyyn nostamista vaan spinozalaista filosofiaa: välttämättömyyden hyväksymistä. Tämä vapauttaa meidät armon lisäksi iloon, vapaaseen virtaan.

Kaiken rajallisuus

Kysyn Ojansuulta, onko kohtaaminen kaikissa elämänkulun vaiheissa samanlaista. ”Nuoruuden kohtaamisten ja vanhuuden kohtaamisten välillä on suuri ero”, Ojansuu vastaa. ”Nuoruus on kaikkivoipaisuuden, kaiken voittamisen ja kaiken kasvattamisen aikaa. Kohtaamiset palvelevat laajennettua nuoruuden huumaa.” Siinä ei sinällään ole mitään tuomittavaa, Ojansuu toteaa, mutta jatkaa: ”Nykymaailma elää jatkettua nuoruuden, kaiken kasvattamisen kulttuuria, mikä on hyvin vahingollista. Kuvitellaan, että missään ei ole rajoja vaan markkinatalouden mukaan kaikki voi kasvaa, vaikka elämä oikeasti on rajallista.” Nuori ihminen ei tunne rajojaan, aikuisen ihmisen tulee jo tietää rajansa. Vanhuuden kohtaamisissa ihminen tiedostaa rajansa.

Elämän kohtaamisiin täytyy liittyä myös pettymystä, raukeamista. Se on inhimillistä, kaikille käy niin. Tämä tulee hyväksyä. Vanha ihminen hyväksyy sen helpommin kuin nuori. Nuoren on vaikeampi hyväksyä, että kohtaamisia ei voi hallita. Kaiken kasvattamisen kulttuuri on Ojansuun mukaan hallinnut maailmaa koko modernin ajan, erityisesti tämä näkyy 1900-luvun kulttuurissa. Tämän äärimmäinen esimerkki on luonnon riistäminen – luonnon kohtaaminen on nykymaailmassa vinoutunut.

Kosketus on kohtaamisen arkkityyppi

Jos kohtaamisen synonyymina voitiin puhua lähentymisestä, niin melkeinpä vielä merkittävämpänä voitaisiin Ojansuun mukaan puhua koskettamisesta, joka on ”kohtaamisen arkkityyppi, ydinmuoto”. Vauva kuolee, jos häntä ei kosketeta. Seksuaalinen kohtaaminen, halaaminen, kättely – ylipäätään koskettaminen on elintärkeää. Jos toisen ihmisen kosketus puuttuu, ihminen käy traumaattiseksi. ”Päiväkodit, sairaalat, vanhusten hoitokodit – mikään näissä ei voita fyysistä koskettamista. Se on leipä ja vesi”, Ojansuu sanoo painokkaasti. Ojansuun mukaan suomalaiset ovat vähitellen oppineet koskettamista, vaikka suomalainen kulttuuri  on perinteisesti ollut tässä miielessä aika jäyhää.  Muut kohtaamiset eivät ole vähempiarvoisia, mutta koskettaminen on perustavaa laatua oleva kohtaaminen.

Taitan muistivihkoni kasaan ja hörppään viimeiset tipat jäähtyneestä teestä. Olen tunnin ajan nauttinut ajatuksista ja oivalluksista. Toivottavasti olen tässä kohtaamisessa ollut avoinna. Kaikkea en ehtinyt kynän lentäessä edes sisäistää, mutta mieleen jää erityisesti ajatus armollisuuden kokemisesta. Minulle armo on merkittävä,  virren sanoin ”joka aamu on armo uus”, minkä ajatuksen kanssa usein herään. Ojansuu puhui filosofisesta armosta. En näe siinä eroa kristilliseen armon käsitykseen.

Kättelemme, ja Ojansuu kiirehtii Marimekkoon verho-ostoksille, minä uusien ajatusteni kanssa kotiin kohtaamaan perheeni. Laukussa keikkuu muistivihko, jonka sivuille on piirtynyt merkittäviä ajatuksia kohtaamisesta.

Haastattelu ja teksti: Saija Honkala